Mitä tulikaan tehtyä

Se on lyhyt. Ei yhtään sellainen kuin olin ajatellut. 25 cm hiusten pituudesta pois sälyttää pärstään 15 vuotta ikää lisää. Ei hyvä tukkapäivä. Onneksi tukka on uusiutuva luonnonvara. Ei tarvitse kuin odottaa ja tukka kasvaa kaiken aikaa.

Paras tukkapäivä ikinä

Tukkahan ei koskaan ole niin hyvin kuin päivänä, jolloin on menossa leikkauttamaan sen uuteen uskoon. Tänään on se päivä.

Zotin vapaapäivä mahdollistaa tämän riemun, ja siksipä jätinkin auton hänen käyttöönsä päiväksi ja tulin julkisilla töihin. Läksin kotoa varttia aiemmin kuin normaalisti, ja olin töissä tuntia normaalia myöhemmin. Samalla sain vahvistuksen epäilyilleni siitä, että reilun vuoden kuluessa yksityisautojen määrä työmatkaliikenteessä on noussut. Kun vielä syksyllä 2005 sama bussivuoro oli niin täynnä, että neljänneltä pysäkiltä kyytiin nousseista osa joutui seisomaan. Tänään meitä oli kyydissä hädin tuskin tusina. HKL:n jatkoyhteysbussissa istuskelinkin sitten kuskin kanssa kaksin hyvän matkaa. Henkilöautoja oli aamukuudelta Porvoonväylällä jonoksi asti. Ja viimeinen 15 km etappini HKL:n sinisellä kesti ajallisesti vain noin 10 minuuttia vähemmän kuin joka-aamuinen 55 km:n ajeluni kotipihasta toimiston parkkiin. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä lasten hoitopäivän pitäminen mahdollisimman lyhyenä, eli kahdeksassa tunnissa, joka on pitkä päivä pienelle sekin, valintani on edelleen taittaa työmatkani omalla autolla, yksin. (Kimppakyytiläinen toki mahtuu mukaan, jos reitti ja aikataulu natsaavat. Halukkaat voivat ilmoittautua kommettilaatikossa.)

Tukka on vielä hyvin. Huomisesta en tiedä. On tämä jännittävää elämää!

Tää on taas niin tätä

Kerrankin kun ajattelin selata blogeja töissä. Niin tähän (klikkaa kuva suuremmaksi) se sitten tyssäsi. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta.

Menen sitten perjantailettuja syömään. Kermavaahdolla ja hillolla. Jotain etuja tässäkin firmassa sentään on.

Ei pysty, liian hapokasta

Lintunen jäi junan alle

Onkohan tullut vahingossa hankittua liian kiireinen elämä internätin ulkopuolella. Enää ei ehdi oikein edes lukea muiden tuotoksia, saati purskauttaa näkösälle jotain omaa. Sanomisen tarvetta on, aikaa ei. Pyhä kolminaisuus Lapset-Kotityöt-Ansiotyö on minut nielaissut. Jäätte siis paitsi jorinoita, joita olisi voinut kuvittaa vaikka näin. En vielä sulje luukkua lopullisesti, mutta ei täällä paljon kurkittavaa ole viime kuukausina ollut. Katsotaan kuinka ämmän jatkossa käy.

Veturi on vihdoin irti

Sulo sai paperisilppurin auki