Sitä ihteensä: parturibloggausta

Kävin eilen kampaajalla. Pitkien hiusten etu on siinä, että kampaamokäyntejä tarvitaan keskimäärin noin kahdesti vuodessa, välilyhennykset voi hoitaa kotiparturoimalla. Nyt oli tasauksen lisäksi ohjelmassa myös harmaiden häivytys, joten kampaamokäynti oli paikallaan.

Edellisestä kerrasta on siis puoli vuotta, joten olin jo ehtinyt unohtaa tärkeän seikan. Kun pyytää värisävyksi lämmintä ruskeaa, pitää muistaa samalla huomauttaa, että ei punaista. Niinpä kuljeskelen nyt sitten punapäänä brunetin sijaan. Parempi sekin, kuin harmaa juurikasvu. Pituutta sentään saksittiin riittävästi, kunhan ensin olin vakuuttanut kampaajalle, että antaa mennä vaan reilusti. Tukkani on uusiutuva luonnonvara, se kasvaa kohisten. Olen oikein tyytyväinen kokonaisuuteen, ammatilaisen kädenjälki näkyy. Eikä edes maksanut kohtuuttomia, vuosikausia käyttämäni salongin hinnan ja laadun suhde on kohdallaan.

Aamuyöstä heräsin epämääräiseen oloon. Iho oli hikisen nihkeä. Alavatsassa aaltoili kovin tutunoloinen kipu. Sitä ei tosin pitäisi tuntua vielä ainakaan kymmeneen viikkoon, nyt on ihan liian aikaista. Parempaa asentoa ei löydy, kivun aallot nousevat ja laskevat rytmikkäästi. Elvis (vielä perätilassa) rokkaa rakon päällä siihen malliin, että on pakko vääntäytyä vessaan. Istun pimeässä, hämäränrakastaja, kuuntelen yltyvää kipua, joka kiertyy vatsasta selän puolelle. Ja silloin mieleen tulee, että ei tämä taidakaan olla sitä, onneksi. Paksusuoli se siellä vain kiukuttelee, monen vuoden jälkeen.

Varttia vaille kuudelta sataa rankasti. Moottoritiellä on pimeää ja paljon vettä. Edellä ajava auto väläyttää jarruvaloja. Ajatuksiin työntyy eilisessä paikallislehdessä ollut uutinen kahdesta hirvikolarista juuri näillä kilometreillä. Nopeuteni on satasen pinnassa, sillä renkailla on ajettu jo kolme kesää, ja muistan edelleen liian hyvin, miltä tuntui nousta autolla vesipatjan päälle renkaiden ensimmäisenä kesänä. Miten auton perä lähti pyrkimään sivulle ja kohden vieressä ajavaa rekkaa, Lintunen takapenkillä turvakaukalossa nukkumassa. Säikähdys iski vasta myöhemmin, kun tilanne oli jo ohi, auto suorassa ja renkailla ote tien pinnasta. Pidän reilua etäisyyttä edellä ajavaan, ohituskaistaa pyyhkii autoja ohi vesi korkealle roiskuen. Jarruvalojen välkyttelijä jatkaa välkyttelyään muutaman kilometrin välein saaden ohittavien autojen kuskit painamaan keskimmäistä poljinta. Toimistolla radiosta alkaa tipahdella uutisia kolareista ja ruuhkista ympäri pääkaupunkiseutua. Aikaisissa lähdöissä on etunsa.

Huopatossutehdas

Kovin on hiljaista elämä juuri nyt. Lintunen ja Zot ovat olleet perjantaista lähtien mummolassa, ja kotona on niin äänetöntä kuin nyt kahden rauhallisen teinin kanssa voi olla. Outoa elämää pitkästä aikaa. Voi mennä ja tulla mielensä mukaan (työn sallimissa puitteissa). Voi lukea rauhassa kirjaa. Voi maata sohvalla ja tuijottaa kattoon. Voi käydä töiden jälkeen kampaajalla ja elokuvissa. Voi ikävöidä. Aika alkaa hidastua kuin edesmenneessä Karu Sellissä. Outoa elämää.

P.S. Ei siellä huopatossutehtaalla kuulemma oikeasti hiljaista ole.

