Rauha ja Räyhä ne yhteen soppii

Kommenttini Kiltin pohdiskeluun paisui yli laatikon reunojen, joten päätin siirtää sen tänne.

Meillä minä olen se, jonka sytytyslanka palaa loppuun ennen kuin toinen ehtii edes tajuta sen käryävän. Zot on se, jolla suuttuessaan tuskin silmäripsi värähtää, joten minä en aina edes älyä, että toinen on vihainen. Tästä temperamentti-erostamme huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, meillä riidellään hyvin vähän, verisesti ei vielä koskaan. Ollaan eri mieltä, väitellään, kinataan ja kiistellään kyllä, mutta mitään, mitä varsinaisesti voisi sanoa riidaksi, ei saada aikaiseksi millään. (Jotkut ovat sitä mieltä, että tällainen peli ei parisuhteessa vetele. Riidat puhdistavat ilmaa jne. Tiedä häntä, meillä nyt kuitenkin eletään näin.)

Minun oli vaikeampi sopetua tuohon tyyneen mieheen kuin miehen minun räjähdysherkkyyteeni. Hän kouliintunut moiseen käytökseen jo äitinsä ja sisarensa kanssa, minulla taas ei ollut kokemusta viilipyttymiehistä. Silti arvioisin, että Zot kärsii enemmän minun räiskähtelyistäni kuin minä hänen rauhallisuudestaan. Tasaantumista on tapahtunut, puolin ja toisin. Minä saatan nykyään ottaa varsin stoalaisesti asian, josta muutama vuosi sitten olisin riehaantunut niin että naapurissakin olisi tiedetty. Zot taas toisinaan hämmästyttää minua suorastaan korottamalla ääntään ja paiskomalla tavaroita. Muutos on ollut huomaamaton ja pakottamaton, kumpikaan ei ole toista vaatinut muuttamaan käytöstään. Se on vain tapahtunut.

Mikä meidät, näin erilaisen ja epätodennäköisen pariskunnan on saanut pysymään yhdessä? Miksi toisen kanssa on niin hyvä ja helppo olla? Ehkä syynä on se, että aiemmista suhteistani tuttu valtataistelu ja parisuhdepelit loistavat poissaolollaan. Tilalla on aito kunniotus ja toisen hyväksyminen erilaisuksineen, kummallisuuksineen ja virheineen. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta on totta. Mutta miksi juuri nyt, juuri tämän miehen kanssa, miksei yhdenkään niiden kolmen aikaisemman kanssa? Minä en tiedä.

Eräs ystäväni totesi kerran, että helppoahan se on toisen hyvien ominaisuuksien kanssa tulla toimeen. Temppu on siinä, miten sietää niitä huonoja puolia. Voisimmeko olla niin onnekkaita, että olisimme oppineet sen tempun?

No nythän huomaan, että punainen lanka katosi taas matkalla. Sellaista se on, kun pitää välillä tehdä töitäkin. Eihän tässä ole päätä ei häntää, jos ajatellaan tätä kommentiksi Kiltin postaukseen. Olipa hyvä, etten tukkinut tätä Kiltin kommenttilootaan.

Elvis elää

En minä sitä ilkeä Jeesukseksikaan kutsua, vaikka ultran perusteella laskettu aika on joulun huitteilla ja hedelmöittyminen ajoittuu pääsiäisen tienoille. Muistini mukaan emme harrastaneet esiaviollista seksiä viikkoon ennen tai jälkeen pääsiäisen, ja pääsiäisen olimme Lintusen mummolassa, joten siellä syntiä ei ainakaan tehty. Zot muistelee meidän kyllä lukeneen Kommunistista manifestia heti pääsiäissunnuntaina mummolasta kotiuduttuamme, ja ultranäkymä vahvistaa tämän. Olkoon sitten niin.

