Arvatkaa, kuka on lähdössä ylihuomenna perheen ja suvun kanssa lomailemaan ihan ulkomaille asti?
Arvatkaa, kenen lapsi on tänään oksentanut todistajien läsnäollessa kahdesti ja kerran ilman todistajia. (Hän ei muista, oliko se päiväkodin pihalla kummastusta herättänyt oksennuskasa hänen. Niinpä.)
22. elokuuta 2007
20. elokuuta 2007
Tädit - ja elämä voi muuttua
Aina kun tunnen olevani vailla ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ajattelen Tätejä. Tätejä on kuusi, kolmekymppisestä yli viisikymppiseen, ja minä olen yksi heistä. Seitsemäntenä joukossa on Äiti, jota ilman ei mitään Tätejä olisi.
Äidillä oli unelma, hän halusi perustaa teatterin. Niin tapahtui, teatteri syntyi, kasvoi ja voi edelleen hyvin. Teatteria synnyttämässä olivat myös Tädit, vaikka silloin me vielä emme olleetkaan Tätejä. Tätejä meistä tuli vasta, kun Äiti alkoi odottaa Leopoldia. Joukko naisvoimaa teatterista järjesti Äidille yllätysjuhlat asian juhlistamiseksi vähän ennen Leopoldin syntymää, ja Äiti päätti kutsua yllättäjät Leopoldin haltijakummeiksi. Leopoldia ei kastettu, vaan vietimme joukolla nimenantojuhlaa. Ja niin meistä tuli Tätejä.
Vuosien myötä maailma kuljetteli meitä eri suuntiin, ketä minnekin. Miehiä tuli, miehiä meni, lapsia syntyi, työpaikkaa vaihdettiin, teatterinkaan puitteissa ei enää tavattu. Soiteltiin, törmättiin joskus sattumalta, mutta ainakin kerran vuodessa kokoonnuttiin Leopoldin syntymäpäiville, vuodesta toiseen. Silloinkin, kun Leopold muutti Sveitsiin. Ja viime keväänä, Leopoldin syntymäpäivillä, Tädit päättivät lähteä katsomaan kummipoikaansa hänen nykyisiin kotimaisemiinsa.
Alkukesästä neljä kynnelle kykenevää Tätiä pakkasi kapsäkkinsä ja lensi pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Se oli hulvaton reissu, jolla syötiin, juotiin, puhuttiin, naurettiin, itkettiin ja taas naurettiin. Siltä istumalta päätettiin, että ensi keväänä lähdetään jälleen Tätien perinteiselle kevätretkelle. Päätettiin myös tavata elokuun 18. kuluvaa vuotta Haikon Kartanossa kylpemisen ja lounaan merkeissä. (Päätettiin vielä jotain varsin teatraalista ja hauskaakin, mutta se on kovasti hys-hys, ja vaatii suunnittelupalavereja.)
Siispä lauantaina Tätejä hemmoteltiin Haikossa, mukana oli Äiti ja kaksi Sveitsissä reissannutta tätiä, ja yksi joka ei ollut matkalla mukana. Yksi sairastui viime metreillä, yhdellä oli langon 50-vuotisjuhlat (tylsempää sillä siellä oli kuitenkin, uskokaa pois,) ja yhdellä oli muuta menoa. Lounaan ääressä päätettiin lopullisesti totetuttaa hys-hys-suunnitelma ensi vuoden aikana, ja pitää ensimmäinen suunnittelukokous ja valokuvienkatseluilta joulukuussa, kun Äiti ja Leopold ovat palanneet Suomeen. Kalentereihin merkittiin myös Tätiretkueen seuraavaan perinteisen matkan ajankohta ensi keväänä, kohdetta vielä arvotaan. Päätettiin myös ottaa säännölliset elokuvateatterikäynnit ohjelmaan, kunhan Äiti (ja Leopold ja Äidin mies) ovat selvinneet muutosta (ja tupaantuliaisista) keväällä. Ja sitten ne vielä päättivät järjestää minut naimisiin. Jos siinä onnistuvat, pystynevät ne myös kävelemään vetten päällä. Toisaalta, kyseessähän ovat Tädit.