Moon meiltä ja muut on meirän krannista

Kun lapsi ei kasva, syö, nuku, puhu, leiki, piirrä, maalaa, muovaile, lakkaa syömästä rintaa, tuttia tai tuttipulloa, näytä, käyttäydy ja/tai tee jotain muuta kuten ikäisensä [samaa sukupuolta olevat] lapset keskimäärin, yleensä ja/tai tarkkailijan omat/tuntemat lapset, lapsessa on oltava jotain vikaa. Ja sen vian on luonnollisesti aiheuttanut vanhempi (tai molemmat), jolla on ainakin vanhemmuus hukassa ja rajat asettamatta, ja joka on liian lepsu ja haluaa vain päästä helpolla ollen siis yksinkertaisesti laiska ja sopimaton kasvattamaan lasta.

Että mihinkä se ei niin normilapsi Lintunenkin vielä päätyykään? Koulukotiin, kasvatuslaitokseen ja proverbiaaliseen sinne niin, mummonpotkija siitä nyt ainakin tulee, sanoo tuomiopäivän ennustaja. Eduskuntaan, presidentin linnaan ja minne nyt sattuu kiinnostus riittämään, sanon minä. Ei Lintusessa suotta eteläpohojalaanen veri sakiana virtaa.

Tikkuja kynsien alla

Pituuteni on 163 cm. Zotin päälaki on 174 cm:n korkeudella. Äkkinäisempi voisi kuvitella, että kun astun auton rattiin Zotin jälkeen, joudun siirtämään penkkiä eteenpäin. Vaan ei: joudun siirtämään sitä pari pykälää taaemmas.

Olin perjantaina pitkästä aikaa ravintolassa iltaa istumassa ja ajoin melkein naapurissa asuvan työkaverini auton kotiin. Kaveri on 168 cm pitkä, ja jouduin vekslaamaan penkkiä eteenpäin ylettääkseni kunnolla polkimille. (Meillä on saman merkkiset autot, kaverilla farmari ja meillä sedan.) Zot oli perjantaina poikkeuksellisesti liikkeellä meidän autollamme, ja lauantaina kauppareissulle lähtiessämme totesin, etten survoutumatta mahdu ratin ja penkin väliin. Ensin kuvittelin vatsan olevan edelleen turvoksissa edellisen illan herkuista, mutta hassusti polkimille koukkuun jäävät jalat paljastivat totuuden. Zot oli siirtänyt istuimen edemmäs.

Aivoni eivät suostu ymmärtämään miten minua 11 cm pidempi ihminen, jolla on silminnähden pidemmät raajat kuin minulla, voi ajaa mukavasti istuin lähempänä rattia ja polkimia. En vaan käsitä.

Erikoinen tapaus

Törmäsin eilen kaupan kassalla entiseen työkaveriin, jonka kanssa jaoin työhuoneen viisi tai kuusi vuotta. Opimme tuona aikana ymmärtämään puolesta sanasta mistä toinen puhui. Muut eivät näitä toisinaan yksisanaisia dialogejamme tajunneet ollenkaan, mikä huvitti meitä suuresti.

Edellisen kerran olimme tavanneet entisen työporukkamme ( pääasiassa vuosilta 1987 - 1994) saunaillassa joulukuussa 2004. Sen jälkeen emme olleet yhteydessä olleet, ehkä jotain "Hauskaa Pääsiäistä!"- sähköpostia lukuunottamatta. Tervehdyksiä vaihdettuamme toinen kysyy sen normaalin: "No, mitäs kuluu?" Kun vastaan, että eipä mitään ihmeempiä, vatsaa tässä taas kasvattelen, niin vastapuolen kasvoille leviää hämmästys. Hän oli juuri edellisenä yönä nähnyt minusta unta, ja siinä unessa olin ollut raskaana.

Sattuma on vitsikäs heppu.

Näsä-päivät

Mistä lie takavasemmalta pääsi yllättämään armoton väsymys. Herään edelleen säännöllisesti ja ilman ulkoisia apuvälineitä ennen viittä. Ei väsytä. Puoli seitsemältä työpöydän ääressä väsyttää niin, että voisin nukahtaa istualleni.

