Tukka putkella

Perjantaina oli Konsernin kesä/kevätjuhla tai ehkä sittenkin Konserni-päivä. (Kaikkia näitä nimityksiä kuulin käytettävän, virallista nimeä en tiedä, sillä en saanut alunperin ilmoitusta juhlista kun nimeni ei ollut vielä postituslistalla.) Ensin toimitusjohtaja puhui yleisestä tilanteesta kiitettävän lyhyesti, sitten julistettiin vuoden konsernilainen 2007 sekä kunniamaininnan saajat, nostettiin lasi kuplivaa ja painuttiin Linnanmäelle Isohupi ranteessa. En ole vuosiin käynyt missään Karusellia hurjemmassa kieputtimessa, koska olen joko ollut raskaana tai lasten kanssa liikenteessä. Nyt olin päättänyt vatkautua Konsernin laskuun kaikessa mahdollisessa. Ja totisesti vatkauduinkin. Kirnussa ja Salamassa jopa kahdesti. Kirnu-kyyti tuntui toisella kerralla puolta lyhyemmältä kuin ensimmäisellä, Salama taas jymähti ensimmäisellä kerralla kesken kierroksen mäkeen toviksi jos toiseksikin.

Kaikkein hurjinta kyytiä antoi kuitenkin Kieppi. Se todella vatkasi tehokkaasti joka suuntaan. Laitteen turvaohjeissa ei turhaan kehoteta varomaan korvakoruja: koukulliset, lukottomat korvariipukseni tuntuivat hilautuvan väkisin korvalehdistä omille teilleen. Surin jo niiden menettämistä, mutta onneksi ne pysyivät kuin pysyivätkin korvissa. Uusia samanlaisia olisi ollut ehkä mahdoton saada, sillä ne ovat kaunista, uniikkia ja ehtaa kotimaista käsityötä. (Yhtään ei lohduttanut, että minulla on samaa laatutavaraa kuusi muunlaistakin paria, ja lisää tulee heti kun kehtaan tilata.) Oli aivan mahtavan kivaa!

Konsernin naiset olivat parkkeeranneet aurinkolasit silmillä terassille nauttimaan virokkeita, ja ihmettelivät miten minä naisena uskalsin mennä kaikkiin niihin vatkuttimiin. No sitä vartenhan minä sinne olin tullut, tietenkin. Ripsivärit poskilla, tukka kaikesta pyörityksestä takussa ja olkapäät turvakaarista mustelmilla istuin sitten myöhemmin illallisella. Pöytäseura oli kovin puheliasta sorttia, ja melkein yhtä tuoreita tulokkaita kuin minäkin, mutta mukavaa meillä oli.

En voinut välttää vertailemista Firman juhliin. Firman juhlissa oli yleensä varattu 4-5 drinkkikuponkia per lärvi, mutta Firman luottokorttia vingutettiin päinvastaisista kirjallisista säännöistä poiketen täysin ilman tuskaan minkä kerittiin, toimitusjohtaja etunenässä. Ainakin näissä Kornsernin juhlissa piikki oli avoin, (yksityistilaisuus, ei muita ravintolassa), mutta silti väki otti, sanoisinko sivistyneesti. Firman juhlissa ei sivistyksestä useimmilla ollut jäljellä pienintäkään pintasilausta, se oli silkkaa sikailua ja örvellystä. Nyt poistuin (liikennepoliittisista syistä) ennen puoltayötä kuin Tuhkimo konsanaan, mutta kukaan ei vielä ollut örvellyskunnossa.

Hyvät juhlat. Linnanmäellä olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta mukavaa oli myös illallisella. Ruoka oli hyvää, pöytäseura oli loistavaa, bändi soitti menevää musiikkia, (tosin liian lujaa, jos minulta kysytään,) läksin ajoissa pois enkä saanut krapulaa. Oikein onnistunut ilta.

