Syksyn sävel

Yle Radio 1:ssä puhuu juuri nyt mies, jonka kanssa olen tanssinut elämäni ensimmäiset hitaat. Piti ihan googlata kuva netistä, että vieläkö olisin tunnistanut. No en. Jos olen minä vanhentunut vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa, niin kyllä on tanssikumppaninikin.

Kesällä 1978 löysin itseni edesmenneen Elannon järjestämältä kesäleiriltä Savon sydämestä. En tuntenut mennessäni ketään, lisäksi olin selvästi vanhimmasta päästä leiriläisiä. Yöpyminen jonkinlaisissa teltoissa metsän keskellä, hyttysiä, sadetta ja luontoa. En odottanut viikolta mitään mukavaa. Naapuriteltassa oli kuitenkin toinen samanmoinen teini, jonka kanssa löysimme yhteisen sävelen melko nopeasti. Viikon mittaan moni arveli meitä sisaruksiksi, vaikka emme mielestämme olleet edes kovin saman näköisiä. Hän oli pitkä, minä lyhyt, hän oli sinisilmäinen, minun silmäni olivat ruskeat. Tosin hiukset olivat melko saman väriset ja samoin leikatut. Ehkä se yhteinen asenne sitten vaikutti. Mitähän mahtaa kuulua tuolle dekkarikirjailijan tyttärelle nykyään?

Parasta leirillä oli kuitenkin se, että siellä oli ohjaajana minua muutaman vuoden vanhempi, vallaton ja veitikkamainen nuori mies. Jossain disko-illassa kyseinen hurmuri haki minua hitaisiin. Tahtia ei haitannut, että kavaljeerilla oli yllään t-paita, shortsit ja mustat Kontiot. Oli vaan niin tavattoman ihanaa keinahdella Juicen Syksyn sävelen tahdissa. Ensimmäinen kerta, kun koskaan tanssin hitaita jonkun pojan kanssa, ja että se tapahtui vielä niin ihanan tyypin kanssa. Loppuviikko meni aivan liian nopeasti. Minä en sentään itkenyt hyvästellessä, kuten muuan toinen toivottomasti toiseen ohjaajaan ihastunut tyttö. Mutta olihan se haikeaa silti.

Syksyn sävel yhdistyy mielessäni aina tuohon hetkeen, ja tuohon nuoreen mieheen. Ehkä siitä nuorukaisesta on vielä jotain jäljellä siinä tänään radiossa puhuneessa keski-ikäisessä miehessä. Silmät ovat ainakin kuvasta päätellen edelleen lumoavat.

Samaa sukua, eri maata

Vasta nyt, kun meillä on Sulo, sitä jotenkin tajuaa, miten erilainen vauva Lintunen oli. Kun Sulo tekee jotain, mitä vauvat yleensäkin tekevät, muistuu mieleen, että Lintunen ei tehnyt tuotakaan.

Lintunen ei kiipeillyt, ei kiskonut kirjoja hyllystä, eikä sotkenut ruokaa käsillään. Vaikeaa se olisi ollutkin, sillä hän kieltäytyi kahdeksan ja puolen kuukauden ikäisestä yhdentoista ja puolen kuukauden ikäiseksi kaikesta kiinteästä ruoasta, mutta yhtä vähän se käsien likaaminen sen jälkeenkään kiinnosti. (Päiväkodissa harmaannuttiin, kun tyttö kieltäytyi päättäväisesti kaikesta kädet sotkevasta puuhastelusta, kuten muovailusta ja etenkin sormiväreistä.) Kun hän sitten vuoden vanhana alkoi syödä, hän halusi syödä itse, omalla lusikalla. Ja niin hän söikin, siististi ja suttaamatta.

Lintunen ei syönyt paperia, ei työntänyt pieniä esineitä suuhunsa eikä poiminut roskia pöydän alta tuulensuojaan. Hän ei repinyt lehtiä paperisilpuksi, eikä muhentanut katselukirjoja kuolan kera katselukelvottomiksi. Häntä ei tarvinnut pitää valjaissa sen enempää syöttötuolissa kuin rattaissakaan. Häntä ei kiinnostanut sylissä pompottelu, kyykkyyn ylös, kyykkyyn ylös. Hän oli hyvin rauhallinen lapsi, joka tiesi mitä tahtoi, ja etenkin mitä ei tahtonut.

