Kohtaaminen

Valokuvatorstai, 9. viikko

Yhtä tyhjän kanssa

Epätoivoiset yritykseni saada järjestystä aikaan taloudessa johtavat vain rojun siirtymiseen yhdestä paikasta toiseen. Tänään kävin verkkovaraston kimppuun aikomuksenani tehdä sinne tilaa, jonne siirtää sisältä tavaraa, jota ei käytetä, mutta jota ei voi poiskaan heittää.

Varastoon tuli tilaa jätesäkillisen verran, mutta sisälle kulkeutui tämä aikoinaan Sweetielle kuulunut kavioeläinlauma, josta kuvassa vain osa. Lintunen ihastui erityisesti taustalla uljaana seisovaan ratsuun, mutta kyllä tuo punkkariksi tuunattu aito Hasbron ensimmäisen sukupolven My Little Ponykin äärimmäisenä vasemmalla kelpasi.

Pahvilaatikkoon jäi vielä kolme vauvanukkea (kaksi tyttöä ja yksi poika), hyppynaru, nuken sitteri, Baby Bornin vaatteita ja tarvikkeita, leikkiastioita ja -kodinkoneita, pehmoleluja. Sekä ainakin parikymmentä Barbieta, pari Keniä ja kolme 30 vuotta vanhaa Disco Girls -sarjan nukkea. Minulla oli alunperin koko sarja: punapää Dee, blondi Britt, brunetti Tia, afro Domino ja miehekäs Tony, osa jopa tuplana. Minne lie kadonneet muutoissa. Barbien ja Discotyttöjen vaatteita oli läjäpäin. Miksi en millään raaski luopua niistä, vaikka suurimmalta osalta nukeista on petoeläinkaksikkomme muinoin amputoinut jalkaterät ja vähän nakerrellut kämmeniä, vaatteet kaipaisivat kipeästi pesua, eikä niillä varmaankaan kukaan enää koskaan leiki.

Huomenna aion käydä läpi vaatekaappini ja kylmästi raakata pois kaiken, mitä en ole vuoteen käyttänyt. Myös ne kuusi vuotta vanhat, käyttämättömät, harmaat Rilsin jakkupuvun housut. Niissä oli 10 cm liian pitkät lahkeet, enkä koskaan saanut niitä lyhennettyä. Jakkua tuli käytettyä vain hameen kanssa. Molemma palvelivat hyvin loppuun asti, eivätkä ne enää mahdu päälle. Ehkä niistä raaskii jo luopua. Puhumattakaan siitä hurrrrmaavasta äitiysmekosta vuodelta 1990. Asu on ruman ruskea, siinä on kermanvärinen kaulus ja kauluksen alla rusetti. Suoraan mekkoon on ommeltu kuminauha jonnekin lantion ja polvien väliin joten säkki on varmasti ollut varsin imarteleva ylläni ison vatsan kanssa. Se oli mielestäni ruma jo ostaessani sen pakon edessä, mutta silti olen jostain käsittämättömästä syystä raahannut mukanani siis 16 vuotta. Huomenna sille tulee lähtö. Ihan varmasti.

Vääristynyt todellisuus

Näin juhlien jälkeistä kuvakavalkadia katsellessa piti taas ihmetellä. Että kumpiko meistä on todellinen, se ihan mukavan näköinen, vaikkakin ylipainoinen, mutta pirteä nainen peilissä. Vai se susiruma, väsähtänyt megaläski valokuvissa. Pahoin pelkään, että jälkimmäinen.

Tekee mieli muuttaa luolaan vuorille, eikä ikinä enää näyttäytyä ihmisille. Ihme, ettei väeltä ole jo verkkokalvot palaneet piloille.

Rumuus

Valokuvatorstai, 8. viikon haaste

Kesäpäivä kirsikkapuun alla

Kaikkien näiden näännyttävien hellepäivien jälkeen tänään on puhaltanut ihanan vilvoittava tuuli. Olemme nauttineet siitä Sulon kanssa takapihalla kirsikkapuun varjossa.

