Dagen efter

Miksei Veijo Blogger estä silloin kun ihminen itse on estottomimmillaan? Vaikka ei tuo nyt niin paha kännipolkkaus ollut kuin oli shvoinut.

Pää ei ollut aamulla yhtään kipeä, eikä krapulasta tietoakaan. Edellisestä kännistä on sentään aikaa yli 2,5 vuotta. Turnauskestävyys on kuitenkin heikentynyt, sillä nukkumaan kävin siinä yhden pintaan. Säännöllisesti harjoitelleet valvoivat kolmeen tai neljään, tosi veteraanit koko yön.

Kauneussauna, kasvohoito ja -hieronta tulevat kyllä tarpeeseen, kolmen vartin päästä se ihanuus alkaa. Ilma on kylmä, kirkas ja aurinkoinen, oikein pahinta lajia kevätsää.

Tätä on hieman pakkautunut, Toista ei ole moksiskaan. Lypsin Tätä hieman aamulla, mutta se on nyt oikeastaan kipeämpi kuin silloin. Voi olla, että joudun lypsylle vielä uudelleen tänään.

Zot ei vastaa puhelimeen tai tekstiviesteihin. Toivottavasti kotona on kaikki hyvin.

Virallinen känniblogaus

Tiedättekö, paljonko lähtee viidestätoista enemmän tai vähemmän humalaisesta naisesta ääntä? Paljon. Nyt meitä on onneksi jäljellä enää 4 naista ja 3 miestä. Ääntä lähtee tästäkin kokoonpanosta.

Päätä särkee jo nyt, mutta ikävuosia on tullut taas roppakaupalla lisää. Elä näiden kanssa sovussa, hohhoijaa.

Myyntihenkilö on eri henkilö.

Kuvitelka loput.

Nyt kutsuu mua Kuusamo

Huomenna pitää lähteä loppuviikoksi työmatkalle. (No ei Kuusamoon, vaikkas luulittekin.) Flunssa tekee tuloaan. Luultavasti myös ensimmäiset kuukautiset keskenmenon jälkeen. Päätä särkee, hartiat ovat kivikovat, rintaan pistää ja xituttaa. En ole nähnyt Zotia kuin ohimennen sitten sunnuntain, työkiireitä Armastuksellanikin. Lintusta on ikävä jo nyt. Huolettaa, että miten täällä ilman minua pärjätään, vaikka ihan hyvin tiedän, että mainiosti.

Pakatakin pitäisi. Sentään olen saanut jo kasattua kamppeet sohvalle. Citysohvaperuna ei omista yhtään pipoa. Sellaiselle on käsittääkseni tarvetta reissussa, sillä aion uskaltautua verestämään parinkymmenen vuoden ruosteessa olevia hiihtotaitojani. Täytyy varmaan sosialisoida hattuhyllyn perukoilta joku nuorison suosion menettänyt päänlämmitin.

Kolme yötä ja neljä päivää. Kyllä se siitä.

Kurkistusluukku Soundtrack

Kiltin peesissä:

1. Abba: Waterloo
   
2. Eppu Normaali: Poliisi pamputtaa taas
   
3. Hurriganes: Get on
   
4. Bob Dylan: The House of Rising Sun
   
5. Gene Vincent: Be Bob a Lula
   
6. Buddy Holly & the Crickets: That'll Be the Day
   
7. Eppu Normaali: Vuonna '85
   
8. Police: Every Breath You Take
   
9. Leevi and the Leavings: Raparperitaivas
   
10. Juice Leskinen Grand Slam: Kaksoiselämää
    
11. George Thorogood & the Destroyers: Bad to the Bone
    
12. Abba: The Winner Takes It All
    
13. The Beatles: Yesterday
    
14. Sir Elwoodin hiljaiset värit: Perunamaa
    
15. Kim Lönnholm: Minä olen muistanut
    
16. Gloria Gaynor: I Will Survive
    
17. The Weather Girls: It's Raining Men
    
18. Leevi and the Leavings: Matkalla Motowniin
    
19. Anssi Kela: Milla
    
20. Kaija Kärkinen & Ile Kallio: Niin äkkiä talvi
    
21. Juice Leskinen Grand Slam: Pyhä toimitus
    
22. Green Day: Boulevard of Broken Dreams
    
23. Queen: The Show Must Go On
    

Pääsiäinen on jo ovella

Meillä ei ole rairuohoa kylvettynä, ei mämmiä ostettuna tai lammaspaistia varattuna. Me vietämme pääsiäistä mummolassa. Paitsi Sweetie, joka menee pitkästä aikaa tapaamaan toisaalle muuttanutta luokkakaveriaan. Eikä mummolakaan oikeastaan ole muiden kuin Lintusen mummola, mutta mitäpä tuosta.