En tiedä millaista elämäni olisi ilman Tätejä, mutta tajusin yllättäen, että ilman Tätejä minulla ei olisi Lintusta ja Suloa. Ilman Tätejä tuskin olisin koskaan tavannut Zotia. Alkaa huimata, kun sitä miettii. Ilman Tätejä elämässäni ei olisi Zotia, ilman Zotia ei olisi Lintusta ja Suloa, ilman Lintusta en olisi koskaan tullut ajautuneeksi osaksi muuatta joukkoa naisia (ja lapsia), joista on tullut minulle tärkeitä. Missä ihmeessä olisinkaan ilman Tätejä?
Äidillä oli unelma, hän halusi perustaa teatterin. Niin tapahtui, teatteri syntyi, kasvoi ja voi edelleen hyvin. Teatteria synnyttämässä olivat myös Tädit, vaikka silloin me vielä emme olleetkaan Tätejä. Tätejä meistä tuli vasta, kun Äiti alkoi odottaa Leopoldia. Joukko naisvoimaa teatterista järjesti Äidille yllätysjuhlat asian juhlistamiseksi vähän ennen Leopoldin syntymää, ja Äiti päätti kutsua yllättäjät Leopoldin haltijakummeiksi. Leopoldia ei kastettu, vaan vietimme joukolla nimenantojuhlaa. Ja niin meistä tuli Tätejä.
Vuosien myötä maailma kuljetteli meitä eri suuntiin, ketä minnekin. Miehiä tuli, miehiä meni, lapsia syntyi, työpaikkaa vaihdettiin, teatterinkaan puitteissa ei enää tavattu. Soiteltiin, törmättiin joskus sattumalta, mutta ainakin kerran vuodessa kokoonnuttiin Leopoldin syntymäpäiville, vuodesta toiseen. Silloinkin, kun Leopold muutti Sveitsiin. Ja viime keväänä, Leopoldin syntymäpäivillä, Tädit päättivät lähteä katsomaan kummipoikaansa hänen nykyisiin kotimaisemiinsa.
Alkukesästä neljä kynnelle kykenevää Tätiä pakkasi kapsäkkinsä ja lensi pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Se oli hulvaton reissu, jolla syötiin, juotiin, puhuttiin, naurettiin, itkettiin ja taas naurettiin. Siltä istumalta päätettiin, että ensi keväänä lähdetään jälleen Tätien perinteiselle kevätretkelle. Päätettiin myös tavata elokuun 18. kuluvaa vuotta Haikon Kartanossa kylpemisen ja lounaan merkeissä. (Päätettiin vielä jotain varsin teatraalista ja hauskaakin, mutta se on kovasti hys-hys, ja vaatii suunnittelupalavereja.)
Siispä lauantaina Tätejä hemmoteltiin Haikossa, mukana oli Äiti ja kaksi Sveitsissä reissannutta tätiä, ja yksi joka ei ollut matkalla mukana. Yksi sairastui viime metreillä, yhdellä oli langon 50-vuotisjuhlat (tylsempää sillä siellä oli kuitenkin, uskokaa pois,) ja yhdellä oli muuta menoa. Lounaan ääressä päätettiin lopullisesti totetuttaa hys-hys-suunnitelma ensi vuoden aikana, ja pitää ensimmäinen suunnittelukokous ja valokuvienkatseluilta joulukuussa, kun Äiti ja Leopold ovat palanneet Suomeen. Kalentereihin merkittiin myös Tätiretkueen seuraavaan perinteisen matkan ajankohta ensi keväänä, kohdetta vielä arvotaan. Päätettiin myös ottaa säännölliset elokuvateatterikäynnit ohjelmaan, kunhan Äiti (ja Leopold ja Äidin mies) ovat selvinneet muutosta (ja tupaantuliaisista) keväällä. Ja sitten ne vielä päättivät järjestää minut naimisiin. Jos siinä onnistuvat, pystynevät ne myös kävelemään vetten päällä. Toisaalta, kyseessähän ovat Tädit.