Kirsikkapuu ei ole vielä kovin suuri, mutta sen varjoon voi kuitenkin levittää viltin. Sulo mönkii ruohonkorsia tutkimassa, minä makoilen Suloa ihaillen, Lintunen kirmaa ympäriinsä ja pulahtaa välillä kahluualtaaseen.

Toisinaan Sulo jää selälleen makaamaan pitkäksi aikaa. Hän katselee yläpuolellaan heiluvia kirsikkapuun lehtiä kauan, kauan. Kohta poika ottaa paitani alta hieman huikkaa, pitää silmiään kiinni ja melkein nukahtaa. Sitten meno taas jatkuu. Niin paljon nähtävää! Niin paljon kokeiltavaa! Niin paljon maisteltavaa! Ensimmäinen kesä!

Noli turbare circulus meos

Kivaahan se on, kun perhe on jälleen kotona. Se ei ole kivaa, että perhe sotkee hirvittävästi, mutta ei siivoa ollenkaan. Minä pidän siististä kodista, mutta en siivoamisesta. Erityisesti ärsyynnyn muiden jälkien korjaamisesta. Muiden jälkiä on pakko korjata, jos haluan elää siistissä kodissa, koska kukaan muu ei näköjään halua.

Menen yleensä ensimmäisenä nukkumaan, sillä nousen aamuisin ensimmäisenä ylös, joskus Sulo tekee seuraa, joskus ei. Jos ei tee, kuten tänään, minua raivostuttaa kuluttaa kallisarvoista yksinolon, rauhallisen aamiaisen ja lehdenluvun aikaa likaisten astioiden, luettujen lehtien ja mytättyjen nenäliinojen ja talouspaperitollojen alle hautautuneen keittiönpöydän esiinkaivamiseen. Toisinaan aika riittää raivaustöiden lisäksi siihen lehden lukemiseen loppuun asti, ja jopa nettituokioon (kuten tänään), useinmiten olen ehtinyt vasta Hesarin osioon C, kun Sulo herää. Se siitä lehdestä sitten sillä erää.

En enää ihmettele, mistä ne vanhat, kärttyiset naiset tulevat. Minäkin olin ennen niin mukava ja leppoisa. Mitä kaikkea likaiset astiat ja lukemattomat aamulehdet saavatkaan ihmisessä aikaan.

Läksin minä kesäyönä käymään

Juniorin rippileiri oli eilen edennyt vierailuiltaan. Koska Zot ja Lintunen kotiutuvat mummolasta vasta tänään, ajelimme Sweetien ja Sulon kanssa kolmisin saaristoon. Etukäteen jännitin eniten jälleen kerran lossi-etappia, lauttahan voi upota/karata/kaatua koska tahansa. Annoin Sulon seurana takapenkillä istuvalle Sweetielle ohjeet, mitä tehdä em. tapauksissa, ja sain vastaukseksi silmien pyörittelyä. Nuoriso ei ota lossionnettomuuksia riittävän vakavasti.

Perillä istuimme sivistyneesti samassa pöydässä entisen mieheni ja hänen nykyisen vaimonsa kanssa. (Vielä kymmenen vuotta sitten siitä olisi ollut sivistys kaukana.) Kuuntelin toisella korvalla pastorin ja nuoriso-ohjaajan puheita, hyppyytin Suloa ja katselin muuta väkeä salissa. Panin merkille, miten eri ikäisiltä rippikouluikäiset pojat näyttävät, tytöt ovat jotenkin selkeämmin samaa ikäluokkaa. Jotku pojista näyttivät korkeintaan kaksitoistavuotiailta, kasvoissa oli kovasti lapsellisuutta eikä pituuttakaan ollut kertynyt kovin paljoa. Toiset, kuten Junior, kuuluivat selvästi korsto-kategoriaan. Pitkiä ja leveäharteisia, kävisivät pari vuotta vanhemmista. Mutta hauskaa niillä tuntui olevan kaikilla, yhteishenki vaikutti hyvältä.