Muutakin [Lintusen ja Zotin] sukua tulee siinä tavattua, mutta Lintusen ainokainen serkku lähtee vanhempiensa kanssa hiihtokeskukseen. Lintunen siitä viis veisaa, häntä eivät vauvanpötkylät kiinnosta vähääkään. Eivätkä nuket. Lintunen on dinosaurus-tyyppiä. Autot ja elektroniset laitteet tulevat hyvänä kakkosena. Matkalla riittää taas auton ikkunasta ihmettelemistä: pakettiautoja, bussi-autoja ja kuorma-autoja. Isoja ja toivottavasti punaisia. Ja taukohelv... paratiisissa saa ranskalaisia ja jäätelöä. Ultrabrata ja lastelauluja cd-soittimeen, niin viisituntinen matka taittuu rattoisasti, vaikka Lintunen on niitä lapsia, jotka eivät autossa nuku.

Imetyksen piti päättymän pääsiäisenä. Taitaa mennä vähän pitkäksi. Kaksi imetystä vuorokaudessa näyttää olevan vakio, joskus toinen saattaa jäädä pois. Omia aikojaan tuo ei vieroitu, enkä minä ala mummolassa sitä huudattaa. Mutta heti pääsiäisen jälkeen olen työmatkalla keskiviikosta lauantaihin. Keskiviikkoaamuna on Lintusen viimeinen tilaisuus. Sen jälkeen ei sitä lajia enää tipu. Eikä tunnu yhtään haikealta. Ainakan vielä.

Meidän mutsi on levoton strutsi

Tulinpa tässä ajatelleeksi, etten ole koskaan ollut sinkku. Ensin olin liian nuori olemaan sinkku, siis alle kahdeksantoista. Siihen aikaan sinkulla sitäpaitsi tarkoitettiin vain äänilevyä, joka sisälsi kaksi kappaletta ja joka piti kääntää levysoittimessa, jos halusi kuunnella sen toisenkin kappaleen. (Ihan totta, nuoriso: kääntää!) Tapasin Sweetien ja Juniorin isän heti kohta täysi-ikäisyyden saavutettuani, ja sitten olikin jo myöhäistä. Kahden lapsen äitinä sitä ei oikein tuntenut itseään sinkuksi, vaikka avioeron jälkeen oli pitkiäkin aikoja, jolloin minulla ei ollut sitä paljonpuhuttua parisuhdetta.

En minä sen kokemattoman sinkkuuden perään nyt niin osaa haikailla, enkä halua lapsistani ja miehestäni luopua. Mutta olisihan se erinomaisen ihanaa olla välillä ihan vain itsekseen ja tehdä mitä huvittaa. Tai jättää tekemättä, jos ei mikään satu huvittamaan. Eniten huvittaisi maata sohvalla kirjan kanssa, käydä elokuvissa, oopperassa ja teatterissa. Yksin. Miehiä en viitsisi edes vilkaista.

Zotin mielestä tuollainen elämä olisi sinkkuuden tuhlausta. Sinkun kuuluu liehua yöelämässä ja miettiä kumman kaa. Niin kai sitten. Ei minua koskaan ole säästäväisyydestä päästy syyttämään.

Sisäinen Sinikkani

Edesmenneen äitini äiti-ominaisuuksista voidaan olla monta mieltä, mutta lapsensa hän osasi nimetä. Minä pidän etunimestäni. Se tasapainottaa kauniisti sukunimeni suhahtavan pehmeää pyöreyttä. Se löytyy almanakasta, mutta ei ole ikäluokassaan se tavallisista tavallisin. Se on täysin erilainen kuin veljelläni, mutta kuitenkin selvästi samaa sarjaa. Siitä huolimatta olen puolivakavissani miettinyt nimeni vaihtamista.

Ruotsinopettajani kutsui minua koko lukioajan Sinikaksi. Ensimmäisillä kerroilla en tajunnut hänen tarkoittavan minua. Jonkin ajan kuluttua opettaja itse näytti hieman hämmentyneeltä, mutta kuukaudessa olimme molemmat täysin tottuneita Sinikkaan.

Kerran odottelin Ympyrätalon apteekissa lääkkeitäni, kun farmaseutti huuteli resepti ja lääkkeet kourassa: "Luonnonkuvaus Sinikka!" Minä singahdin pystyyn ja kohden tiskiä. Farmaseutti vaikutti pöllämystyneeltä, jolloin aloin epäillä, että kyse ei ollutkaan minun lääkkeistäni. Vaan oli. Reseptissä ja lääkkeisiin kiinnitetyssä lipukkeessa luki selvästi: "Luonnonkuvaus Lazur".