En tiedä millaista elämäni olisi ilman Tätejä, mutta tajusin yllättäen, että ilman Tätejä minulla ei olisi Lintusta ja Suloa. Ilman Tätejä tuskin olisin koskaan tavannut Zotia. Alkaa huimata, kun sitä miettii. Ilman Tätejä elämässäni ei olisi Zotia, ilman Zotia ei olisi Lintusta ja Suloa, ilman Lintusta en olisi koskaan tullut ajautuneeksi osaksi muuatta joukkoa naisia (ja lapsia), joista on tullut minulle tärkeitä. Missä ihmeessä olisinkaan ilman Tätejä?
17. elokuuta 2007
Ei voi vielä tietää
Sulo rakastaa kaivinkoneita. Isoja, pieniä, lelukaivinkoneita, mutta varsinkin niitä ihan oikeita.
Matka mummolaan kulkee pitkin Tampereen läntistä kehätietä, ja voi autuutta: siellä sitä on kaivinkoneita nähtävillä! Takapenkiltä kuuluu innostunutta hihkuntaa, josta ainoa ymmärrettävä sana on selkeästi lausuttu kai-vin - KO-je. Kai-vin(tauko)KO-je! Tästäpä Lintunen hyvin arkiseen äänensävyyn äityy kysäisemään: "Sulo, tuleeko sinusta isona kaivinkoneenkuljettaja?" Sulo vastaa yhtä arkipäiväiseen sävyyn, että joo-o. Äitiä alkaa mietityttää, että Lintunen ei ole koskaan sanonut, mikä hänestä tulee isona. Niinpä minä tiedustelen asiaa. Mitäpä vastaa Lintunen, erityisen ihana iltatähteni? "Sitä pitää vielä miettiä." Mykistävän hieno vastaus.
Matka mummolaan kulkee pitkin Tampereen läntistä kehätietä, ja voi autuutta: siellä sitä on kaivinkoneita nähtävillä! Takapenkiltä kuuluu innostunutta hihkuntaa, josta ainoa ymmärrettävä sana on selkeästi lausuttu kai-vin - KO-je. Kai-vin(tauko)KO-je! Tästäpä Lintunen hyvin arkiseen äänensävyyn äityy kysäisemään: "Sulo, tuleeko sinusta isona kaivinkoneenkuljettaja?" Sulo vastaa yhtä arkipäiväiseen sävyyn, että joo-o. Äitiä alkaa mietityttää, että Lintunen ei ole koskaan sanonut, mikä hänestä tulee isona. Niinpä minä tiedustelen asiaa. Mitäpä vastaa Lintunen, erityisen ihana iltatähteni? "Sitä pitää vielä miettiä." Mykistävän hieno vastaus.
16. elokuuta 2007
Järki lähtee just
Ei missään olisi tarvetta hyvälle taloushallintohenkilölle? Halvalla ei irtoa, mutta hinta-laatusuhde on kohdallaan.
Aamuvirkku sirkuttaa
(Ah, mun runosuoneni sykkää aamutuimaan. Epätahtiin, mutta kuitenkin.)
Heräsin tänä aamuna 4.28, ilman herätyskelloa. (Enkä minä herätyskelloa ole tarvinnutkaan enää vuosiin.) Kahdeksan minuuttia möllötettyäni päätin viimeinkin käyttää näitä varhaisia aamuja johonkin hyödylliseen ja lähteä salille. Viideltä höyläsin kulkukorttia kuntosalin ovenpielessä, varttia vaille kuusi oli hikinen pikatreeni selvä. 6.08 starttasin auton ja viittä minuuttia myöhemmin ällistelin käsittämättömän runsasta liikennettä moottoritiellä.
