Jalat maassa

Ei se sittenkään ollut sitä miltä se välitysfirman edustajan suulla kuulosti. Ihan hyvä ja harkinnan arvoinen työpaikka, mutta ei The Unelmaduuni sittenkään. Ja harkita tässä täytyy, sillä voin pistää vaikka koko kirjastoni (köh) ja Hesarin kestotilauksen pantiksi siitä, että saan sen paikan.

Kummallista, että kun tosissaan pitäisi lähteä, alkaa jääminen tuntua houkuttelevalta. Mieli askartelee menetettävissä neljässä lomaviikossa (kevään talviloma, ensi kesästä kaksi viikkoa ja seuraavalta talvelta viikko, ja jääkö minulta väliin myös Tätien perinteinen pitkä viikonloppuretki), vaikka tiedän, että ne ovat puhtaasti neuvottelukysymyksiä. Miten sitä löytää paikkansa uudessa työyhteisössä, tulenko uusien ihmisten kanssa toimeen? Mitä jos ne eivät pidäkään minusta, gauheeta!

Samaan aikaan olen jo puoliksi menossa. Koska tunnen itseni, tiedän että tyytymättömyyteni vain kasvaa. Minulla on enemmän annettavaa kuin mitä nykyisessä työssäni vaaditaan. Haluan käyttää resurssejani kattavammin. Haluan vaientaa äänen, joka väittää koko ajan äänekkäämmin minun haaskaavan kykyjäni. Turvallisuushakuista Lazuria hirvittää, mutta sporttinen sisäinen Sinikka valmistautuu jo hyppäämään kyytiin kun juna pysähtyy kohdalle.

Täpinää ja tähdenlento

Kävin tänään työhaastattelussa, ja sekös nyt täpisyttää. Paikka ja minä olisimme niin match made in heaven, toivottavasti rekrytoijakin näkee sen. Harvoin olen näin innostunut ja toiveikas, yleensä tyylini on enemmän pessimisti ei pety-kuosia. Nyt siitä ei ole puhettakaan, pessimismi on ammuttu maata kiertävälle radalle. Pysyköön siellä.

Toinen täpinä-tapaus on spinning. Olen vieläkin aivan endorfiini-höyryissä, vaikka polkemisesta on aikaa monta tuntia. En olisi ikinä uskonut, että spinning on minun lajini. Kannatti kokeilla kuukausi sitten.

Tähdenlennon näin aamutaivaalla puoli kuuden jälkeen töihin ajaessani. Näytti hienolta, vaikka olikin vain sellainen vilaus.

Lähtölaskenta

Kuppi meni nurin, vieteri napsahti poikki, mitta tuli täyteen. Nyt katsotaan kelpaako kokenut ja pätevä ammattilainen, jolla on kahden alle kouluikäisen verran händikäppiä, enää mihinkään, vai joko yli nelikymppinen nainen on työmarkkinoille ylikypsä.

Viimeksi olisin saanut joka ikisen hakemani paikan, mutta ikää ja lapsia oli silloin vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, ettei kukaan varmaan kuvitellun minun enää lisääntyvän. Nythän en enää lisäännykään, kohta se ei edes ole mahdollista. En hetkeäkään epäile, ettenkö saisi töitä. Kysymys on vain siitä, saanko niistä tyydyttävän korvauksen. Katsotaan, kuinka ämmän käy.