Siemen niin pian maasta kasvaa

Kun odotin Junioria, odotin tyttöä. En minkään tunteen perusteella, olinpahan vain olevinani ovela. Että muka ultran jälkeen lääkärin katselemasta kokokäyrästön (tai mikä lie ollutkaan) naaraanmerkistä olisin saanut varmuuden. Suuresti hämmästyin, kun muutama minuutti Juniorin syntymän jälkeen tajusin mitä sillä vatsalleni nostetulla uudella ihmisellä olikaan jalkojensa välissä. Ihan piti ääneen kiljahtaa, että sehän on poika!

Sinänsä poikavauvan äitinä olo ei mielestäni ollut kovin erilaista verrattuna tyttövauvan äitiyteen. Mitä nyt ensinalkuun peppupesulla käteen osui aina jotain ylimääräistä, sitten siihenkin tottui. Luonteeltaan Junior oli erilainen kuin Sweetie, mutta niinhän Lintunenkin poikkeaa molemmista sisaruksistaan. Junior nukkui vauvana paljon enemmän kuin siskonsa (kumpikaan), oli paljon tyytväisempi paljon vähäisempään. Hieman vanhempana hänestä paljastui taiteellisesti (lähinnä kuvataiteellisesti) lahjakas, herkkä ja huumorintajuinen pieni poika.

Kouluiässä kävi ilmi, että Juniorilla on melkoisesti hankaluuksia lukemisessa ja kirjoittamisessa. Silti hän menestyi koulussa melko hyvin, oli kiinnostunut kirjoista ja kirjoitteli itsekin varsin vauhdikkaita ja mielenkiintoisen sanavaraston paljastavia tarinoita. Kuudennella luokalla Junior kävi läpi erilaisia testejä, jotta yläkouluun siirtymistä varten olisi esittää kirjallisia todisteita siitä, että lapsi ei ole tyhmä tai laiska, vaan hänellä on lukivaikeus. En löydä noita papereita nyt hyvin järjestetystä arkistois... paperikasoistani , mutta muistaakseni niissä puhuttiin vakavasta audio-visuaalisesta hahmottamisen häiriöstä. Yläkoulussa numerot putosivat väistämättä, papereista ja palavereista huolimatta. Jostain syystä englanti sujuu, ruotsi ja äidinkieli eivät. (Oma teoriani: englannissa ei juuri esiinny geminaattoja tai pitkiä vokaaleja.) Matematiikka ei tuota pienintäkään vaikeutta. Lukioon poika ei halua, eikä sinne ilmeisesti mene, isänsä lievästä painostuksesta huolimatta. Vielä olisi reipas vuosi aikaa miettiä mihin kouluun lukion sijaan. Ainakaan äidille ei ole selvinnyt, mikä olisi sellainen ala, josta Junior olisi kiinnostunut niin, että jaksaisi sitä opiskella ja hankkisi sillä elantonsa.

Jaarittelua, jaarittelua. Oikeastaan minun piti vain ihmetellä sitä, että ihan äsken minulla oli pikkuinen vauva, pojanpallero. Jossain vaiheesssa pallero lakkasi olemasta pallero. En muista enää, koska lapsi lakkasi tulemasta syliin. Halata hän antaa vieläkin, tosin jotenkin vaivautuneesti. Vielä kaksi vuotta sitten poika oli selvästi vielä pieni, sitten hän alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Ääni mataloitui, keho kävi kömpelöksi, pituutta on jo enemmän kuin kenelläkään muulla perheessä. Hän sulkeutuu iltaisin pesuhuoneeseen, nyt siellä voi aistia suihkusaippuan ja shampoon lisäksi myös partavaahdon aromin. Minun pienelle pojalleni kasvaa parta! Mihin tämä maailma on menossa? Kuka vetää vuodet välistä?