Kalevala-testin mukaan olen Aino. Tulos nosti kulmakarvani hiusrajaan, vaikka (varsinkin runo) sopiikin nykyiseen mieletilaani kuin nenä päähän. Äiti-suhteen kohdalla analyysi heilahtaa tosin kalevalaiseen koivikkoon niin että kahahtaa. Ehkä avaudun tästä vielä joskus. (Älkää kuitenkaan pidätelkö hengitystä sitä odotellessanne.)
Tein testin edellisen kerran 6-7 vuotta sitten, silloin olin Kyllikki. Mitä minulle on tässä välissä tapahtunut?
28. helmikuuta 2005
27. helmikuuta 2005
Kurkistus menneeseen viikkoon
Maanantai: Ultrassa todetaan taas tuulimuna. Epäuskoa, itkua, kysymyksiä ilman vastauksia.
Tiistai: Hoidan töissä kaiken siihen malliin, että voin olla loppuviikon pois. Iltapäivällä menen gynekologian poliklinikalle, jossa lääkäri ultraa ja tutkii ja tuumii. Ihmettelee, että onpa pikkarainen pussi. Miettii ja mittailee, ja toteaa lopulta, että ei ole normaali raskaus, ei. Saan valita kaavinnan ja lääkkeellisen kohduntyhjennyksen välillä. Toimenpidepelkoisena valitsen lääkkellisen. Se tuntuu vähemmän toimenpiteeltä.
Tulehdusnäytteitä, papa-koe, verinäytteitä. Koska imetän vielä Lintusta, lääkäri jättää väliin suun kautta annettavan Mifepristoni-tabletin. Saan ohjeet tulla aamulla polille, jossa saisin kipulääkityksen sekä alakautta asetettavat Cytotecit. Sen jälkeen siirtyisin osastolle odottelemaan vuotoa. Ei kuulosta kauhean ylentävältä, sillä paikallisessa sairaalassa on vain yksi ja sama osasto naistentaudeille ja synnyttäneille.
Illalla saan tekstiviestin ystävältäni: hän on aamulla synnyttänyt kuudennen lapsensa. Lupaan mennä huomenna katsomaan.
Keskiviikko: Aamulla kahdeksalta polille. Saan kipulääkkeet ja hoitaja tuikkaa kaksi Cytotecia sisään. Hoitaja kysyy, haluanko mieluummin mennä tarkkailuhuoneeseen odottamaan vuodon alkamista. Siellä on kymmenen vuodetta, eikä ketään muuta vielä. Minulle on kyllä varattu huonekin osastolta, jos haluan mennä sinne heti, tai siirtyä myöhemmin. Menen tarkkailuun, makaan kapealla ja korkealla sängyllä. Luen lehtiä, kuulostelen oloani. Hoitaja käy aina välillä kyselemässä tuntemuksia. Ei tunnu miltään.
Kolmen tunnin jälkeenkään mitään ei tunnu, eikä vuotoa näy, joten kaksi tablettia alapäähän lisää. Makaan taas hämärässä. Kuuntelen kun jonnekin parin vuoteen päähän tuodan sydänvaivoista kärsivä mies ja vinosti minun verhokoppiani vastapäätä nainen, jolla epäillään keuhkokuumetta. Intimiteetistä ei ole tietoakaan, verhot eivät todellakaan eristä ääntä.
Puoli tuntia maattuani nousen ylös ja käyn kanttiinissa syömässä sämpylän ja viiliä ja juomassa teetä. Takaisin tullessa poikkean vessassa ja totean, että vuoto on alkanut. Hoitaja käy taas kyselemässä kuulumisia. Kerron tilanteen, hoitaja tuo lisää kipulääkettä, vaikka minulla ei ole kipuja. Kahden aikoihin saan luvan lähteä kotiin. Ennen sitä hoitaja tuo vielä lääkärintodistuksen työnantajalle ja pistää anti-D immunoglobuliinia pakaraani, sillä olen rh-negatiivinen. Lopuksi hän antaa vielä monistetun vihkosen, jonka kannessa on otsikko: Sinulle, jonka raskaus on keskeytynyt. Hoitaja on koko päivän kohdellut minua kuin haurainta lasiesinettä. Se tuntuu hassulta, sillä minä en ole hauras. Olen herkkä ja tunteellinen, mutta en hauras. Mutta mistä hoitaja sen voisi tietää. Ehkä häntä kummastuttaa, että minua ei itketä yhtään. Minä itkin itkuni jo maanantaina.