Elävä sikiöhän siellä näkyi kuin näkyikin. Tai kuten gynekologi asian herkästi ilmaisi: "Möykky, jolla on syke." Herra antoi kyllä hienosti myös ymmärtää, mitä mieltä hän on yli-ikäisten ja -painoisten naisten raskauksista, vaikkei mitään ihan suoraan sanonutkaan. Vähääkään herkempi ihminen siitä olisi varmaan säikähtänyt, mutta tällainen paatunut keski-ikäinen ei jaksanut edes pahastua. Minulla oli käsissäni kirjallinen lääkärinlausunto:

Uteruksessa nähdään raskauspussi jonka sisällä 5,9 mm pituinen kaiku jossa näkyy kiistatta syke.

Vielä ei ole aika hirveästi tuulettaa. Matka on vasta aivan alussa, se on pitkä ja mutkainen, pieni kulkija voi uupua. Mutta ihan vähän kai voi jo nyt iloita: Elvis elää!

Tänään

Tänään on kulunut kuusi vuotta ja seitsemän kuukautta siitä, kun ensimmäisen kerran tapasimme Zotin kanssa nenästä nokkaan. Tuskin meistä kumpikaan silloin olisi uskonut, että tänään olemme tässä.

Tänään voisin olla aivan viimeisilläni raskaana. Kakkosnelosen laskettu aika olisi ollut tänään. Kakkosnelosta ei kuitenkaan koskaan tullut, tuli vain keskenmeno, ja toinenkin. Uutta Kakkosnelosta ei tule, mutta tänään, ihan pian, parin tunnin päästä, paljastuu, onko kenties Joku Muu tulossa loppuvuodesta.

Miten voi aikuista ihmistä jännittää näin paljon?

Kirjalista

Minut vapautettiin pönttöön tuijottelusta jo menneellä viikolla. Jori-setä katosi jättäen jälkeensä vain kuvottavan kuvansa. Olen siis kykeneväinen vastaamaan Hiipinän haasteeseen:

Olet joutunut Fahreinheit 451:n maailmaan - mikä kirja haluaisit olla?
Ihan mikä tahansa Catherine Cooksonin romaaneista. En ole päässyt yhdenkään lukemisessa edes ensimmäisen luvun loppuun. Vaikka pelkkä ajatuskin kirjan polttamisesta kärventää sieluani, Cooksonin hengentuotteena pitäisin liekkien syleilyä armahduksena. Luulisin.

Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?
Tottahan toki, vaikka kuinka moneen. Nyt ei tosin tule mieleen muita kuin Dorothy Sayersin Lordi Peter Whimsey.

Mitä luet tällä hetkellä?
En mitään. Jonossa on Stephen Kingin & Peter Straubin Pimeyden talo, mutta ensin olisi luettava uudelleen Talismaani. (Sitä ei ole Itäisen Kulttuurikaupungin kirjastossa, enkä koskaan muista lainata sitä Zotin siskolta, kun olemme siellä päin.)

Mikä on viimeisin kirja, jonka ostit?
Taisi olla Lintuselle kirjakerhosta Muumilaakson kätkössä (Harkkila-Mäkelä).

Mikä on viimeisin lukemasi kirja?
Jos muistan oikein (sillä muistiini ei ole nykyisin luottamista), niin Dan Brownin Da Vinci -koodi. Ei vakuuttanut: juoni vuoti kuin seula, päähenkilöt olivat raivostuttavan hoksaamattomia niinkin älykkäiksi kuvailluiksi henkilöiksi, ja sitten kaiken kruununa päälleliimatun oloinen typerä rakkausviritys. Pakkoko sitä romantiikkaa ja rakkauskohtauksia on kaikkialle tunkea, kysyn vaan.

Mitkä viisi kirjaa ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Mika Waltari: Sinuhe egyptiläinen
Eve Hietamies: Teräsmiehen morsian
Sinikka Nopola: Ei terhä tästä ny numeroo (ja Se on myähästä ny, yhteislaitoksena, jos sellainen olisi/tulisi)
Stephen King: Musta torni -sarja, kaikki seitsemän osaa, kiitos.
Aleksis Kivi: Seitsemän Veljestä

Kenen haluaisit jatkavan meemiä ja miksi?
Kiltin kirjamaku on minulle mysteeri.