Keskenmenoni jälkitarkastus oli pari viikkoa sitten. Siihen kuului myös verinäytteiden otto sairaalan laboratoriossa. Menin ilmottautumaan, sanoin nimeni ja syntymäaikani. Vastaaottohoitaja näpyttää konettaan ja kysyy: " Mikä se syntymäaika olikaan, ja tunnuksen loppuosa? Täällä ei ole yhtään Sinikka Luonnonkuvausta." No ei varmaan niin.

Viime viikolla kävin lääkärissä. Huimaa, kädet puutuvat ja vapisevat, päätä särkee koko ajan. "Tension neck", sanoi lääkäri ja antoi lähetteen fysikaaliseen hoitoon sekä määräsi kaularangan kuvattavaksi varmuuden vuoksi. Odottelin käytävässä, ja hetken päästä röntgenhoitaja kuulutti kovaan ääneen: "Luonnonkuvaus Sinikka!"

Että jos sitä ryhtyisi virallisesti Sinikaksi. Sinikka on vaalea ja hoikka, minä en. Voihan olla, että sisäisen Sinikkani vapauttaminen tekisi minusta ulkoisestikin Sinikan.

Tai ehkä kuitenkaan ei.

Se pyörii sittenkin!

Verkossa ollaan, jippii! Sonera ei ole vaivautunut infoamaan, että mylly pyörii ja peuhaa, tai missä vika lymyili, mutta pääasia, että tiedon valtaväylä on avoinna. Rapea viikko siihen vain meni.

Sitähän ne eivät Soneralla suostu uskomaan vieläkään, että joku tässä samassa kiinteistöliittymässä pääsee (tai siis pääsisi, jos ei olisi blokattu palomuurilla pihalle) samaan lähiverkkoon meidän kone(id)emme kanssa. Ei kuulemma ole mahdollista. Pitää kai kutsua ne itse omin silmin katsomaan, että on kuin onkin mahdollista. Minä siitä muuten mitään tietäisi, mutta kun tuli aikoinaan otettua riski ja rakastuttua diplomi-nörttiin.

Kuka siellä?

Niin, juuri sinä, joka käy Kurkistusluukulla Styrochemilta. Ollaanko tuttuja? Kuinka tuttuja ollaan? Päästä utelias pahasta, kommenttilaatikkoni on avoinna.

Sälää

Nettiyhteys kotona on nurin edelleen. Asentajaa odotellaan käymään. Puhuin kolmen eri Soneran asiakaspalvelijan kanssa perjantaina, ja kolmas totesi alistuneena, että pitää lähettää huoltomies talojakamoon. Että jos on vaikka kaapeli tipahtanut kytkimestä, tai jotain. Elän (turhassa?) toivossa, että huoltomies ehtisi tarkistamaan asian jo tänään.

Lämmitystolppa nimikkoruutumme päässä kotiparkkipaikalla on päreinä. (Tästä tulikin mieleeni, että pitää soittaa huoltoyhtiölle, huoks.) Zot on hajamielisen professorin sterotyyppi, vaikkei ole professori, eikä enää edes tutkija.

Ketjukolarin jäljet Porvoon moottoritiellä torstaina iltapäivällä saivat vatsani puristumaan kasaan ja suustani purkautumaan tahdotonta voiherrajjumalaa ja voihyväisää. Näky oli sen verran karmea. Onneksi lähden aamuisin niin aikaisin, että olin ohittanut paikan jo vartin yli kuusi. Näkyvyys oli jo tuolloin pöllyävän lumen vuoksi huono, liukkautta en huomannut, kun ei tarvinnut jarrutella. Ja kyllä, minä ajoin kovaa. En tiedä, miten kovaa olisin ajanut kahdeksalta, mutta luultavasti olisin ollut siinä samassa läjässä. Kaasujalka on keveämpi nyt, turvaväliä on tullut pidettyä aiemminkin.

Netitöntä elämää

Jos jotakuta ihmetyttää, että miksei tuo päivitä, niin tiedoksi: ei ole nettiyhteyttä kotona, ei töissä.

Töissä iski pirullisen sitkeä troijalainen, jota ei ilmeisesti saada koneesta pois kuin kirveellä. Pikkuisen haittaa työntekoa (bloggaamisesta puhumattakaan), mutta ei auta. On vain odotettava, että saan uuden koneen, tilaus on tehty kohta kuukausi sitten.

Kotonakin yhteys kellistyi eilen. Soneran poikien kanssa väännetään kättä siitä, kummassa päässä piuhaa vika on. Eivät kutaleet suostu uskomaan, että meillä se ei ole.