Silmäni osuivat myös tutun näköiseen naiseen, joka katseli minua kiinteästi. Arvelin, että ehkä on vanhempainillassa tms. riennossa tavattu ja nyökkäsin tervehtiäkseni. En millään saanut päähäni kuka oli kyseessä, joten kysyin ohjelman päätyttyä Sweetieltä, että mistä tunnen tuon naisen. Lintusen ristiäisistä. Kastepappi. Just. Sentään muistin, että tavattu on.

Kotimatkalla harmitti, että kamera oli taas kerran unohtunut kotiin. Suvi-ilta oli ihanimmillaan ja meri kimmelsi. Sulo lauloi itsensä turvaistuimessa uneen, tie oli mutkainen, liikennettä onneksi vähän, ja radiossa soi otsikon laulu.

Muutos

Valokuvatorstai 7. viikko

Maisema on muuttunut. Hupun alla kirkko muuttuu.

Tosissaan olivat

Nimittäin siinä eilisessä lehdessä. Palautetta oli ilmeisesti tullut, sillä tämän päiväisessä numerossa kerrottiin ilman isoa otsikkoa ja kuvia, että Säteilyturvakeskuksen UV-asiantuntija ei ollut kuullutkaan letaliinista. Miksi en ole yhtään yllättynyt?

Säteilytutkimuskeskuksen ympärille on ilmaantunut sitaatit ja lukijoita kehoitetaan olemaan ottamatta erikoista uutista kuoleman vakavasti, mutta suojautumaan silti auringolta asianmukaisesti. Foliohatut voinee kuitenkin kuulema unohtaa tällä erää kaapinnurkkaan.

Aurinkorasvaa ja foliohattuja

Paikallislehden tämän päivän pääuutinen kertoo, että Suomen Säteilytutkimuskeskuksen viikonloppuna julkaiseman tiedotteen mukaan auringosta säteilee UV-säteilyäkin vaarallisempaa letaliinia. Samaisen tiedotteen mukaan rusketus ei johdu yksin pigmenttireaktiosta, vaan osaksi avaruuspölystä ja epäpuhtauksista, jotka palavat ihoon kiinni. UV-säteilyltä ja epäpuhtauksilta suojelee aurinkorasva, mutta letaliinilta ja säteilyltä on parasta suojautua foliohatulla.

Toimittaja on kierrellyt uimarannoilla kyselemässä auringonpalvojilta letaliinin pelosta ja foliohatun käytöstä. Juttu oli kahdella sivulla, isoilla otsikoilla ja värikuvilla varustettu.

Tämä kaikki ja paljon muuta vain 154 €/12 kk kestotilauksena, irtonumero 1,20 €.

En vieläkään osaa päättää, onko kesätoimittaja mennyt retkuun vai yrittäkö hän retkuttaa lukijakuntaa. Mätäkuun jutuksi tämä on pahasti ennenaikainen. Laaja internätti ei tunne sen enempää Säteilytutkimuskeskusta kuin letaliiniakaan. Foliohatusta en sano mitään. Soittakaa Paranoid.

Kaunis ja kiharatukkainen veljeni

Veljeni syntymästä tulee loppusyksyllä kuluneeksi neljäkymmentä vuotta.

Hän oli niin soma pienenä, vaaleat kiharat hiukset ja kirkkaat, ruskeat silmät. Aivan vauvana otetuissa kuvissa hän on mustatukkainen ja pitkänpitkäsäärinen. Hänestä kasvoi liki 190 senttinen, tummakulmainen ja -hiuksinen.

Me pidimme paljon samoista asioista: kirjoista ja lukemisesta, kirjoittamisesta, elokuvista ja musiikista. Me luimme aina ja kaikkialla, me kirjoitimme lyhyttä ja pitkää tarinaa, minä tietysti runojakin. Veli kirjoitti juttuja myös omakustannelehteen, jonka päätoimittajana ainakin ensin alkuun oli entinen luokkakaverini. (Yllättäen lehtien sisällysluettelot löytyvät netistä veljeni nimeä googlaamalla. Suonette anteeksi, etten linkitä.)

