Aika jätti

Juice Leskinen osasi laittaa sanansa niin, että suomalaisen sielu soi. Minunkin monien muistojeni taustalla soi jokin Juicen lukuisista kappaleista. Minulla on myös ulkomusiikillisia muistoja Juicesta. Yksi niistä on muutaman kesän takaa.

Heräsin kännykän soittoon kapakoiden sulkemisaikaan. Tarvittiin kyytiä, sillä taksijono oli loputon, eikä kansantaiteilijan terveys sallinut reilun kilometrin kävelyä. Niinpä läksin matkaan pienellä siniselläni, ja poimin ravitsemusliikkeen edestä takapenkille kolme isokokoista ja yhden pienen humalikon, taiteilija asettautui pelkääjän paikalle. Toivoin, ettei poliisi satu vastaan tai perään, vaikka matka kulkikin poliisilaitoksen ohi. Yhdessä risteyksessä jouduin pysähtymään, ja katua ylittänyt kaatokänninen seurue tunnisti kyydittäväni. He tukkivat tien, taputtelivat konepeltiä ja ikkunoita, ja minua pelotti. Painoin torvea, nostin varovasti kytkintä ja pääsin lähtemään. Perillä Juice suuteli kiitokseksi minua ensin kädelle ja sen jälkeen poskelle. Hänellä oli lämpimät, pehmeät huulet ja oluentuoksuinen hengitys. Se oli viimeinen kerta, kun kohtasin Juicen nenästä nokkaan.

Oli aika, jolloin kuuntelin soitin repeatilla kahta Juicen kappaletta yökaudet läpeensä. Toinen oli Kaksoiselämää, ja toinen mielestäni Juicen hienoin biisi Pyhä toimitus. Yksi eniten käyttämäni lausahdus on nimiruno kirjasta Jumala on. Se sopii niin moneen yhteyteen, muihinkin kuin uskonnollisiin, ja minunkin suuhuni, vaikken uskokaan.

Taiteilija on poissa, mutta sanat elävät.

Ensimmäinen vuosi takana

Vuosi sitten makasin sairaalassa puolen vuorokauden ikäinen Sulo kainalossa. Pieni yllätyspallero on tuosta päivästä venynyt pituutta 29 senttiä, saanut painoa lisää 6,5 kg, kasvattanut paljon vaaleaa haituvaista tukkaa, vaihtanut silmiensä värin sinisestä harmaan kautta ruskeaksi, saanut neljä hammasta.

Hän oppinut ryömimään, konttaamaan, seisomaan tuettuna ja tuetta sekä kiipeämään ylös ja peruuttamaan alas portaita, kiipeämään yleensäkin, tappelemaan sisarensa kanssa leluista, leikkimään erilaisia loruleikkejä, hajottamaan näppärästi kaukosäätimiä palasiksi, vetelemään kirjoja hyllystä. Hän on ottanut ensimmäiset askeleensa, varovaiset ja horjuvat.

Hän on kasvanut rauhalliseksi, valoisaksi, uteliaaksi, leikkisäksi ja kerrassaan hurmaavaksi pieneksi pojaksi. Ja kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni, vauvaanen. Ehkä se on pahnanpohjimmaisen osa? Mamman viimeinen mussu.

Paskareissu

Viikko sitten läksimme viikonlopuksi mummolaan isänpäivää (ja papan syntympäivää) viettämään. Zot palasi suunnitelman mukaan kotiin maanantaina, mutta Lintunen, Sulo ja minä sen sijaan kotiuduimme vasta tänään. Mumma, pappa, Melli-täti ja Uljas-serkku olivat viikkoa aiemmin sairastaneet vatsataudin. Arvatkaa, tarttuiko tauti vielä viikkoa porukan parantumisen jälkeen. Kyllä ja ei.

Lauantai-iltapäivällä Sulo alkoi syöstä oksennusta kuin suihkulähde. Siinä meni mummalta pyykkiin mattoa, paitaa, housua ja tukkaa. Äidistä ja Sulosta puhumattakaan. Oksennusvaihe raju, mutta lyhyt, vain neljä - viisi tuntia. Suloa tankattiin Osmosalilla, jota poika veti posket lommollaan yön aikana puoli litraa.

Nurmi-täti sairastui sunnuntaina aamuyöstä, mutta oksensi ensimmäisen kerran vasta kymmenen tuntia myöhemmin. Lintunenkin oli makaillut kalpeana ja voipuneena koko päivän sohvalla, ja alkoi tyhjentää ennestään tyhjää vatsaansa samoihin aikoihin kuin Nurmi. Lintus-rassu oksensi kellon ympäri, mikään ei pysynyt sisällä varttia kauempaa. Hän oli urhea, tähtäsi ja osui joka kerta sankoon (tai wc-pyttyyn, jos sinne asti ehti). Äidin sydäntä raastoi pidellä pientään, jonka suolisto kouristeli niin, että sen tunsi käsissään. Ja se kauhea ääni, joka kouristuvasta ruoansulatuselimistöstä lähti! En ole koskaan kuullut sellaista, enkä halua enää kuulla. Kaksitoista tuntia kärsittyään Lintunen nukahti, ja aamulla herättyään hän oli terve.