Joudutte nyt siis hetken elämään ilman Ajatusten Porvoonjokea. Mahtaa olla vaikeampaa minulle kuin teille, kalliit lukijani.

Virtuaalisesta ystävyydestä.

Kaleidoskooppi kirjoitti siitä, äMMä kirjoitti siitä, moni muukin on varmaan kirjoittanut siitä. Minunkin on pitänyt, mutten ole (muka) ehtinyt. Nyt on taas aihetta.

Ei minulla ole paljoakaan lisättävää siihen, mitä Kaleidoskooppi ja äMMä jo sanoivat. Voin vain todistaa omalta osaltani, että on täysin mahdollista ystävystyä yli Internetin, iloita ja surra sellaisten ihmisten puolesta, joita ei koskaan ole nähnyt, tai joiden oikeaa nimeä tai asuinpaikkaa ei edes tiedä. On käsittämätöntä, millainen kiintymys voi syntyä sellaisiin ihmisiin, joihin ei reaalimaailmassa olisi välttämättä koskaan törmännyt. (Ja tästä erinomaisin esimerkki lienee Oma Armastukseni. )

Olen viimeaikoina, taas kerran, saanut omalta virtuaaliyhteisöltäni osakseni sellaista myötätuntoa, mukanaelämistä ja kannustusta, että tosielämä jää sille kirkkaasti toiseksi. Tuntuu, etten osaa edes tarpeeksi hyvin ilmaista heille, miten tärkeitä heistä on minulle tullut, kuinka syvästi heidän tukensa minua koskettaa, kuinka suorastaan tunnen, miten lämpö kantaa luokseni yli bittiavaruuden.

Elämä on aavistuksen keveämpää, kun tiedän, että he ovat siellä. Salaisessa sopessa maailmanlaajuisen verkon uumenissa. Aavistuksen verran on juuri riittävästi auttamaan minut yli näiden tahmeiden päivien. Toivottavasti minä voin joskus maksaa samalla mitalla takaisin, keventää taakkaa, valaista päivää. Siihen asti: kiitos, ystävät!

Kevättä rinnassa

Minähän en tunnetusti ole mikään kevätihminen. Mitä kirkkaammin kevätaurinko paistaa, sitä mustempi ja myrtyneempi on minun mieleni. Mikä lie vaurio käpylisäkkeessä. Käytänkin nyt tilaisuutta hyväkseni ja marisen kerralla kaikki marinani.

Aurinko: Aurinko paistaa ihan liikaa. Ihan liian kirkkaasti. Auringonpaiste on yliarvostettua. Pilviä taivaalle, vaatii hän.

Koirankakka-keskustelu: Kevät voidaan laskea virallisesti alkaneeksi, kun paikallislehden yleisönosasto täyttyy koirankakkakeskustelusta. Tänä vuonna oltiin aikaisessa, taistelua on käyty kohta jo kaksi viikkoa. Viimeaikoina tunteita on nostattanut myös se, pitääkö palvelua saada myös ruotsinkielellä, eli pitääkö suomenkielisten opetella ruotsia vai ruotsinkielisten suomea. Päiväni pelasti tänään se kirjoitus, jossa nämä aihetta oli onnistuttu yhdistämään. Kirjoittaja kyselee kieli poskessa, että kummatkohan kakkaavat isompia läjiä, suomen- vai ruotsinkieliset koirat.

Kodinhoidolliset toimet: Mitään ei tällä rintamalla tapahdu, jos minä ihan itte en tee tai vähintäänkin uhkaile, vaadi ja kiristä tekemään. Ja sitten kun joku yllättää ja omatoimisesti tekee jotain, kuten esimerkiksi pesee koneellisen mustia housuja, tuloksena on koneellinen mustia housuja kuorrutettuna kilolla paperinenäliinanöyhtää. Ei tässä mitään marinanaihetta olisi muuten, mutta yksi pari niistä housuista oli minun.

Kissat: Ratkiriemukasta on tulla töistä kotiin ja seurata eteisestä keittiön kautta olohuoneeseen kiemurtelevaa ruskeaa raitaa, joka päättyy vihdoin viimein takapuolesta irronneeseen kikkareeseen.

Kirkkoherranvirasto: Minua on pyydetty kummiksi, ja tahdon tämän tehtävän ottaa vastaan. Paha vaan, että en ole vuosikausiin kuulunut kirkkoon, vaikka minut on asianmukaisesti kastettu ja konfirmoitu. Nyt kun tahdon palata takaisin kirkon helmaan, niin eipä sitäkään helpoksi ole tehty. (Ei missään tietysti ole sanottu, että sen helppoa pitäisi ollakaan, sitä vaan on eläjä tottunut niin hyvälle.) Kirkkoherranvirasto on avoinna klo 9-13, ehdipä siellä käymään, jos olet töissä eri paikkakunnalla 60 km päässä. Pieni mahdollisuus sentään on jätetty, suvaitsevat pitää virastoa auki torstaisin myös klo 16-17. Kiitos.