Mölli-moodi

Olen täydellisesti mölli-moodissa. (Diili ei ollut ollenkaan niin myötähäpeällinen, kuin etukäteen pelkäsin.) En kykene antamaan itsestäni mitään, (ylenantamista ei lasketa) enkä juuri vastaanottamaan sen enempää. Onneksi työnteko sujuu puolivaloillakin, kotona ei tarvita sitäkään vähää.

Kaikenlaista pyörii mielessä, mutta mikään ei päädy blogiin asti. Kas kun Jori-setä vaatii seuraa. Tänään setä ei tullut itse käymään (ja se, uskokaa pois, tarkoittanee vain yhtä asiaa,) vaan lähetti pelkän pahvikuvan. Pahvikuvan kanssa ei tarvitse sulkeutua vessaan puhumaan norjaa, joten saatoin roiskaista tämän elonmerkinnän. Nyt täytyy taas rientää pitämään sohvaa paikoillaan, sillä Jori-sedän pahvikuva tuijottaa pahansuovasti.

Jori-setä

Jori-setä on ikävä vieras. Hän haluaa tulla kutsumatta kylään. Varsinkin silloin, kun haluan istua peeseelläni ja viihdyttää itseäni haahuilemalla ympäri nettiä, ehkä kirjoittaa sanan tai pari. Jori-setä pakottaa puhumaan norjaa, vaatii palvomaan omaa posliinijumalaansa.

Kun Jori-setä kurkkaa sisään, makaan ihan hiljaa paikoillani, silmät kiinni. Toisinaan setä ei huomaa minua, mutta useinmiten hän kyllä rykäisee sisään kengät jalassa. Matala profiili ei ikävä kyllä aina auta.

Harmillista tämä on näinkin. Mutta jos Jori-sedän vierailut ovat silkkaa xittuilua, turhaa ähäskutittelua, minä suutun, poljen jalkaa ja halkean. Poks!

Out of the blue

Siinä tikussa oli taas kaksi viivaa.

Sillä silmällä

En ole nähnyt alkuperäistä, enkä tätä suomalaisversiotakaan kuin noin puolet tämäniltaisesta jaksosta. En siis osaa ottaa mitään kantaa siihen, onko ohjelma hyvä vai huono.

Halusin vain sanoa, että Juuson kämppä Fab5:n taikakosketusta olisi voinut olla Zotin kämppä silloin kun me tapasimme. Zotilla oli kirjahylly, kirjoituspöytä, sänky ja pirttikalusto, sekä kokoelma pahvilaatikoita, tyhjiä pulloja ja Hesarin vuosikerta keittiön seinustalla päivämääräjärjestyksessä. Tyyli ei ole siitä kehittynyt yhtään. Fab5 voisi kyllä hyvin vierailla meilläkin, ilman kameroita, kiitos.

758 vuorokautta

Ei kuulosta kovin paljolta, kun sen ilmaisee noin. Kaksi vuotta ja kuukausi, se tuntuu jo vähän enemmältä. Tuon aikaa se nyt kumminkin kesti. Jos Lintusen olisi annettu päättää, se jatkuisi vieläkin.

En ole juuri sydäntäsärkevämpää näkyä nähnyt, kuin Lintusen pienet, surulliset kasvot, alas kääntyneet suupielet ja vapiseva alahuuli sillä hetkellä kun hän tajusi, että Tätä ei enää saa. Hän ei kiukutellut, ei itkenyt ääneen. Hän vain vieritti muutaman kirkkaan kyyneleen silmistään, käänsi minulle selkänsä, mutta halusi kuitenkin olla kainalossa ja ihan liki. Seuraavana iltana hän ei ensin ollut muistavinaan koko asiaa. Sitten hän sormeili kokeilevasti paidanhelmaani silmissään kysyvä katse. Tyytyi kieltoon ilman kyyneleitä.

758 vuorokautta. Miten nopeasti aika kuluukaan.

Tankapa tanka

I am the tanka. The attention of others Is unnerving, and Since I try not to draw it, I'm left alone. Which is good. What Poetry Form Are You?

(Via Turisti)