Sulo heräsi maanantai-aamuna kainaloita myöten vihreässä kurassa. Sitä lajia sitten onkin riittänyt. Pahimpana päivänä (keskiviikko) vaatteita piti vaihtaa kerran tunnissa. Myös äidin, jos Sulo sattui oleman sylissä kun sontatykki laukesi. Onneksi mummolassa on hyvä pesukone sekä kuivaaja. Mammalla kun oli vaatteita varattuna vain viikonloppuvisiittiä varten, ei viikon oleskeluun eikä varsinkaan siltä varalta, että kostyymi piti panna vaihtoon pari kertaa päivässä.

Zot taipui taudin alle tiistaina. Vain Odysseus ja minä olemme pysyneet oireettomina. Ei aavistustakaan miksi virus ei tarttunut meihin, varsinkin kun minä olin pitkään ja usein varsin läheisessä kosketuksessa tartunnanlähteiden kanssa. Mutta hyvä niin. Sulon suolistokin armahti meitä sen verran, että töräytti löysät pöksyyn vain aamulla ja seuraavan kerran vasta (kahdesti) kotona. Neljän ja puolen tunnin (josta 3,5 h junassa) matkalla olisi voinut tulla hiki otsalle haisevan hepun vaippaa vaihtaessa.

Sellainen reissu tällä kertaa, mutta tulipahan tehtyä.

Outo tunne rinnassani

Tätä on jatkunut jo jonkin aikaa, mutta vasta sunnuntainan tajusin mistä on kyse. Pitkään, liian pitkään kadoksissa ollut elämäniloni on löytänyt kotiin. En edes muista koska olisin sen viimeksi tavannut, yli vuosi siitä kuitenkin on. Mutta se on täällä taas, enkä aio laskea sitä karkuun enää. Ainakaan kovin pitkäksi aikaa.

En tarkalleen tiedä mikä sen sai aikoinaan ottamaan hatkat, enkä sitäkään, mikä sen sai palaamaan. Osa syistä on ilmeisiä, osa kätketympiä ja jotkut syyt olen piilottanut oikein hyvin itseltänikin. Yhden hyvän syyn paluuseen tiedän. Kaurankin paljon mainostama liikuntapilleriini. Halpa ja hyvä, voin suositella. Otan niitä nykyään enemmän kuin mielelläni, sillä niistä tulee paitsi hyvä olo myös punaiset posket ja kapeampi peppu. (Varjopuolena voidaan ehkä pitää sitä, että myös kaksoiskyttyrät etumuksessa kutistuvat. Omani ovat nykyään niin surullinen näky että suorastaan naurattaa. Oikeasti, naurattaa. Lääkitykseni ei ehkä sittenkään ole kohdallaan, mutta kuka välittää.)

Kaventumiseni on jo sitä luokkaa, että Elämäni Valo ei koskaan ole nähnyt minua näin kapoisena. Paitsi valokuvissa, ja sitä ei lasketa. Kalliiksi tämä tietystikin tulee, sillä koko vaatevarasto menee uusiksi. Talvitakkia ja kenkiä myöten. Enpä olisi uskonut, että myös kengännumero kutistuu numerolla kun BMI alenee kymmenen pykälää. Kovin suuria investointeja vaatepuolella en kuitenkaan vielä tee, sillä aion vakaasti viilata indeksistä toisenkin kympin pois. Siihen menee enemmän aikaa kuin tähän ensimmäiseen kymppiin, mutta menköön. Aikaa on. Elämäniloni toi näköjään retkiltään kaveriksi kärsivällisyyttä. Ei huono tuliainen.

Poks, sanoi ohimosuoni

Luin päivän Iltalehden, ja nyt kuohuu veri niin somasti. Ensin kolmivuotias yksin yöllä autossa nosti verenpainetta, mutta sen suonen ohimolla räjäytti kyllä tämän pastorin mielipiteet. Tekisi mieli antaa vähän tukkapöllyä ja pari luunappia pastorille puheistaan, mutta olkoon, kun ei kuulu tapoihin. Jotkut varmaan vielä uskookin pastorin puheita. Kurittomat kakarathan ne avioliiton tuhoaa ja muuta pötyä, jep jep. Menen laastaroimaan ohimoni.