Tapaus: On sellainen tapaus, joka rassaa minua äärimmäisyyksiin asti. Tapaus ei liity suoranaisesti minuun mitenkään, minä vain teen töitä osallisten kanssa. Välillisesti se kiristää tunnelmaa ja huonontaa työskentelyoloja. Vaitiolovelvollisuus sulkee suuni niin, että en voi puhua tapauksesta kenellekään, vaikka asia vaivaa minua ahdistukseen asti.

Talviloma: Minulla ei ole talvilomaa, sillä olin hoitovapaalla vuosi sitten. Olisin kuitenkin kipeästi loman tarpeessa. Pääsiäinen paikkaa tarvetta vähän, mutta vain vähän. Onneksi sentään edes vähän.

Työ: Haittaa harrastuksia. Nytkin pitää lopetaa hyvään vauhtiin päässyt marina ja tarttua toimeen. Eipä sillä, onhan se hyvä, että on toimi johon tarttua.

Syntymäpäiväjuhlintaa

Lintusen syntymäpäiviä vietettiin kummien kanssa katselemalla kaloja. Lintunen oli innoissaan, hän katsoi tarkkaan kaikki altaat ja kommentoi monisanaisesti kaikkea näkemäänsä. Erityisen ilahtunut hän oli kun tankeista löytyi tuttuja: Dory, Herra Rausku, Nemo ja Jacques. Nemoa etsimässä on katsottun kymmeniä kertoja. Lapsi kiersi katsomassa kaikki altaat kolmasti, vain meduusat hän jätti väliin. Jostain syystä ne olivat vähän pelottavia, olisiko Nemon etsinnän syytä tämäkin.

Lintusen ilon vuoksi kannatti käydä, vaikka lysti oli kallista: 12 euroa/aikuinen, Lintunen alle 4-vuotiaana pääsi ilmaiseksi. Hintaan nähden anti oli vaatimaton, ja mielestäni osa kaloista oli selvästi liian pienissä tankeissa. Uloskäynti oli vain lahjamyymälän kautta. Meidän matkaamme ei sieltä tarttunut mitään, vaikka Lintunen katselikin kyllä muovisia rapuja ja kala-pehmoja. Hän ei kuitenkaan osaa vielä vaatia mitään, ja pistää pyydettäessä katselemansa tavarat kauniisti pois.

Kala-elämyksen jälkeen menimme syömään Papa Giovanniin. Ensimmäiseksi Lintunen halusi puhaltaa pöydässä olleen kynttilän sammuksiin. Hän olisi puhaltanut mielellään myös naapuripöydän rouvien kynttilän, mutta salli kuitenkin heidän nauttia palavasta kynttilästään.

Lintuselle tilattiin tagliatellea, kananpoikaa ja tomaattikastiketta. Hän istui pöydän päässä syöttötuolissa veitsi ja haarukka kädessä odottamassa annostaan, mutta tarjoilijat veivät kaikki lautaset aina ohi pöydän. Lintusen alahuuli työntyi törrölleen, silmistä valui suuria kyyneliä ja pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pientä vartaloa. Äidin syli lohdutti sen aikaa, että ruoka vihdoin saapui. Hyvällä ruokahalulla Lintunen pisteli pastaa ja kananpaloja haarukalla suuhunsa, joi pillillä maitoa lasista ja huokaili: "Ihawaa!" Äiti lähetti kokille kiitokset, sillä pasta oli vain pyöräytetty tomaattikastikkeessa sen sijaan, että se olisi uiskennellut siinä.

Sitten Lintunen avasi lahjansa ja rakensi paketista löytyneistä duploista tornin sillä välin kun aikuiset lopettelivat ateriaansa. Kahvinjuontia Lintunen ei enää jaksanut jäädä katselemaan, vaan hän päätti tutkailla vähän tarkemmin ympäristöään. Hummeritankki oli kiinnostava, keittiö olisi ollut vielä kiinnostavampi, mutta sinne äiti ei Lintusta laskenut. Portaiden luota löytyi leijonapatsas, ja sitä piti sitten hakea myös isi ja kummit ihmettelemään. Leijonalla oli iso tassu, iso suu ja iso häntä.

Päivä huipentui rullaporrasajeluihin asematunnelissa. Lintunen rakastaa rullaportaissa ajelua, joten ajelimme sitten muutamankin kerran edestakaisin. Hyvin onnistunut juhlapäivä, sanoisi Lintunen jos osaisi.