Olen viettänyt sosiaalista elämää

Kävin tiistaina syömässä hyvän ystäväni kanssa. Ennen tapasimme melkein jokaisena arkipäivänä, koska olimme molemmat Firman leivissä. Nyt meistä ei ole siellä enää kumpikaan, ja asuinsijojemme välilläkin on ehken sellaiset 65 km, joten tapaamisia on harvemmassa. Soiteltua, tekstailtua ja sähköpostiteltua tulee sitäkin useammin. Ihanaa oli nähdä silmästä silmään, tuntea sielujen sympatiaa ja oikeanlaista kemiaa. Huomata, kuinka ikävä oli ollut keskustelua, Solin kuivaa huumoria ja paikalleen nasautettuja kommentteja.

Tänään kävin juomassa yhdet kahdet kolmet toisen entisen Firmalaisen kanssa. Oli vähintäänkin yhtä ihanaa tavata häntä. Tuntui kuin emme olisi nähneet vuoteen, vaikka viimeisimmästä tapaamisesta ei ole kuin vajaat kaksi kuukautta, puhelusta viikko, sähköpostista kaksi päivää ja tekstarista ei sitäkään. Vilkastus virtuaalisesti tai puhelimitse on piristävä, mutta Vilkastus livenä vaikuttaa kuin ziljoona tujausta endorfiinia.

Juuri nyt elämä on autuasta, kaikki osaset tuntuvat olevan kohdallaan. On mies, jota rakastan yhtä kiihkeästi, mutta vielä syvemmin kuin vajaat kymmenen vuotta sitten. On neljä erinomaisen ihanaa lasta, jotka ilahduttavat joka päivä. (Eivät tietenkään kaikki joka päivä, mutta jokainen vuorollaan.) On ystäviä, samankaltaisia, mutta erilaisia (same same but different, you know), on Tädit, on Sol ja on Vilkastus. On työ, josta pidän päivä päivältä enemmän. On terveyttä niin minulla kuin läheisillänikin. Juuri nyt kaikki on hyvin. Juuri nyt olen onnellisempi kuin ehkä koskaan olen ollut.

Tädit empowers you

Ja sitä ne todella tekee. Tätien Virallinen Vuositapaaminen oli tänä vuonna hieman myöhässä, kummipoika täytti vuosia jo kolme viikkoa sitten. Mutta ihanaa oli, taas kerran. Tätitapaaminen todella voimaannuttaa väsynyttä ihmistä.

Väsynyt minä nimittäin olen. Kevät, talvi ja syksy olivat raskaita. Uuteen työpaikkaan sopeutuminen ei ole kevyttä touhua sekään. Oloni on ristiriitainen. Toisaalta pidän itse työstä, enimmäkseen. Olen päässyt siihen nopeasti sisälle, esimieheni on suorasanaisesti ilmaissut olevansa vaikuttunut panoksestani. (Ensimmäisen kerran kolmantena päivänäni uudessa paikassa, kahden viikon jälkeen se jo konkretisoitui muunakin kuin puheina. Olen kaikkea sitä mitä lupasin, ja vieläkin enemmän.) Toisaalta kulttuuriero Firmaan on kolossaalinen. Tiesin sen etukäteen, sillä missään ei ole samanlaista kuin Firmassa. Mutta silti se tuli jonkin asteisena järkytyksenä. Niin se on tullut muillekin, jotka ovat vaihtaneet Firmasta toisaalle. Mutta olen jo alkanut tottua, hyväksyä sen, että nyt on näin, ja sillä mennään mitä on. Ei tämä huono ole ollenkaan.

Jos se huonolta alkaa tuntua, voin aina vaihtaa. Minulta on viikon sisään kysytty kiinnostusta kolmeen eri työtehtävään ja halukkuutta haastatteluun. Jostain se sana headhuntereille näköjään kiirii, vaikkakin vähän myöhässä. Kivahan se on huomata olevansa vielä täysin kurantti yksilö työmarkkinoilla, näin kypsähkössä iässäkin.

Otsikon tarjosi sloganizer.net