Päätä ja häntää

Olen jotenkin ollut siinä luulossa, että Lintunen on piirustuksellisesti vähän jäljessä ikäistään. Hän kun on tähän asti piirtänyt vain suttua, riimustellut. Junior alkoi kolmivuotiaana siirtyä jo pääjalkaisista vartalonkin omaaviin hahmoihin. Toisaalta, Junior on kyllä kuvataiteellisesti ehkä vähän keskivertoa lahjakkaampi, joten vertailuni on ollut vähintäänkin epäreilua.

Törmäsin hakusanalla "pääjalkainen" tällaiseen tekstiin. Kirjoittaja on Juniorin entinen hoitaja, joka otti ja rakastui, jätti entisen elämänsä ja nykyisin tekee töitä lähinnä näyttämötaiteen parissa. (Ja hyvin tekeekin, vaikka erittäin hyvin hän teki töitä päiväkodissakin.) Jutusta käy ilmi, ettei Lintunen ole ollenkaan jälkijättöinen, kun vasta toissapäivänä piirsi elämänsä ensimmäisen pääjalkaisen. Oikein hienon heti ekalla kerralla! Se ei esittänyt äitiä, kuten Juniorin ensimmäinen aikoinaan. Tällä päällä oli turpa, korvat, jalkoja nelin kappalein sekä häntä. Mitäpä muuta voi odottaa hevosiin jumiutuneelta lapselta. Pääjalkainen hevonen.

Onni on kuviolliset kumisaappaat

Lintunen katseli eilen Etolan mainoslehteä. Sivulta 28 löytyi jotakin vallan ihanaa: hevoskumisaappaat. Sellaiset oli Lintusen saatava. Uusien saappaiden ostamisesta ollut puhetta, entiset kun ovat talven aikana käyneet ahtaiksi.

Siispä tänään suunta Etolaan, sormet ja varpaat ristissä, että oikean kokoisia heposaappaita olisi myymälässä. Olihan siellä. Lintunen oli onnellinen. Hän huuteli myymälän perällä kuravaatteita katseleville äidille ja parille tenavalle (arviolta 4- ja 6-vuotiaille), että minulle ostetaan hevoskumisaappat! Äiti ei nostanut katsettaan kurahousurivistöstä, mutta sisarukset (?) tuijottivat iloista Lintusta hämmästyksestä ymmyrkäisinä. Vasta myöhemmin minulle tuli mieleen, että he eivät ehkä saaneet Lintusen puheesta selvää, niitä konsonantteja kun puheesta puuttuu edelleen kovin paljon. Voi tietysti olla, että tuntemattoman tinttaran vilpitön halu jakaa ilonsa oli kovasti mykistävää ja totiseksi tekevää, mene tiedä.

Kotona kumisaappaat piti saada heti jalkaan. Niillä tepasteltiin ees ja taas, taas ja ees. Niitä pidettiin tiukasti näköpiirissä syödessä. Luultavasti Lintunen olisi halunnut nukkuakin heposaappaat jalassa, jollei olisi korkannut niitä jo pihan kuralätäkössä. Kaikki tämä onni vain 25,80 euroa. (Kumisaappaat 13,90, heräteostokset yhteensä 11,90.)

Roskajuttu

Taloyhtiömme yhtätoista paritaloa varten on pihalla roskavaja. Paperin- ja pahvinkeräyslaatikot sijaitsevat vajan perällä, biojätesäiliö keskivaiheilla, heti ovensuussa on neljä 1000 litran sekajätesäiliötä, kaksi oven molemmin puolin.

Tänä aamuna totesin taas kerran, että laiska on Itäisen Kulttuurikaupungin asukas. Jätevajan ovelta katsottuna ensimmäisenä oikealla oleva säiliö oli lastattu yli äyräidensä. Kansi lepäsi roskapussikeon päällä. Ensimmäisenä vasemmalla olevan säiliön kansi vähän irvisteli. Senkin laidat olivat jo tulleet vastaan. Toisena vasemmalla olevan säiliön kansi oli kiinni, joten pussit ainakin mahtuivat sisään. Oman pussini heitin toisena oikealla olevaan säiliöön. Sinne pohjan peittona olevien puolentusinan nyssäkän joukkoon.