Luomukasvattaja nukuttaa lastaan

Kookos kertoo kokemuksiaan vanhempainillasta tässä päivityksessään. Jostain syystä tämä

"Ne luomukasvattajathan nukuttaa lapsiaan semmoisissa siskonpeteissä."

kutitti nauruhermoani armottomasti. Varmaan siksi, että meillä nukutetaan lapsen lisäksi siskonpetissä myös isää ja äitiä. En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että olisimme jonkun mielestä luomukasvattajia. Olen luullut, että olemme ihan tavallisia keskivertokasvattajia. Rajoja ja rakkautta, jada jada.

Teinit meillä nukkuvat omissa huoneissaan ja omissa sängyissään, mutta nuorimmainen nukkuu isän ja äidin kanssa siskon/perhepedissä. Mahtaisi tuota äitiä hämmästyttää meidän luomuisuutemme, sillä meillä ei ole edes sänkyä. Ei sovi, ei mahdu, herra saa rahat takaisin, sanoi entinen tyttö.

Sweetie ja Junior eivät ole koskaan nukkuneet vieressä. Sweetien kanssa yritin, mutta siitä ei tullut mitään. Ei nukkunut lapsi, ei äiti. Kuukauden ikäisen Sweetien sänky siirrettiin toiseen huoneeseen, kun en saanut nukkuvan vauvan ähinöiltä nukuttua. Junior nukkui samassa huoneessa vanhempiensa kanssa melkein kymmenkuiseksi, sitten muutimme ja Juniorkin sai oman huoneen. Kumpaakaan ei koskaan tarvinnut erityisesti nukuttaa, vain lukea tai kertoa iltasatu ja laulaa unilaulu.

Lintunen on toisenlainen. Aluksi hänetkin sijoitettiin pinnasänkyyn, ja hän nukkui hyvin. Välillä aamuyöstä vauva oli levoton, mutta rauhoittui kun sai nukkua välissämme. Minä en olisi halunnut häntä siihen, sillä meillä oli vain 120 cm leveä sänky, mutta Zot oli sitä mieltä, että kyllä siihen sopii. Parikuisesta kymmenkuiseksi Lintunen nukkui lähes poikkeuksetta pinnasänygssä. Sitten tuli stoppi. Lapsi itki ja karjui aina kun huomasi olevansa pinnasängyssä. Hän jaksoi itkeä ja karjua kauan.

Kolme iltaa ja yötä seisoin pinnasängyn vieressä, silittelin kirkuvaa lasta. Vieterin kiristyi kiristymistään, taisipa se lopulta katketakin. Neljäntenä iltana mietin, miksi minulle oli niin tärkeää se, että Lintunen nukkuisi omassa sängyssään. Vain siksi, että jos hänet nukuttaisi meidän sänkyymme ja jättäisi sinne yksin nukkumaan, hän voisi pudota ja satuttaa itsensä, enkä minä halunnut käydä nukkumaan yhtä aikaa hänen kanssaan. Sitten minulla välähti: vieraspatjat. Vieraspatjat sijoitettiin makuuhuoneen lattialle, minä ja Linunen nukuimme niillä, Zot nukkui sängyssä. Ja niin meillä alettiin nukkua hyvin. Siirryin siihen joukkoon, joka ei herännyt lapsen käydessä öisin rinnalla. Siihen asti olin pitänyt sitä enemmän tai vähemmän urbaanilegendana.

Sitten luovuimme sängystä, siirsimme patjan lattialle ja ostimme viereen vielä 80 cm joustinpatjan. Näin meillä oli 2 m x 2 m perhepetiä, jossa kaksi aikuista ja yksi pieni lapsi mahtuvat nukkumaan vaikka poikittain. Usein nukkuvatkin. Lapsi ei nuku aina välissä, välillä hän nukkuu poikittain pääpuolessa, välillä äärimmäisenä oikealla, tai vasemmalla. Mutta hän nukkuu hyvin, ja me vanhemmatkin nukumme hyvin.

Kun Lintusta nukukutetaan, hänen kanssaan vetäydytään patjalle, hän pyytää ja saa Tätä (nykyisin ei oikeastaan enää ollenkaan Toista, sillä toinen ei juurikaan enää heru). Sitten silitellään hiuksia ja selkää, tai vatsaa. Sitten vain pidetään kättä selän tai vatsan päällä, niin että hän tuntee käden painon. Minulta tähän menee yleensä vartista puoleen tuntiin, Zotilta voi mennä toistakin tuntia, sillä Zotilta ei saa Tätä.