Koko päivä menee sumussa, Pikku Kakkosen aikaan silmät painuvat väkisin kiinni. Uneen asti en kuitenkaan pääse, Lintunen pitää siitä huolen aina huomatessaan. "Älä nuku!", kuuluu terävä komento. Puoli yhdeksältä olen täysin kypsä sänkyyn, Lintunen nukahtaa tuntia myöhemmin, jolloin minäkin viimein saan unen päästä kiinni. Yö menee säännöllisesti heräillen. Kylkeä on käännettävä tunnin, puolentoista välein, eikä se enää onnistu unessa.

Tänä aamuna sateinen moottoritie oli musta ja pimeä. Pimeää siellä on ollut jo jonkin aikaa, mutta ei ihan näin mustaa. Kaikki valo tuntui imeytyvän välittömästi tien märkään pintaan. Onnittelin itseäni siitä, että äitiyslomani alkaa ennen kurjimpia lumi- ja räntämyräköitä.

Kotona ei huvita mikään, töissä ei sitten sekään vähä. Alkuviikosta selvisi etten ehdi saada yhtä keskeneräistä projektia päätökseen, vaikka tarkoitus oli. Ottaa päähän, ja eniten ottaa päähän se, että neljä kuukautta kallisarvoista aikaa meni tuhluuseen rautalankaa ruotsalaisille taivuttaessa. Sitten kun siinä päässä jotain viimein saatiin liikkeelle, onkin kolmas osapuoli lahden tällä puolen niin työllistetty, että aikaisintaan joulukuussa päästään eteenpäin. Että se siitä sitten, minun osaltani.

Hakuaika sijaisekseni päättyy perjantaina, ehdokkaita aletaan haastatella aikaisintaan ensi viikolla. Viimetippaan jää sekin, kun perehdytys vaatii kuitenkin kuukauden. Toivoa sopii, että pysyn työkykyisenä. Osan töistä pystyy pomokin opettamaan, mutta töistä kriittisimpään pystyn vain minä. Vastahan minä olen neljä vuotta säännöllisesti esittänyt, että pomon pitäisi opetella sekin homma. Mistäs sitä tietää minä surkeana päivänä kajautan työmatkalla auton ja itseni kankaalle, ja siinäpä sitä sitten ovat, puhtaan kaulan kanssa.

Mua huvita enää mikään, menen lukemaan juorulehtiä ja juomaan teetä.

Kaikkea sitä näkee ennen kuin silmät putoavat päästä

Jos nyt olisi päässyt joskus unohtumaankin miksi en ikinä äänestä keskustalaista, niin tämänpäiväisen Nyt-liitteen sivut 12 - 15 muistuttavat sen taas tehokkaasti mieleen. Parasta etten sano tämän enempää, ettei tule sanottua ihan liikaa keskustalaisänkyröiden käsityksistä täydellisestä perheestä. Olen mykistynyt, vaikken sentään lakossa.

Kurkistusluukun keittiössä

Meillä syötiin eilen risottoa. Se on aika harvinaista arki-iltaisin, sillä arkikokkaus on yleensä minun osani, ja se tarkoittaa mahdollisimman nopeaa ja vaivatonta vääntöä lieden ääressä. Zot ruokkii perheen viikonloppuisin, ja se puolestaan merkitsee kiivasta reseptikokoelman selausta, monimutkaisia ateriakokonaisuuksia, tuntikausien pilkkomista, paistamista, paseerausta ja huseerausta. Lopputuloksena on yleensä herkullinen ateria ja jumalaton sotku. (Herra Gourmet ei yleensä jaksa ankaran paistinkäännön päälle enää siivota jälkiään.)

Risotto taitaa olla monimutkaisinta, mitä minä tapaan valmistaa, eikä sekään ole kovin monimutkaista. Raskaimmat osuudet ovat sipulien (salotti- & valkosipuli) pilkkominen, liemen kauhominen ja ankara hämmentäminen sekä (ehdottomasti aidon) parmesaanin raastaminen. Jos laiskottaa kovin, saatan korvata parmesaanin valmiilla Grana Panado -raasteella.