Sitä minä vaan ihmettelen, että miten kiireinen tai laiska pitää ihmisen olla, ettei se jaksa viedä pussiaan sinne taaempiin laatikoihin? Ei sinne ole kuin kaksi askelta pidempi matka. Sen nyt vielä jotekuten nihkeästi ymmärrän, että pahvinkeräyssäiliöön viskellään pahvilaatikot kokonaisina, onhan se litistäminen niin työlästä. (Ottaahan se päähän niitä lootia sitten litistellä että saa omansa sopimaan joukkoon, mutta minkäs teet.) Mutta noita pussikekoja en ymmärrä, kun vieressä on vähintäänkin puolityhjät säiliöt. Enkä kyllä ymmärrä sitäkään, että sekajätesäiliöön survotaan käytöstä poistettu kukkapöytä, jalkarahi tai kuntopyörä. Käsittämätöntä yhtä kaikki, oli kyse sitten piittaamattomuudesta, ajattelemattomuudesta tai tietämättömyydestä.

Unia uusintana

Toisaalla on uneksittu. Siitä tuli mieleeni, että olen aivan pienestä pitäen nähnyt toistuvia unia.

Ensimmäinen, jonka kykenen muistamaan, on juoksurata pimeässä -uni. Juoksen unessa pilkkopimeässä. Vaikken näe mitään tiedän juoksevani pitkin juoksurataa, sitä sellaista, jota kilpajuoksijat kisoissa juoksevat. Tiedän että minä tai ehkä joku minulle tärkeä ihminen kuolee, jollen ennätä maaliin ajoissa. Tiedän myös, etten ennätä. Juoksen niin lujaa kuin pääsen, pakahtumaisillani. Pimeydessä kaikuu, kaikuu, kaikuu ääni, joka kehottaa juoksemaan tai... Tiedän, etten ehdi. En ehdi, en ehdi, en, ja jotain pahaa tapahtuu, tiedän. Mutta en koskaan saanut tietää, mitä se paha olisi ollut. Heräsin aina ennen kuin aika loppui. En ole nähnyt tuota unta kai yli kolmeenkymmeneen vuoteen. Silti muistan sen ahdistavan tunnelman yhä. Näin sen niin monta kertaa, enkä aina ollut varma, että se oli vain unta.

Hissiunta näen aina silloin tällöin vieläkin. Hissi ei pysähdy kerrokseen, jossa haluan jäädä pois. Aina menee ohi, vaikka kuinka painan nappia. Hissi vain jatka matkaa, joko ylös tai alas. Toisinaan hissi kulkee vaakatasossa. Mutta koskaan en pääse siihen kerrokseen, johon olen menossa. En tiedä kumpi tuli ensin, hissipelko vai uni. Olen oppinut hallitsemaan hissifobiaanikin. Mutta en silti käytä hissiä, jollei ole pakko. Ja kun on pakko, niin pelkään aina hissin menevän ohi oikean kerroksen.

Puhelinuni on samaa sarjaa hissiunen kanssa. En saa valittua oikeaa numeroa. Tai sitten puhelu ei yhdisty. Puhelinunessa on tapahtunut vuosien myötä kehitystä. Ensin näin unta, että yritin soittaa puhelinkioskista. Se oli siihen aikaan, kun meillä ei vielä ollut puhelinta. (Kyllä, me olimme niin köyhiä, että meillä ei ollut edes puhelinta ennen kuin 80-luvulla.) Sitten numerovalinta meni pieleen vanhanaikaisella valintakiekkopuhelimella, seuraavassa versiossa lankapuhelin oli saanut näppäimet, mutta puhelu jäi silti yhdistymättä. Nykyään unipuhelin on luonnollisesti kännykkä. Enkä saa valittua oikeaa numeroa, tai puhelu ei yhdisty. Ikinä.