Joidenkin, varmasti aika monienkin, mielestä tässä meillä on tyypillinen esimerkki kasvatusongelmasta. Meidän mielestämme ei. Lintunen nukahtaa rauhallisesti, itkemättä ja kiukuttelematta. Sitten hänen vierestään voi nousta ja mennä tekemään mitä ikinä tärkeää tekemistä sitten keksiikään. Puolituntinen rauhallisesta ja vaivattomasta nukahtamishetkestä on halpa hinta. Jonain päivänä Lintunenkin haluaa oman sängyn. (Hän on kokeillut sellaisessa nukkumista jo mummolassa. ) Luomukasvattaja tuntee jo nyt hieman haikeutta asiasta, miten nopeasti lapset kasvavatkaan!

Mitä? Kuulenko sieltä takarivistä jotain mutinaa? Seksielämästä ja perhepedin tuhoisasta vaikutuksesta siihen? Voin kertoa, (ja tämä on ainoa mitä koskaan tulette seksielämästäni kuulemaan,) että kyllä, meillä on kuin onkin seksielämä, oikein tyydyttävä, kiitos kysymästä. Siihen ei vaadita sänkyä, vain tilaisuus ja halua. Lapsiperheessä riittää toisinaan se tilaisuuskin.

Ihawaa!

Sain autoni eilen aamulla huollosta , ja hädin tuskin ennätin töihin kun jo huoltoherra soitti ja kyseli, että ennätitkö kauas. No en, tässähän minä valtaväylän toisella puolen, mainokset näkyy ikkunasta. "Juu" sanoi huoltoherra. "Asentaja tuossa kävi sanomassa, että häneltä saattoi ehkä jäädä alustasta jotakin kiinnittämättä" Minä totesin vain hieman äidillistä moitetta äänessäni, että noooh. "Niin, että jos asia alkaa vaivata ja varmaan alkaakin, niin voisitko mitenkään ajaa takaisin tänne, niin tarkistetaan. Ei kestä kuin viisi minuuttia." Ajelin sitten iltapäivällä takaisin, ja istu ja pala: se kesti vain viisi minuuttia. Tarkoituksenin oli tutkailla uusia autoja sillä välin, mutta en ehtinyt luoda kuin yleissilmäyksen halliin, kuolausasteelle en päässyt ollenkaan. Kohteliasta väkeä siellä huollossa, ja kovasti pyysivät anteeksi vaivaa. Omalla autolla ajaminen oli (Lintusta lainatakseni) ihawaa! Eikä voi vähätellä sitäkään iloa, että auto oli lämmin tänä aamuna, vaikka ulkona oli -24 astetta pakkasta.

Lintunen täytti eilen kokonaiset kaksi vuotta. Juhlimme asiaa avaamalla lahjoja ja syömällä kakkua. Kakun päällä oli kaksi kynttilää, ja Lintunen puhalsi hyvin osaavasti ne sammuksiin, vaikka välillä pitikin poseerata kameralle. Varsinaisia synttärikemuja meillä ei olekaan, korkeintaan kummit tulevat sunnuntaina käymään. Tarkoitus olisi myös mennä katselemaan kaloja, jos vain saamme aikataulut sopimaan. Oma akvaariomme keitteli termostaatin lauettua joulunpyhien aikaan (kun itse olimme toisaalla) kalasoppaa. Nyt tankissa on vain kasveja ja kotiloita, ja hirveästi levää. Vedenvaihto tuppaa unohtumaan, kun sitä ei kalojen tähden ole pakko tehdä. Tarkoitus on hankkia uusia kaloja, mutta vielä ei ole ollut niin paljon energiaa.

Olen edelleen tavattoman väsynyt. Eilenkin nukahdin Lintusen viereen joskus kahdeksan ja puoli yhdeksän välillä. Aamulla minua katsoi peilistä pyöreäposkinen panda, jolla oli tukka pystyssä ja suussa paha maku. Miten sitä ennen jaksoi 4-5 tunnin unilla, kun nyt ei tahdo tuplamääräkään riittää. Onneksi tulee viikonloppu.

Vierasta kyytiä

Sopihan ne kärryt Yarikseen, kun oikein survoi. Mutta pulkkakyydillä Lintusta vietiin silti aamulla päiväkotiin, pulkka nimittäin sopii takakonttiin, rattaat joutui taiteilemaan auton sisälle. Oman auton saa huomenna, onneksi. (Olisi sen saanut jo tänään, mutta jo ehtinyt päiväkodin pihalle silloin kun huollosta soitettiin. 120 km ylimääräistä ajoa nälkäinen lapsi matkassa ei houkutellut.)