Perusrisoton ohje on alunperin Jamie Oliverin kirjasta Alastoman kokin paluu (WSOY, 2003), jonka saimme Zotin siskolta joululahjaksi. Zot ei pidä tästä keittokirjasta, sillä Oliverin ohjeissa ei aina ole täsmällisiä mittoja. Resepteissä puhutaan kourallisista ja hyppysellisisitä ja muista epämääräisistä määristä. Zot haluaa tarkkoja desilitroja ja grammoja. Hän noudattaa reseptejä pilkulleen, kun taas minulla on tapana enemmäkin käyttää niitä pohjana, korvata raaka-aineita toisilla ja säveltää muutenkin. Zotin tavanomaisin avaus ruokapöydässä seurustelumme viitenä ensimmäisenä vuonna olikin: "Onko tähän joku resepti vai teitkö omasta päästäsi?" Päästäpä päästä, enää tuo ei vaivaudu kyselemään. Minä kun saatan katsoa mitä kaapista löytyy ja sen jälkeen miettiä mitä niistä voisi saada aikaiseksi.

Takaisin risottoon. Peruspuuroon heitetään höysteeksi mitä mieli tekee tai mitä sattuu olemaan. Mieli olisi tehnyt metsäsieniä, vaan niitä ei ollut. Niinpä risottoa tymäköitettiin pekonilla, broilerilla ja rucolalla. Perään vielä aimo keko parmesaania. Oli niin hyvää, että lopun iltaa makasin sohvalla kuin antiloopin nielaissut python. Aamulla sormien tilalla oli nippu nakkeja: risoton suolapitoisuus ei tainnut ihan olla suositusten mukainen.

Me molemmat pidämme ruoanlaitosta, ja syömisestä. Jonkin aikaa meillä oli tapana pitää ruokapäiväkirjaa. Siihen merkittiin mitä oli tehty, mistä resepti löytyy, mitä viiniä mahdollisesti oli nautittu kyytipoikana, ketkä kaikki olivat aterioimassa ja mitä kukin ruoasta oli mieltä, kannattaako tehdä toiste ja kannattaisiko jotain ainesosaa laittaa enemmän tai vähemmän tai korvata se jollain muulla. Pitäisikin oikeastaan kaivaa päiväkirja taas esiin, sen pitäminen oli hauskaa.

Jälkikasvu näyttää ainakin toistaiseksi olevan myös kiinnostunut kokkaamisesta. Sweetiellä ja Juniorilla pysyy kauha kädessä ja maukasta jälkeä syntyy. Lintunen keskittyy enemmä leipomispuoleen. Hän ehdottelee pullan leipomista tai pizzataikinan tekoa. Siinä jauhot pölisevät ja posket punoittavat. Lopputulos ei ehkä aina ole vieraskelpoinen, mutta syömättä tuotokset eivät koskaan ole jääneet, ja Lintusesta touhu on aina ollut mukavaa. Vielä kun saisi kunnon keittiön, jonne mahtuu kerralla useampi kokki. Nykyisessä ei ole tarpeeksi tilaa eikä työtasoja. Siihen on kuitenkin tyytyminen, näillä asuntojen hinnoilla.

Parempia aikoja odotellessa pitääkin tästä lähteä kohta kotiin kokkaamaan. Tänään Kurkistusluukun keittiössä syödään tonnikalapastaa. Ohje ei ole omasta päästä, mutta mukailtu kuitenkin, kuinkas muuten.

Se on myähästä ny

Ne on meinaan loppuunmyyty, viikonloppuesitykset tänä vuonna. Ja melkein arki-illatkin. Mutta minullapa on lippu tiistaille 8.11.2005! Sen jälkeen se alkaisikin tosiaan olla minulle myähästä, Elvis tulee joulukuussa.

Marraskuussa minä lähden Tampereelle. Istun ison vatsani kanssa rivillä 5, paikalla 92. Maksan nautinnosta suolaisen hinnan yöpymällä hotellissa. Maksoi mitä maksoi, Eila, Rampe ja likka on pakko kokea.