Viimeisin tulokas on reikä katossa -uni. Jonkin [julkisen rakennuksen] huoneen valkeassa katossa on neliskanttinen reikä. Reikä on nurkassa ja sen vieressä kulkee katon läpi myös kaksi lämpöpatterin putkea. Minun pitäisi mennä reiän läpi seuraavaan kerrokseen. Nousen tuolin tai pöydän tai jonkin epämääräisen nurinpäin käännetyn saavin tai vastaavan päälle, ja tajuan, etten millään mahdu tuosta pienestä aukosta läpi. Hävettää! Väistyn, sillä muita on jo tulossa takanani, ja tukin tien. Jotain muutakin kautta pääsee, jotain pidempää ja hitaampaa reittiä. Mutta suorin tie kulkee katon läpi. Enkä minä mahdu siitä pienestä neliskanttisesta reiästä. Näkikö kukaan, tajusiko, että käännyin pois siksi, etten mahdu? Noloa, että edes kuvittelin voivani käyttää neliskanttista reikää katon nurkassa. Mitähän alitajuntani yrittää tälläkin minulle kertoa? Tämä on suhteellisen tuore tapaus, näin sen ensimmäisen kerran ehkä kuukausi, puolitoista sitten. Sen jälkeen olen nähnyt sen vähintään kerran viikossa. Alkaa kyllästyttää.

Kyllä T.S. Eliot tiesi

Mitä kirkkaammin aurinko taivaalta räätää, sitä synkeämmäksi käy mieleni. En kestä tuota raakaa valoa. Joka toinen vastaantulija ihastelee päivänpaistetta ja i-ha-nia kevätsäitä, meikäläinen puree hampaita yhteen, hymyilee väkinäisesti ja nielee kirosanoja. Joka juuttaan kevät sama laulu. Toukokuussa helpottaa, mutta huhtikuu on totisesti kuukausista julmin. Ja julman pitkä. Eikä se vielä edes ole alkanut.

Päivän piristys oli päivän posti. Vaippanäytteitä ja lastenruokavalmistajan postia Zotin nimellä. (Sulon mittariin napsahti eilen 4 kk, 65,5 cm ja 8130 g.) Automainoksia minun nimelläni. (Auton mittariin napsahti n. 107.000 km ja kolme vuotta. )

Kaikessa soi blues

On kovat ajat täällä.

En ilosta itke, en surusta itke, jos itken, itken muuten vaan. Päivät niin kuin varisparvi raahautuu. Entä jos elämän ikuinen virta katkeaa kuin lahonnut silta?

Kadehdi en niitä, jotka luotuja on kaksoiselämään. Joskus tuntuu, etten kunnolla saa eletyksi tätä yhtäkään. Mut jos osaisin olla kuin ihmiset on.

Ja kun pimeys tuli, se tuli nopeaan. Nainen murtumassa on. Hän ei kestä enää.

Tuulikaapin lattialla lojuu lenkkareita.

Ei saa surettaa. En voi vielä luovuttaa. Raparperitaivas. Missä se lie.


Lainasanojen takana:
Reino Helismaa
Jonsu
Anssi Kela
Juice Leskinen
Heikki Salo
Gösta Sundqvist
Tero Vaara
Maija Vilkkumaa

Sulo haisee Surulta

Sulon vatsassa on paljon lemahtavaa ilmaa, joka onneksi tulee sieltä hereästi ulos, eikä jää kipeästi kipristelemään. Olen pitkään miettinyt, mistä tuo hieman keitettyä maitoa tai kananmunaa muistuttava haju on tuttu. (Paitsi niistä keitetyistä elintarvikkeista.) Eilen sen sitten keksin. Surun haju.

John Irvingin kirjassa Kaikki isäni hotellit oli ilmavaivoista kärsivä musta labradorinnoutaja, jonka nimi oli käännetty Suruksi. Kun talvella 1982 -1983 luin kirjaa, naapurillamme oli musta labradori, jolla oli tapana päästellä haisevia leijoja. Mielessäni tuon opaskoiran haju yhdistyi Suruun. Ja eilen siis Suloon.

Hajusta huolimatta Sulo on ihana. Hän on ihana, vaikka nukkuukin päivisin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. (Mutta öisin hän nukkuu kaksitoista tuntia heräten vain kerran syömään.) Hän on ihana, vaikka kuorruttaa sekä minut että ympäristömme runsailla, happamilla maitopulautuksilla. Hän on ihana, koska hän on.