On se varmaan ihan näppärä peli tuo Yariskin, mutta jotenkin heppoiselta se tuntui. Melutaso sisällä oli korviasärkevä, ja tällaisesta vuokramallista tietenkin puuttuivat kaikki elämää helpottavat mukavuudet, kuten lohko- ja sisätilan lämmitin, sähköisesti säädettävät peilit ja kauko-ohjattava keskuslukitus. Mittaristo oli hassusti keskellä kojelautaa, eikä totutusti nenän edessä ratin takana. Ylinopeutta tuolla oli huomattavasti vaikeampi ajaa, sillä tällainen korvakuulolta ja perstuntumalla ajeleva nainen luuli kaasuttelevansa hurjaakin vauhtia, kun auto piti niin kovaa ääntä. Vaan mitä vielä, vilkaisu mittariin paljasti, että eipä ollut edes sallittua satasta lasissa.

Autoileva nainen lähettää osaaottavia ajatuksia Meandermaahan, jossa näemmä myös ollaan autotta ja torvioiden uhrina.

Huoleton on hevoseton mies

Autoilevalla naisella sen sijaan huolia riittää. Vein auton aamuvarhaisella huoltoon, ja minun piti se iltapäivällä sieltä entistä ehompana saada taas alleni. Edellisellä huoltokäynnillä 15 000 km sitten huoltoneuvoja (tai mikä heppu lienee titteliltään ollutkaan) kertoi, että seuraavalla kerralla vaihdetaan jakopäähän tiivisteet, net kun vähän falskaavat öljyä. Takuu kattaa, joten ei tule kuluja. Minä kyselemään, että toisinko jo aiemmin, jos vaikka valahtaa öljyt yllättäen pihalle. Ei valahda, vakuutti huoltohenkilö. Kyllä se 15 tkm ajoa kestää.

Vaan ei se kestänyt. Heti kohta kahdeksalta soittaa setä, ja sanoo, että öljyä olisi pitänyt olla moottorissa 3,5 litraa, mutta ulos lorahti vain 2,5. Että nyt pitäisi avata koko moottori ja katsoa tarkemmin onko pahemmin päässyt käymään. Huomiseen menee vähintään, pahimmassa tapauksessa torstaihin. Että avataanko, vai haetko pois. Autoilevan naisen päässä sinkoilee ajatuksia niin että synapsit vain paukkuvat. Pakkohan se on nyt avata, jos minä sillä vielä ajelen niin laukeaa keskellä moottoritietä eikä takuu takuusti korvaa. Mutta ennätäpä täältä ajoissa Lintusta päiväkodista hakemaan julkisilla. Se tarkoittaa sitä, että viimeistään 14.00 on kustannuspaikka jätettävä, että ehtii klo 16.oo lunastamaan jälkikasvunsa päiväkodista, jos ehtii sittenkään. (Sillä kaksi hoitajaa on sairaslomalla, sijaisia olisi saanut ottaa mutta kun ei niitä mistään saanut, joten lapsi pitäisi hakea mieluiten ennen puolta neljää, mutta viimeistään neljältä.) Sitä ei työnantaja ilolla katsele. Pyysin kuitenkin ryhtymään hommiin, ei siinä muukaan auttanut.

Kymmeneltä soitti uusi setä uutisensa: joku lohko jossain on halki, uusi on tilattu. Jos tulee tänään, niin saan auton huomenna, muuten torstaina. Kiva. Joku aivosolu jossain kuitenkin on vielä iskussa, sillä älysin kysyä, että onko sijaisautoa mahdollista saada vuokralle. Olihan se, hintaan 34 €/vrk, johon sisältyy 100 km ajoa. Sehän ei minun työmatkaani riitä, joten maksan lystistä vielä 0,25 € yli meneviltä kilometreiltä. Ei tunnu tässä konkurssissa, autotta elämä menisi liian hankalaksi.

Iltapäivällä autoileva, lapsellinen nainen herää kysymään itseltään, että missäs sitä lasta istutetaan laina-autossa. Turvaistuin on korjaamolla oman auton takapenkillä. Pitää siis käydä irroittamassa se sieltä, toivoa että kaikki remelit tulevat mukaan ja että istuimen saa asennettua laina-autoon.

Tästä ongelmasta päästyään autoileva nainen siirtyy jännittämään seuraavaa pulmaa. Lapsen päivähoitologistiikka hoidetaan aamuisin rattailla. Mahtuvatko rattaat vieraan auton takakonttiin? Mikäli eivät, autoileva nainen jättää rattaat kylmästi kyydistä ja valjastaa miehensä tulevina aamuina hinaamaan jälkikasvuaan pulkalla päivähoidettavaksi. Onneksi on luminen talvi. Onneksi autoilevalta naiselta eivät konstit lopu, vaikka hän tapaakin ensitöikseen hieman panikoida ja visioida pahimman mahdollisen.