Normiaamuna lähden matkaan noin puoli kuusi, ja olen töissä kuuden pintaan. Muuta liikennettä on jonkin verran, mutta matkanteko on sujuvaa. Pidän suunnattomasti noista hiljaisista aamun hetkistä, kun auto kulkee, tie vetää ja perillä odottaa autio toimisto. Autio toimisto täällä odotti toki tänäänkin, mutta matkanteko oli korkeintaan sujuvahkoa. Ruuhkasta ei varsinaisesti voi puhua, mutta paljon ei puutu. Kehä ykkösellä länteen menevillä kaistolla liikenne alkoi hidastua Pakilan liittymän kohdilla, muutama sata metriä myöhemmin jonot jo liki seisoivat. Minä onnekas puikkaan alas Hämeenlinnan väylälle, joten jonossa ei tarvinnut kuluttaa kallista aikaa ja repaleisia hermoja.
Pitää alkaa henkisesti valmistautua siihen, että jatkossa työmatkaan kuluu enemmän aikaa ja vähemmän sujuvuutta. Suunnitelmassa on kaksi normaalia aamusalikeikkaa, eli töihin lähtö viivästyy tunnilla. Mikäli innostun asahista, (ja miksen innostuisi, taijin korvikkeena, siihen kun ei enää vain löydy aikaa,) yhtenä aamuna viikosta tungeksin raitilla vasta kahdeksan korvilla. Tyypilliseen tapaani hermoilen ja harmittelen asiaa etukäteen, vaikka tiedänkin kaiken menevän ihan hyvin ajallaan. Minulla ei ole kiire töihin, eikä todellakaan ole väliä vaikka olenkin töissä kerran viikossa vasta yhdeksältä enkä kuudelta. Eipä olisi nuorempana uskonut, että minustakin tulee aamuvirkku keski-ikään päästyäni.
Ja muuten olen edelleen sitä mieltä, että tulisipas pian pakkanen.
Heräsin tänä aamuna 4.28, ilman herätyskelloa. (Enkä minä herätyskelloa ole tarvinnutkaan enää vuosiin.) Kahdeksan minuuttia möllötettyäni päätin viimeinkin käyttää näitä varhaisia aamuja johonkin hyödylliseen ja lähteä salille. Viideltä höyläsin kulkukorttia kuntosalin ovenpielessä, varttia vaille kuusi oli hikinen pikatreeni selvä. 6.08 starttasin auton ja viittä minuuttia myöhemmin ällistelin käsittämättömän runsasta liikennettä moottoritiellä.
Normiaamuna lähden matkaan noin puoli kuusi, ja olen töissä kuuden pintaan. Muuta liikennettä on jonkin verran, mutta matkanteko on sujuvaa. Pidän suunnattomasti noista hiljaisista aamun hetkistä, kun auto kulkee, tie vetää ja perillä odottaa autio toimisto. Autio toimisto täällä odotti toki tänäänkin, mutta matkanteko oli korkeintaan sujuvahkoa. Ruuhkasta ei varsinaisesti voi puhua, mutta paljon ei puutu. Kehä ykkösellä länteen menevillä kaistolla liikenne alkoi hidastua Pakilan liittymän kohdilla, muutama sata metriä myöhemmin jonot jo liki seisoivat. Minä onnekas puikkaan alas Hämeenlinnan väylälle, joten jonossa ei tarvinnut kuluttaa kallista aikaa ja repaleisia hermoja.
Pitää alkaa henkisesti valmistautua siihen, että jatkossa työmatkaan kuluu enemmän aikaa ja vähemmän sujuvuutta. Suunnitelmassa on kaksi normaalia aamusalikeikkaa, eli töihin lähtö viivästyy tunnilla. Mikäli innostun asahista, (ja miksen innostuisi, taijin korvikkeena, siihen kun ei enää vain löydy aikaa,) yhtenä aamuna viikosta tungeksin raitilla vasta kahdeksan korvilla. Tyypilliseen tapaani hermoilen ja harmittelen asiaa etukäteen, vaikka tiedänkin kaiken menevän ihan hyvin ajallaan. Minulla ei ole kiire töihin, eikä todellakaan ole väliä vaikka olenkin töissä kerran viikossa vasta yhdeksältä enkä kuudelta. Eipä olisi nuorempana uskonut, että minustakin tulee aamuvirkku keski-ikään päästyäni.
Ja muuten olen edelleen sitä mieltä, että tulisipas pian pakkanen.
3. elokuuta 2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