Ruokaremonttini

Edellisen kirjoitukseni kommenteissa kysyttiin oman ruokaremonttini pääkohtia. Olkaatten hyvät:

Pidin ensin viikon ruokapäiväkirjaa. Siihen merkitsin jokaisen syömäni ja juomani suupalan pienintä pastillia myöten, määrän (kpl/ gr/ dl etc.) kellonajan, missä olin syönyt, (keittiönpöydän ääressä/ työpaikkaruokalasssa /autossa jne.) kenen kanssa (yksin/ työkavereiden/perheen seurassa), missä mielentilassa (väsynyt/ iloinen/ tavallinen) ja lisäksi kuinka nälkäinen olin asteikolla 0-5 (0=ei yhtään nälkä 5=nälkään nääntymäisillään). Ravitsemusterapeutti syynäsi muistiinpanoni läpi, ja kertoi sitten mitä hyvää ja mitä parannettavaa syömistouhussani oli.

Ensimmäiseksi vaihdettiin rasva. Pois Oivariini , tilalle Beneviva. Ah ja voih! Beneviva ei voin makuun tottunella kielelläni maistu yhtään miltään, ei hyvältä eikä pahalta. Mieluiten olisin jättänyt koko rasvan sitten pois, mutta sitä ei saa tehdä. Rasvaa, ja nimenomaa noita monityydyttämättömiä pehmeitä kasvisrasvoja on saatava päivittäin tietty määrä. Levitteen vaihtamisella tankkaamani energian määrä putosi, sillä Benevivassa on energiaa vähemmän kuin Oivariinissa, käytän sitä vähemmän kuin Oivariinia. Bonuksena tulee kovien eläinperäisten rasvojen tilalle pehmeitä kasvisrasvoja.

Samalla otin käyttöön lautasmallin: lautasesta 50% täytetään kasviksilla ja juureksilla, 25 % perunalla, pastalla tai riisillä ja 25 % lihalla, kalalla tai kanalla. Aiemmin lautasellani oli 50 % pastaa tai riisiä, pihvi, leike, kalanpala tai reilusti soosia. Näön vuoksi lautasen reunalla oli pari tomaatinsiivua tai vähän porkkanaraastetta. Vaihdoin myös syömisjärjestystä. Aiemmin söin ensiksi muun ja sitten vasta rehuosaston, jos sille enää oli tilaa. Nyt syön ensin sen kasvisvuoren, joten vaatimattomampi määrä rasvaisempaa ja energiapitoisempaa ruokaa riittää täyttämään vatsani. Kaurapuuronsyönnistä huolimatta viljatuotteita kuului ruokavaliooni liian vähän, joten syön nyt pari viipaletta ruisleipää lounaan yhteydessä.

Työpäivinä lounaan (klo 11.00) ja ilta-aterian (17.00) väliin jäi liian monta tuntia, joten nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Niinpä sitä tulikin ahdettua itsensä turvoksiin ilta-aterialla, ja siinä välissä napsittua yhtä sun toista pientä välipalaa, kuten suklaapatukoita ja keksejä. Tämä korjaantui kevyellä välipalalla iltapäiväteen yhteydessä. Otan evääksi hedelmän tai rasvattoman viilin, ja taitan näin tervimmän kärjen napostelu- ja mättöhimolta.

Maitotuotteita (lähinnä rasvatonta piimää ja 1%-viiliä) , lihaa ja kalaa ruokavaliooni kuului ennestään riittävän paljon. Tosiaan jopa sitä kalaakin, vaikka en siitä yhtään pidä. Kasvatuksellisessa ja opetuksellisessa mielessä meillä on sitä kuitenkin syöty, lasten ei pidä kärsimän vanhempiensa huonoista ruokatottumuksista. Hyvin kala jälkikasvulle maistuukin, onneksi.

Tässä ruokaremonttini yksinkertaisuudessaan. Vaikeinta oli kasvisten määrän lisääminen. Salaatit ja kasvislisukkeet ovat aina mielestäni olleet tylsiä ja mauttomia, enkä ole niitä halunnut syödä. Pitkin hampain ja irvistyksiä peitellen aloin niitä jäystää. Nyt niistä on tullut automaattinen osa ateriaa, keitetty kukka- ja parsakaali on suorastaan hyvää, mutta keitettettyä porkkanaa tai papuja en edelleenkään syö. Toiseksi vaikeinta oli luopua maukkaasta maitorasvasta. Voi on aina voita, kevytlevitteet ja benevivat eivät sen maulle pärjää. Terveytensä eteen on kuitenkin uhrauksia tehtävä, joten voi ja Oivariini eivät enää jääkaapissamme viihdy. (Uusien perunoiden kylkeen sitä kuitenkin kesällä vähän pistin, Beneviva potun kanssa aiheutti vain pahaa mieltä.) Syömisen hallinta, kompastuskiveni aiemmin, on parantunut kuin itsestään. Säännöllinen ruokarytmi ja tasapainoiset ateriat (tai se kuviteltu mauttomuus, ehkä,) ovat tehneet tehtävänsä. Ei tee enää mieli vetää vatsaansa pinkeäksi.

