Kuulumisia

Sulo alkaa tottua ulkomaailmaan. Ensimmäisten vuorokausien levottomuus on vaihtunut levolliseen syömiseen, nukkumiseen ja kakkimiseen. Tällä viikolla hän on alkanut myös valvoa vähän pidempiä jaksoja päivisin. Öisin hän nukkuu kuin pieni murmeli. Herää pari kertaa yössä syömään ja jatkaa taas uniaan. Syömiseen Sulo ei tuhlaa öisin kovin paljon aikaa. Kunhan hän ensin vain saa otteen rinnasta (ah, ja se on kovin vaikeaa,) hän syö kunnes nukahtaa. Toinen rinta jää seuraavaan kertaan. Päivisin ja iltaisin imetän samasta rinnasta useamman kerran, mutta öisin tauot ovat niin pitkiä, etten pysty siihen. Sulon ote ei ole optimaalinen, mutta rinnanpäät ovat onneksi pysyneet ehjinä.

Vaipanvaihdosta ja pepunpesusta Sulo ei pidä. Meillä on liian viileää, vaikka makuuhuone onkin omasta mielestäni kuin huonosti lämmitetty sauna. Pesuhuoneessa kieltämättä on kalseaa aikuiseenkin makuun, eikä sitä saa lämpimämmäksi kuin pistämällä kiukaan päälle ja jättämällä saunan oven auki. Heti kun viileä ilma koskettaa Sulon herkkää hipiää, poika pärähtää kovaääniseen, loukkaantuneeseen parkuun, joka yltyy yltymistään, eikä mikään rauhoittelu tehoa. Öisinkin on kuitenkin pakko vaihtaa vaippa ainakin kerran. Lintunen havahtuu huutoon sen verran, että saa sihistyä pari kertaa pontevasti: " Shh, shhh!"

Lintunen on toistaiseksi ollut oikein hellä ja huolehtivainen isosisko. Hitaan temperamentinsa mukaisesti hän ei ensimmäiseen viikkoon halunnut koskea tai ottaa mitään muutakaan kontaktia vauvaan. Musta napa oli suuri ihmetyksen aihe, ja Sulon kova itku. Sunnuntaina hän sitten halusi kokeilla kuinka pehmeät Sulon hiukset ja poski oikein ovatkaan. Nyt hän kantaa pehmolelujaan Sulolle, ja jos vauva ei ole näköpiirissä hän haluaa heti tietää missä se on. Lintunen halusi myös ostaa tutin veikalle. Sulo ei osannut arvostaa Lintusen lahjaa, mutta Lintunen ei loukkaantunut, sillä hänelle on kerrottu ettei hänkään pitänyt tutista. "Minä syljin sen lattialle, näin", sanoo Lintunen ja sylkäisee kuvitellun tutin pois suustaan. Lintunen on ylpeä isosiskoudestaan, ja me tietysti kannustamme ja kehumme kuinka hieno ja kiva isosisko hän onkaan. Tavallista huomionhakuisempi Lintunen on, luonnollisesti. Tänään olemme ensimmäistä päivää kolmisin, saapa nähdä kuika onnistun sompailemaan kahden pienen vaatimusten kanssa.

Elvis has left the building

Elvis Sulo-Pallero, 3454 g ja 51 cm päällisin puolin tervettä poikaa, tuli maailmaan yllättäen ja kiireellä aamun sarastaessa 21.11.2005.

Todellisuus pääsi yllättämään

Siinä minä istuin kaikessa rauhassa, äiti[ys]poli[klinika]n käytävässä. Rutiinikäynti, koko- ja synnytystapa-arvio. Synnytyssalit olivat istumapaikastani vasemmalla, synnyttäneiden osasto oikealla. Ensimmäisen kerran tunsin lievää levottomuutta, kun vasemmalta lähestyi kätilö työntäen vastasyntynyttä läpinäkyvässä kaukalossa, rinnallaan ihan pirteän näköinen äiti ja perässä aika ränsistyneen näköinen isä. Olin vähän levoton, vähän kateellinen, vähän liikuttunutkin, vaikkei vastasyntyneestä näkynyt sinisen peiton alta edes nenännypykkää.

Mutta sitten. Sitten jostain käytävän varrelta, vasemmalta, jostain sieltä synnytyssalien suunnalta kuului vaimeaa valitusta. Silloin se iski. Lievä paniikki. Minulla on vatsassani lapsi, eikä se tule sieltä ulos minkään teleportaation avulla. Ei. Se pitää ihan omin voimin pinnistää ulos. Mitättömän lyhyt matka, ja kuitenkin niin pitkä. Mitenkä tässä taas pääsi näin käymään, vaikka jo vannoin, että ei enää? Kuukausi korkeintaan, ja sitten minä olen jossain noista saleista. Tuokaa paperipussi!