Naistenpäivän kunniaksi

Lintusen isomumma, Zotin isän äiti, siinä vasta on nainen! Kahdeksankymmentä kesää takana, pää kuin partaveitsi, asioista paremmin perillä kuin 50 vuotta nuoremmat. En lakkaa hämmästelemästä isomumman tietomäärää sellaisistakin nykyajan kotkotuksista kuin osakekaupat, kantoliinat, merimuseo ja etnoruoka. Noin esimerkiksi.

Isomumma hoiti emännän hommat, oli vaimo ja äiti, kasvatti kahdeksan poikaa ja joka pojalle yhden siskon, osallistui kyläyhteisön rientoihin, teki käsitöitä, luki ja seurasi aikaansa. Hän myös hoiti pojanpoikaansaa nelikuisesta yli vuoden vanhaksi, 24/7, kuin omaansa. Lämmin ja läheinen suhde on säilynyt näihin päiviin.

Isomumma on eteläpohjalainen nainen parhaimmillaan: viisas, vahva, sitkeä, tiedonjanoinen, aina valmis oppimaan uutta, avarakatseinen, suurisydäminen ja helposti lähestyttävä. Kerrassan kunniotettava nainen, ei yksin kansainvälisenä naistenpäivänä, vaan vuoden ympäri.

Onnenluku kolme?

Kolme vuotta sitten, 03.03.03 klo 0.03 pusersin maailmaan kolmannen lapseni. Hän syntyi napanuora tiukasti kaulan ympäri kiertyneenä, huulet sinisinä ja koko iho niin kuolleen harmaana, etten ole koskaan sellaista nähnyt. (Enkä koskaan unohda sitä näkyä.) Kätilö napsautti napanuoran miltei lennossa poikki ja kiikutti velton ja äänettömän Lintusen käytävän toiselle puolelle saamaan happea. Loputtomilta tuntuneiden minuuttien jälkeen korviini kantautui suloinen parku.

Punerruksen poskiinsa saanut vauva tuotiin takaisin synnytyssaliin, mitattiin, punnittiin, pestiin ja kapaloitiin. Mutta vieläkään en saanut häntä syliini, sillä saliin tuli samalla hetkellä anestesialääkäri . Hän kertoi olevansa lähdössä kotiin ja tulleensa tarkistamaan tarvitsinko epiduraalia. (Olin tullut sairaalaan n. klo 22.30.) Todettuaan, ettei puudutusta näköjään tarvita, hän otti Lintusen syliinsä, nuuhki ja leperteli. Sitten hän ojensi lapsen uunituoreelle isälle, joka piteli esikoistaan jäykkänä, hartiat korvissa. Vasta viidentenä oli minun vuoroni pidellä kolmattani. Hän oli pieni, ruttuinen ja aivan isosisarensa näköinen.

Tänään hän täyttää kolme vuotta. Hän muistuttaa edelleen kovasti sisartaan saman ikäisenä. Valokuvissa heidät erottaa siitä, että Sweetien hiukset ovat vaaleat, pitkät ja tuuheat, kun taas Lintusen hiukset ovat vaaleanruskeat, ohuemmat ja lyhyemmät. Silmät ovat samaa ruskeaa, kolmivuotiaan raivokohtaukset ovat melkein yhtä kauheita. Melkein, sillä joko olen unohtanut miten raivoisa Sweetie oli, tai sitten Lintunen tosiaan on astetta raivopäisempi.

Osaa hän olla suloinen ja rauhallinenkin. Nyt juuri hän soittaa kummiltaan syntymäpäivälahjaksi saamaansa kellopeliä. Hän soittaa perhosmusiikkia, oravamusiikkia ja leijonamusiikkia. Ne erottaa volyymistä. Hänelle on ilmaantunut mielikuvitusystävä: Pieni Hevonen. (Sweetien näkymätön ystävä oli nimeltään Sonni (tai ehkä Sonny), ja ainoa mitä kokaan sain hänestä selville, oli tieto siitä, että Sonnilla oli kettupuku.)

Tuolla hän nyt istuu ja soittaa hevosrivistölle perhosmusiikkia. Suloisena ja rauhallisena, kirkkaassa katseessaan tulevaisuus.