Siksi tuntuu hassulta, että poikkeuksetta ihmiset, etenkin tuntemattomat, kysyvät minulta onko Sulo aina noin rauhallinen. Sillä Sulo kiipeää kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin paikkoihin, hän repii paperit, tunkee suunsa täyteen lehtisilppua ja pikkutavaraa, hän kiemurtelee pöydälle Tripp Trapp -tuolista, hänet on pakko köyttää valjailla rattaisiin, hän saa aikaiseksi unohtumattoman taide-elämyksen desistä kaurapuuroa, hän pomppii loputtomiin sylissä ja muistaa aina kurkistaa pöytäliinan alle. Siltikin Sulo on Lintusta rauhallisempi lapsi. On se vaan niin metkaa.

Suokaa anteeksi, mutta nyt minun täytyy rientää pelastmaan tuo rauhallinen kymmenkuinen Ikean Trofast -laatikosta ennen kuin hän on jälleen kerran nenällään.

Ei mikään hevijuuseri

Paikallislehti tiesi kertoa, että torinlaidan hotelli-ravintolan kattoterassi saattaa siirtyä historiaan. Kattoremontin jälkeen terassia ei ehkä enää ole, sillä terassikulttuuri on kaunissa (köh) kaupungissamme siirtynyt jokirantaan.

Ensin tuli harmistus. Minusta kattoterassilla oli kiva istua ja ottaa siideri tai pari. Sitten yritin muistella, että koskas siellä tulikaan viimeksi istuttua. Taisi olla kesällä 1998. Jokirannan terasseilla olen käynyt siiderillä viimeksi muistaakseni kesällä 2001 tai 2002, ja jääteellä varmasti kesällä 2003. Että ehkä sen kattoterassin ei sittenkään ole niin väliä, meikäläisen siidereiden kannalta. Eiköhän jokin jokirannan neljästä - viidestä terassista tarkoitukseen kelpaa. Useimmat niistä kun ovat vieläpä viihtyisämpiä kuin kattoterassi.

Sen suosituimman juottolan kassa ei kuitenkaan rikastu minun rahoistani. Se on edelleen henk.koht. boikotissa huonon kohtelun vuoksi. Eipä sillä, että yksikään rantaterassi varsinaisesti pääsisi rikastumaan alkoholinkulutuksellani. Mutta kiusa se on pienikin kiusa.

Hevosetkin nauraa

Lintunen osoittaa edelleen kiitettävää heppahöperyyttä. Kävimme elokuun lopulla Hagnäsin hevostilalla avointen ovien tapahtumassa, vähän ottamassa tuntumaa poniratsastukseen, kärryajeluun ja katrilliin. (Katrillista kehno kuva yllä.) Katrillin taustalla soi Boten Anna, hepat menivät kuvioita kauniisti ja hevospelkoisen alkoi tehdä mieli opetella ratsastamaan.

Nyt pistin sileäksi 85,20 rahaa, ja tilasin Lintuselle ja itselleni jotain odotettavaa. Odottakaa vaan, kohta olen tosiaan ratsastustunnillakin.

Viimeistä viedään, angstia pukkaa

Tänään oli viimeisen vanhempainvapaani viimeinen päivä. Kyllä meni nopeasti. (Se vapaa, päivän pituus oli vähintään 78 tuntia. Eikä se edes ole vielä ohi, mutta Sulo nukkuu jo, ja Lintunenkin on jo sängyssä.) Huomisesta alkaen olen vuosilomalla, 31 arkipäivää, ja sen jälkeen hoitovapaalla vuoden loppuun. Sen jälkeen, jos hyvin menee, teen töitä noin kaksikymmentä vuotta. Näinä aikoina ei kuitenkaan voi koskaan olla varma, siitä hyvin menemisestä. Ehken nyt kuitenkaan sure sitä vielä, kun on muutakin vatvottavaa.