Herkkuhetkiäkin vietän edelleen. Sallin itselleni karkkipäivän viikossa. Päivä vaihtelee, joskus tekee mieli lauantaina, joskus tiistaina, mutta kuitenkin vain kerran kalenteriviikossa. Entinen paheeni, sipsit, on todellakin entinen paheeni. En enää osta niitä ollenkaan, ja jos joku muu ostaa, saatan syödä kourallisen tai pari, ja siitäkin määrästä ruoansulatukseni äksyyntyy. (Ei parane poistua kovin kauas mukavuuksien ääreltä, rasvaripuli on ikävä seuralainen. Kokemusta on.) Entisinä aikoina 300 g:n pussi meni hetkessä, eikä tuntunut missään.

Näillä konsteilla painoni on siis ensin pudonnut, ja sen jälkeen pysytellyt alle lähtölukemien raskausviikoista huolimatta. Normaalipainoiselle näillä konsteilla ei ehkä ole painoapudottavaa vaikutusta, ja minunkin on imetyksen loputtua pudotettava energiamäärää ja lisättävä liikuntaa, jos haluan eroon kymmenistä ylikiloistani. Olennaisinta, mitä ravitsemusterapeuttikäynneilläni tajusin, oli se, että en ole millään laihdutuskuurilla tai erikoisdieetillä. Minä saan ja minun pitää syödä sitä samaa tavallista ruokaa kuin muukin perhe, ja minun pitää syödä oikein lopun ikääni. Tämä ei ole kuuri, joka kestää raskauden ajan. Tämä on pysyvä muutos. Siksi oikeaoppisen ruokavalion on iskostuttava selkäytimeen, sen on oltava niin itsestään selvää, ettei sitä tarvitse ajatella. Ja kas vain: siellä se nyt on, eikä ollut edes kovin vaikeaa.

Terve elintaparenttu

Minä olen lihava. En vähän pyöreä tai pikkuisen ylipainoinen vaan ihan reilusti läski. Enkä juurikaan liiku. Mutta olen terve läski. Tupakkaa en ole koskaan polttanut, alkoholinkulutukseni on tällä hetkellä nollassa, ja ei-raskaanakin varsin kohtuullista, ehkä kerran kolmessa tai neljässä kuukaudessa, eikä mitään koomakännejä tai edes krapulaan johtavaa ryyppäämistä silloinkaan.

Minulla ei ole diabetestä, ei korkeaa tai edes kohonnutta verenpainetta (viimeisimmät lukemat lääkärin mittaamana viime tiistaina 114/68), ei korkeaa kolesterolia (kokonaisarvo 4,3 ja LDL 2,7, mitattu noin vuosi sitten). Minulla ei ole nivelvaivoja, polviin ei koske, nilkat eivät valita. (Häpyliitokset valittavat, mutta se menee ohi synnytyksen jälkeen eikä liittyne läskeihin, sillä ensimmäisessä raskaudessa olin aivan normaalipainoinen ja liki kävelykyvytön liitoskipujen vuoksi.) Viimeisten kahdentoista kuukauden kuluessa olen ollut sairaslomalla 8 päivää, joista 3 + 3 keskenmenon vuoksi ja kaksi flunssan. (Lapsen sairastamisen vuoksi olen ollut poissa 7 päivää, ja sekin on aika vähän 1,5-2,5 vuotiaan päiväkotihoidetun kanssa, uskokaa pois.) Ilman keskenmenoja minulla olisi siis kaksi kokonaista sairaslomapäivää. Olisiko niitä nolla, jos kuntoilisin ja olisin normaalipainoinen? Enpä usko. Laihankälppeällä, säännöllisesti kuntoilevalla, maratonin neljään tuntiin juoksevalla puolisollani (sport-avomallia) on flunssa keskimäärin joka toinen kuukausi, polvinivelessä on kipuja, selkään sattuu ja rintaan pistää.