KTG-käyrän ja verenpaineen ottava kätilö on sama joka hoiti Lintusen synnytyksen. Vähän päälle viidenkymmenen, rauhallinen, puhelias ja mukava. Sisätutkimuksen ja ultran tekevä lääkäri on entuudestaan tuntematon, yli kolmen- mutta alle neljänkymmenen, rauhallinen, mukava ja raskaana. Saan kehuja hyvin onnistuneesta painonhallinnasta: oma painoni on noussut lähtölukemista vain 3,5 kg, Elvis kasvaa hieman keskikäyrän yläpuolella, mutta ihanteellisen tasaisesti. Nyt hän painaa arviolta 3200 g, eikä syntyessäänkään yltäne Lintusen reippaaseen 4,5 kg:n painoon. Ennemminkin on odotettavissa jotain Sweetien neljän kilon ja Juniorin 4,4 kg:n väliltä Elvistä. (Enkä vieläkään kehtaa kysyä, onko Elvis tyttö vai poika. Eihän tässä enää ole niin pitkästi siihen, kun sen omin silmin näkee.)

Lääkärillä on edessään edellisen käyntini (sen turvalleentuiskahtamisen aiheuttaman) kertomus. Siihen on kirjoitettu, että kaatumisen vuoksi ei tarvita kontrollia, mutta lapsen ison koon ja edellisten lasten suurten syntymäpainojen vuoksi koko- ja synnytystapa-arvio tarpeen. Edelliset synnytykset tosin sujuneet erinomaisesti. Ja siihen se paniikki sulaa. Olen selvinnyt siitä kolmesti aiemminkin, miksen sitten nytkin?

Neljä viikkoa. Ne kaikkein hitaimmin kulkevat viikot. Sitten odotus päättyy, mutta kaikki muu vasta alkaa.

Suoramarkkinoija keinot keksii

Yleensä vaippavalmistajat, kirjakerhot ja lastenruokatehtailijat lähestyvät mainospostinsa kanssa lapsen äitiä. Kun äiti tähän kyllästyneenä kieltää väestörekisterikeskukselta tietojensa luovuttamisen suoramarkkinointitarkoituksiin, mitä tekee suoramarkkinoija? Ei suinkaan lakkaa lähettämästä värikästä postiaan. Yllättäen vastaanottajaksi alkaa kelvata alaikäisen isäkin. Taas on postilaatikko pullollaan lelukuvastoa ja kirjakerhotarjousta. Tammikuussa lienee sitten taas vaippanäytteiden ja vellimainosten aika. Tuskin maltan odottaa. (Kauran lanseeraamaa onttonaurua tähän loppuun.)

Marraskuussa mieli lepää

Minä pidän näistä hämäristä päivistä. On ihanaa istua sisällä lämpimässä, siemailla kuumaa teetä ja kuunnella nurkissa ulvovaa tuulta, katsella raivoisan sateen piiskausta ikkunoihin. Käpertyä Lintusen viereen sohvalle ja lukea tarinoita Kuningas Babarista. Sähkökatkot ovat lyhyitä, mutta sytytämme silti kynttilöitä. Kevääseen ja sen julmaan, kovaan auringonpaisteeseen on ikuisuus. Hämärä sulkee meidät lempeään syliinsä. Marraskuussa mielihyvään ei paljoa vaadita.

Siemen niin pian maasta kasvaa

Kun odotin Junioria, odotin tyttöä. En minkään tunteen perusteella, olinpahan vain olevinani ovela. Että muka ultran jälkeen lääkärin katselemasta kokokäyrästön (tai mikä lie ollutkaan) naaraanmerkistä olisin saanut varmuuden. Suuresti hämmästyin, kun muutama minuutti Juniorin syntymän jälkeen tajusin mitä sillä vatsalleni nostetulla uudella ihmisellä olikaan jalkojensa välissä. Ihan piti ääneen kiljahtaa, että sehän on poika!

Sinänsä poikavauvan äitinä olo ei mielestäni ollut kovin erilaista verrattuna tyttövauvan äitiyteen. Mitä nyt ensinalkuun peppupesulla käteen osui aina jotain ylimääräistä, sitten siihenkin tottui. Luonteeltaan Junior oli erilainen kuin Sweetie, mutta niinhän Lintunenkin poikkeaa molemmista sisaruksistaan. Junior nukkui vauvana paljon enemmän kuin siskonsa (kumpikaan), oli paljon tyytväisempi paljon vähäisempään. Hieman vanhempana hänestä paljastui taiteellisesti (lähinnä kuvataiteellisesti) lahjakas, herkkä ja huumorintajuinen pieni poika.