Me istuimme Korson Kinossa, Rekolan Kinossa ja Tikkurilan Bio Grandissa (siinä vanhassa) . Me soitimme Roadrunnerin puhki, veli osti Aknepopin ja yhdessä raavimme kokoon rahat saadaksemme Maksimum Jee & Jeen. Veli opetteli soittamaan kitaraa, itsekseen. Minä kävin muutamalla hanuritunnilla, mutta kun sinne oli pitkä matka, haitari oli painava ja sitäpaitsi venäläinen (eli näppäimet olivat jotenkin väärin päin), niin tieni hanuristina jäi Ukko Noaan.

Veljeni pää oli kuin partaveitsi, ja silti häneltä jäi koulu kesken. Hän kävi seitsemännen tai kahdeksannen luokan kahdesti, koska lintsasi niin paljon, ja lopulta tentti sen kotoa käsin. Hän ei vain kyennyt menemään kouluun, eikä kukaan oikein tiedä miksi. Hän ei koskaan kertonut. Nämä vaikeudet koulun suhteen olivat kai se ensimmäinen merkki.

Muutin pois kotoa, kun veljeni oli kahdeksantoista. Emme tavanneet enää kovin usein, hän ei ollut kotona kun kävin siellä, tai pysytteli paljon omassa huoneessaan. En tiennyt hänen elämästään paljoakaan. Tiesin, että hän oli pari kertaa yrittänyt aloittaa varusmiespalveluksensa, mutta molemmilla kerroilla hänet oli passitettu kotiin. Hän olisi halunnut käydä armeijan, mutta siitä ei tullut mitään. Psyykkinen rasitus oli liikaa ja verenpaine kohosi huippulukemiin. Parikymppisenä hän hakeutui hoitoon. Bussissa oli tullut niin voimakas ahdistuskohtaus, että hän ymmärsi itse tarvitsevansa apua. Kukaan muu sitä ei silloin vielä ollut huomannut, tai halunnut huomata. En minäkään.

Kymmenen vuotta hän vietti milloin sairaalassa, milloin avohoidossa. Hänellä oli jopa tyttöystävä, tai avovaimo, asuivathan he yhdessä. Avohoitojaksoilta hän palasi kuitenkin aina omasta tahdostaan sairaalaan. Minun sydäntäni puristi se, millaiseksi hän oli muuttunut. Miten pelokkaaksi, avuttomaksi ja vapisevaksi. Ja miten viimeisinä vuosina lääkkeet pöhöttivät kauniin ja kiharatukkaisen veljeni, joka aina oli ollut hoikka. Hänen käsialansa muuttui pieneksi ja horjuvaksi. Mutta sairaalassakaan hän ei hylännyt musiikkia. Hänellä oli kitaransa, levynsä ja kirjansa. Sairaalassa hän tunsi olevansa turvassa.

Isäni soitti elokuisena iltana kymmenen vuotta sitten että veli on kuollut. Miten ihmeessä hän voi olla kuollut? Miten hän pääsee suljetulla osastolla tappamaan itsensä? Ei mitenkään. Ne tekivät sen hänen puolestaan, hoitivat hänet kuoliaaksi. Ensin kuolinsyy oli epäselvä, sairaalasta sanottiin vain, että löytyi kuolleena sängystä, oli yritetty elvyttää onnistumatta. Patologin lausunnosta sitten selvisi, että kuolema oli aiheutunut lääkkeiden yliannostuksesta. Toista lääkeainetta oli elimistössä kaksi ja puoli kertaa normaalia annostusta enemmän, toista oli seitsenkertainen määrä. Hän oli ollut levoton, hänet oli pistetty eristykseen, rauhoitettu yliannoksilla ja jätetty kuolemaan. Patologi lausui, että kyseessä oli ilmeisen tietoinen riskinotto. Ei vahinko. Minun oli vaikea antaa anteeksi. Kovin vaikea.