Kuten esimerkiksi se, että päiväkoti aukeaa joululoman jälkeen 8.1.2007, töihin pitäisi mennä viikkoa aiemmin. Ratkaisuvaihtoehtoja: a) viikko palkatonta alkuun b) viikko seuraavan kesän lomista c) Nurmi-täti hoitamaan veljenlapsia, jos ei ole saanut töitä. Millä tahansa näistä ratkaisuista Sulon päiväkotiharjoittelu ajoittuu joulunalusviikolle. Sikäli kun Sulolla on paikka tammikuun alusta asti. Jonossa on kahdeksan lasta, ja niistä kaksi on minun. Toki jonon kärkipäässä, kun tuli jätettyä hakemukset kerrankin ajoissa.

Jos sitten saan lapset päiväkotiin, niin voinkin alkaa jännittää etenkin Sulon hoitosuhteen kestoa. Kas kun päiväkodin viereen aletaan rakentaa uutta koulua. Uusi koulu valmistuu suunnitelmien mukaan syksyllä 2008, ja kielikylpyluokat siirtyvät toisaalta tähän kouluun. Joten kielikylpyesikouluryhmä ollaan aikeissa siirtää lähemmäs uutta koulua jo syksystä 2007 alkaen, vahvana ehdokkaana viereinen päiväkoti. Mikä tarkoittaa sitten sitä, että yksi ryhmä on lempattava pihalle kielikylvetettävien tieltä. Arvatkaa mikä ryhmä? Pienimmät tietenkin. Minne? Ei mitään tietoa, kenelläkään. Edes niillä, jotka asiasta ovat päättämässä. (Mutta alle kolmivuotiaiden paikkahan onkin kotona, äidin kanssa. Kuinkas nyt pääsikin tuo taas unohtumaan.) Uusi päiväkoti on toki suunnitteilla, mutta se valmistuu aikaisintaan alkuvuodesta 2008, näillä näkymin ei vielä silloinkaan. Sen piti olla valmis jo pari vuotta sitten, mutta mitäpä tässä kaupungissa on koskaan saatu rakennettua ilman pitkää ja perusteellista vatvomista.

Kunpa voisikin olla kuin Scarlett: ajatella sitä vasta huomenna. Tai vielä parempaa, olla kuin Rhett ja eikä välittää vähääkään.

Rikkuria raivostuttaa

On se yhtä piippiä, että kun sunnuntai-iltana ryhtyy [muiden perheenjäsenten sotkujen] siivouslakkoon, niin tiistaiaamuna sitä jo yllättää itsensä tunkemassa kaksi vuorokautta ruokapöytää koristaneita laseja tiskikoneeseen. Edes sen aikaa ei hermo kestä, että lakko tulisi huomattua. Piippien piip, voi pitkä PIIIIIP!

Halutaan ostaa silmälaput, selkäranka ja lehmän hermot. Vaihtoehtoisesti myydään siivoton nörtti boheemiin kotiin. Kaupan päälle läjä romua ja prepaid-liittymä.

Erottiikka on katsojan silmässä?

Iltasanomien lööpin mukaan viikonloppuna avioituneen Anitra Ahtolan hääpuku tihkui erotiikkaa. Nyt kääkähtänyt täti kysyy, että mistä kohtaa se erotiikka tihkui, kun ei sattunut silmään. Iltalehden lööpissä pukua tituleerattiin sokeeraavaksi. Olisin taipuvainen tähän määritelmään. Minusta asu oli tyylitön ja ruma, eikä todellakaan korostanut kantajansa parhaita puolia. Ennemminkin korosti niitä vähemmän edustavia. Ainoa minua puvussa miellyttänyt seikka oli väri.

Meikäläisen mielipiteellä ei onneksi ole mitään väliä. Pääasia, että rouva Ahtola-Janatuinen piti puvustaan. Pitipähän vaan päästä sanomaan, näin maanantain kunniaksi.