Kouluiässä kävi ilmi, että Juniorilla on melkoisesti hankaluuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Silti hän menestyi koulussa melko hyvin, oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoitteli itsekin varsin vauhdikkaita ja mielenkiintoisen sanavaraston paljastavia tarinoita. Kuudennella luokalla Junior kävi läpi erilaisia testejä, jotta yläkouluun siirtymistä varten olisi esittää kirjallisia todisteita siitä, että lapsi ei ole tyhmä tai laiska, vaan hänellä on lukivaikeus. En löydä noita papereita nyt hyvin järjestetystä arkistois... paperikasoistani , mutta muistaakseni niissä puhuttiin vakavasta audio-visuaalisesta hahmottamisen häiriöstä. Yläkoulussa numerot putosivat väistämättä, papereista ja palavereista huolimatta. Jostain syystä englanti sujuu, ruotsi ja äidinkieli eivät. (Oma teoriani: englannissa ei juuri esiinny geminaattoja tai pitkiä vokaaleja.) Matematiikka ei tuota pienintäkään vaikeutta. Lukioon poika ei halua, eikä sinne ilmeisesti mene, isänsä lievästä painostuksesta huolimatta. Vielä olisi reipas vuosi aikaa miettiä mihin kouluun lukion sijaan. Ainakaan äidille ei ole selvinnyt, mikä olisi sellainen ala, josta Junior olisi kiinnostunut niin, että jaksaisi sitä opiskella ja hankkisi sillä elantonsa.

Jaarittelua, jaarittelua. Oikeastaan minun piti vain ihmetellä sitä, että ihan äsken minulla oli pikkuinen vauva, pojanpallero. Jossain vaiheesssa pallero lakkasi olemasta pallero. En muista enää, koska lapsi lakkasi tulemasta syliin. Halata hän antaa vieläkin, tosin jotenkin vaivautuneesti. Vielä kaksi vuotta sitten poika oli selvästi vielä pieni, sitten hän alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Ääni mataloitui, keho kävi kömpelöksi, pituutta on jo enemmän kuin kenelläkään muulla perheessä. Hän sulkeutuu iltaisin pesuhuoneeseen, nyt siellä voi aistia suihkusaippuan ja shampoon lisäksi myös partavaahdon aromin. Minun pienelle pojalleni kasvaa parta! Mihin tämä maailma on menossa? Kuka vetää vuodet välistä?

Kyä mää nauroin!

Tuli sitten pistäydyttyä Tampereella. Matkailu väsyttää, kun sitä harrastaa tässä vaiheessa raskautta ja tällä aikataululla. Mutta kyllä silti kannatti lähteä teatteriin Tampereelle asti.

Eila, Rampe ja likka oli ihan sitä mitä odotinkin. Enimmäkseen vuorosanat olivat Nopolan kirjoista tuttuja, ja Eila ja Esko Roine saivat ne elämään. Heidi Kiviharju likkana ei vastannut ihan omaa mielikuvaani. (Häiritsevää oli myös se, että näyttelijä roolisilmälaseissaan toi elävästi mieleen Zotin nuoremman siskon.) Keski-ikä katsomossa oli selkeästi yli kuudenkymmenen (liekö yleinen suuntaus vai tämän näytelmän katsojakunnan erikoisuus), ja naurunhörähdyksiä riitti. Väliajan jälkeen meno senkuin kiihtyi, minäkin pyyhin naurunkyyneliä silmistäni. Ja sitten kaikki oli äkkiä ohi, edessä vain takin jonotus narikasta.

Siinä jonotellessa mietin, miten suurta iloa teatterista saan, ja miten harvoin siellä nykyään käyn. Ei ole muka aikaa. Ehkä sitten eläkkeellä.

Seuraavana päivänä junassa, matkalla kotiin, takanani puhuu puhelimeen joku tutulla äänellä. Tarkemmin mietittyäni huomaan, että en oikeastaan tunnistanutkaan ääntä, vaan puheen rytmin. Jäämme molemmat junasta Pasilassa ja totean äänitunnistukseni osuneen oikeaan. Näyttelijä ja ohjaaja hänkin. Kulttuurimatka on takana, vaikka taidemuseoon en jaksanutkaan lähteä. Ehkä ensi kerralla.

(Ja juu, kyllä se naamakin siitä juuri niin oikeni. Naurun väitetään myös pidentävän ikää.)

Naama sillä juuri niin

Elämä on ja ei ole juuri nyt. Mistään ei jaksa innostua, ylipäänsä mitään ei jaksa. Ensimmäinen äitiyslomaviikko meni nukkuessa. Sohvalta sänkyyn ja vessan kautta takaisin sohvalle. Ilmankos öisin sitten tulee valvottua.

Pitäisi tehdä yhtä ja toista. Pitäisi kaivaa laatikoista vauvanvaatteet Elvistä varten esiin. Pitäisi pestä perheelle pyykkiä. Pitäisi siivota. Pitäisi miettiä vähän jouluakin. Pitäisi tuottaa tähän luukkuun kurkistettavaa. Mutta kun ei saa itsestään irti. Mieli velloo jossain Magic Bulletin, Swivel Sweeperin ja Ottaisko Ja Jättäis Koko Paskan välimaastossa.

Huomenna jätänkin, vuorokaudeksi. Matkustan Tampereelle. Viimeinen tilaisuus kuukausiin ottaa sitä paljon mainostettua Omaa Aikaa. Jospa se naamakin siitä siliää. Syytä olisi.