En ole kokenut suurempaa surua kuin veljeni kuolema. Kymmenessä vuodessa suru haalistuu, mutta ei häviä. Viime aikoina veli on ollut mielessäni taas useammin. Ehkä siksi, että kuolinpäivä lähestyy. Mutta myös siksi, että niin paljon kuin Sulo muistuttaakin ulkonäöltään isäänsä, hänen silmänsä ovat veljeni silmät. Veljeni kirkkaat ruskeat silmät.

Minun on sinua ikävä, pikkuveli.

Valtakunta suklaalevystä

Sulo nyt ei muutekaan ole mikään erityisen pitkiä päiväunia ottava tyyppi, mutta viikonloppu kyllä vei mehut meistä molemmista. Lauantaina aamuyöstä hoksasin, että levottamasti nukkuvalla heppulillahan on kuumetta ihan reippaasti. Suppoa perään, ja taas unta palloon. Koska kuume ei juuri supolla laskenut, kävimme jopa lääkärissä tk-päivystyksessä. (Sivunmennen sanottuna sinne sai ajan tunnin päästä soittoajastani. Tätä minä kutsuisin jo hyväksi palveluksi. Yksityiselle on kesälauantaisin turha yrittää, kiinni on lääkäriasema. Eipä sillä, että sitä juuri käyttäisimmekään. ) Virusperäistä, kuten epäilinkin.

Sulo otti sellaisia vartin torkkuja, oli kärttyisä, kitisevä, eikä missään ollut hyvä, ei edes sylissä. Koska parasetamolisupolla oli niin mitätön vaikutus, tuuppasin ibuprofeiinisuppoa sisään. Sulo tuuppasi sen ulos. Minä tuuppasin puoliksi sulaneen takaisin. Sulo tuuppasi sen pontevasti ulos. Ei ihme, että suppo ei vaikuta.

Koska aloimme molemmat olla jo aika epätoivoisia, pistin lapsen rattaisiin ja läksimme kävelylenkille. Sulo oli varsin rento, mutta ei millään suostunut nukahtamaan. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin patikoinnin jälkeen silmät ummistuivat, kymmeneksi minuutiksi. Palasimme siis suorinta tietä kotiin, koska kärryttely riitti sillä erää Sulolle.

Illalla kuume alkoi taas nousta kohti uusia komeita lukemia, eikä toivoakaan saada lasta nukahtamaan. Suppoja en tahtonut enää käyttää, joten konsultaatiosoiton jälkeen tuuttasin Suloon naprokseenia oraalisuspensiona. Ja katso: tunnissa kuume laski, lapsi piristyi ja muuttui takaisin omaksi hilpeäksi itsekseen. Tunti vielä, ja sitten hän nukkui. Kahden tunnin pätkissä, mutta kuitenkin.

Aamulla kuumetta oli vielä hieman, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi lääkettä tarvittu. Mutta uni, se oli kateissa. Sulo valvoi kahdesta kolmeen tuntia, enimmäkseen kitisten ja rätisten, piti silmiä kiinni viidestä viiteentoista minuuttiin, ja taas jaksoi 2 - 3 tuntia. Kahden tunnin ratasajelu ei tuottanut unta yhtään. (No ei tuo muutenkaan koskaan oikein ole ulkoilmassa nukkunut, mutta pitihän sitä silti yrittää.)

Iltapäivällä puoli neljältä oli Sulon kanniskelusta aivan naatti. Lapsi nukahti vihdoin, laskin hänet pinnasänkyyn mennäkseni itse lepäämään. Ehdin juuri asettautua vaakatasoon, ja silloin hän avasi silmänsä, nousi kontilleen ja katsoi minua sen näköisenä, että johan tässä nukuttiinkin. Silloin minä heittäydyin lattialle ja itkin suureen ääneen. Olisin maksanut mitä tahansa levyllisestä Fazerin sinistä, ihan mitä tahansa.

Kahdeksan jälkeen illalla koitti autuas hetki. Sulo nukkui. Hän nukkui yhteen, tankkasi ja jatkoi uniaan vielä kymmentä yli kuuteen. Nyt hän nukkuu taas. Voi onnea!