Esko Ahon mielestä minun pitäisi maksaa sairastelustani enemmän kuin urheilullisen mieheni, joka kuitenkin sairastaa enemmän kuin minä. Kauppalehden (30.8.2005) jutusta ei käynyt ilmi tarkoittiko Aho elintapasairauksia vai kaikkea sairastamista. Jos kaikkea, vastustan jyrkästi. Jos elintapasairauksia, en vastusta jyrkästi. Jos minulle puhkeaisi kakkostyypin diabetes tai sepelvaltimotauti, tai verenpaine- ja kolesterolilukemani alkaisivat vaatia lääkitystä, enkä siitä huolimatta välittäisi ryhtyä elintaparemonttiin saadaksen niitä kuriin, hyväksyisin sen, että siitä minua sakotetaan. Mutta mielestäni on kohtuutonta, jos minun pitäisi maksaa korkeampaa sairasvakuutusmaksua tai jos tavallinen lääkärikäynti ja lääkkeet minkä tahansa sairauden vuoksi maksaisi minulle enemmän vain kilojeni ja liikkumattomuuteni vuoksi.

Silti kukkahattutäti tms. sosialisti minussa jotenkin vastustaa tätä Ahon bonusjärjestelmää. Viinanjuonnin ja tupakanpolton pystyy käsittääkseni kyllä todentamaan, mutta entä lenkilläkäymättömyyden ja rasvaisen ruokavalion? Miten sitä kuntoilua ja terveitä elämäntapoja valvotaan? Riittääkö todisteeksi, että on normaalipainoinen? Isäni kuntoilee ja syö viimeisen päälle terveellisesti, ei polta eikä juuri viinaan (enää) kajoa, mutta kolesteroliarvot siitä viisveisaavat. Anoppini (sport-avomallia) on ikänsä ollut samaa lajia vielä ankarammin, mutta niinpä vain sydäntä on pallolaajennettu jo alle viisikymppisenä ja kolesterolia ja verenpainetta alentavaa lääkitystä on otettava joka päivä. Ja mitä sitten, jos ei vaan yksinkertaisesti saa itsestään irti terveempiä elämäntapoja, eikä kuitenkaan ole varaa maksaa sairastamisestaan korkeampaa hintaa? Jätetäänkö hoitamatta, luonnonvalinta huolehtikoot kelvottomat pois päiväjärjestyksestä?

Minä tiedän kyllä ylipainon ja huonon kunnon tuomat riskit. Tiedän, että vaikka olen terve nyt, voi tilanne olla toinen kymmenen vuoden päästä, jollen tee riskien pienentämiseksi mitään. Liikunnan lisääminen ei sattuneesta syystä onnistu juuri nyt. (Sattuu ihan liikaa, eikä liene tarkoituksenmukaista, että joudun sairaslomalle vain siksi, että alan kuntoilla.) Sen aika tulee synnytyksen ja siitä palautumisen jälkeen. Ruokaremontin olen jo toteuttanut, ravitsemusterapeutin avulla. Se kävi oikeastaan aika helposti, eikä sitä tarvitse enää ajatella. Elämästä tuli hieman mauttomampaa, mutta kaikkeen tottuu. Neuvolan vaaka ei vieläkään näytä yhtä korkeita lukemia kuin silloin, kun ensimmäisen kerran tässä raskaudessa sille astuin. Olen tähän asti käyttänyt tavallisia housujani, vaikka vatsani on selvästi kasvanut. Ne puristavat jo vähän, mutta niitä voisin kuitenkin käyttää niitä varmasti viikon tai pari. Raskausviikkoja on takana jo 25, mutta vasta tänään vedin ensimmäistä kertaa äitiyshousut jalkaani. Ruokaremontilla on siis ollut vaikutuksia, vaikkei se päälle näykään. Toivottavasti vaikutusta on myös sitten siihen, että pysyn jatkossa yhtä terveenä kuin tähänkin asti. Saattaa motivaatio muuten kadota matkalla.