Käyn vielä synnyttäneiden osastolla katsomassa ystävääni. Vauva on ihana. Pidän häntä sylissäni ja nuuskuttelen tuuheita mustia hiuksia. Ei tunnu vaikealta. Kenties hieman haikealta vain.
Kotona selviää, että me emme olekaan tehneet päätöstä siitä, että tämä oli viimeinen yritys. Minä olen näköjään tehnyt sen yksin. Käyn Lintusen kanssa yhtäaikaa nukkumaan kahdeksalta. Päätän viettää seuraavan päivän tiivisti peitto korvissa ja sääliä itseäni perusteellisesti. Henkilökunta siinä virastossa, jossa näistä asioista päätetään, nauraa makeasti partaansa.
Torstai: Lintunen ei ole herännyt koko yönä kertaakaan. Hän herää viideltä aamulla, ja oksentaa sänkyyn. Hän oksentaa uudelleen, vaikka tiesin jo ensimmäisestä kerrasta, että hyvästi itseääli-päivä. Zot ei herää ennenkuin tönin hänet pystyyn ja komennan vaihtamaan Lintuselle vaatteet sillä välin kun vaihdan itse lakanat.
Lintunen nukahtaa uudelleen ja nukkuu välillä oksennellen seitsemään. Koska minulla on kokemusta pikkulapsista ja oksennustaudeista, olen vuorannut petimme muovitetulla froteella ja pyyhkeillä, joten lakanoita ei tarvitse vaihtaa. Riittä kun vaihtaa pyyhkeet ja muovitetut froteet. Lintunen oksentaa lukemattomia kertoja mutta vain viisi vaatekertaa puoleenpäivään mennessä. Olen pessyt kolme koneellista pyykkiä ja suihkuttanut Lintusen kerran, sillä vaippaan ei mahdu niin paljon niin löysää tavaraa kuin Lintusesta tulee.
Päiväunien jälkeen Lintunen ei enää oksenna, mutta vaippaan tulee terveisiä usein. Käyn taas kahdeksalta nukkumaan, yhtä aikaa Lintusen kanssa. Herään varttia vaille kymmeneltä siihen, että Lintusen vatsasta kuuluu pahaenteistä kuplintaa. Lintunen kääntää kylkeä, vatsa pulisee ja siinä samassa Lintunen oksentaa kuin Manaajassa ikään. (Ei, en ole nähnyt elokuvaa, mutta olen lukenut kirjan.) Lakanat vaihtoon, pyjama vaihtoon, Lintunen itkee koko ajan ja nukahtaa välittömästi kun pääsee takaisin pitkäkseen. Vastoin odotuksiani hän ei enää oksenna.
Perjantai: Lintunen on edelleen varsin raukea. Olemme katsoneet kahden päivän aikana kolmesti dvd:n Maa aikojen alussa IX ja lukemattomia kertoja videon Muumipeikko ja pyrstötähti. Pesen vielä kaksi koneellista pyykkiä ennen päiväunia.
Puoli kahden aikaan oma oloni alkaa tuntua heikolta. Zot soittaa, että hän on juuri oksentanut lounaansa ja tulee kotiin. Katselemme Lintusen kanssa jälleen kerran Muumia, vaihdan vuoron perään Lintuselle vaippaa ja käyn itse istumassa vessassa.
Viideltä iltapäivällä Lintunen haluaa mennä kylpyyn. Makaan yläkerran tasanteella pesuhuoneen oven edessä, koska en jaksa pysyä pystyssä ja koska pesuhuoneen lattia on märkä. Lintunen on iloinen kuin pieni lintunen, katsomme kylvyn jälkeen vielä kerran Muumipeikko-elokuvan. Oloni on kuumeinen, vaikka mittari ei nousekaan yli 37,8 asteen. Yö menee levottomasti, joudun käymään vessassa useita kertoja, minun on vuoroin kuuma, vuoroin kylmä.
Lauantai: Nousen Lintusen kanssa seitsemältä ylös. Lintunen syö hyvällä ruokahalulla puolikkaan paahtoleipää, ja minäkin juon mukillisen teetä. Olo on edelleen hieman hutera. Zot nousee kymmeneltä ja lähtee kauppaan. Hän unohtaa ostaa vaippoja ja vessapaperia, ja joutuu siis lähtemään kauppaan uudelleen. Tästä uupuneena hän ottaa kolmen tunnin päiväunet.
Päivä raahautuu kohti kahdeksaa, en jaksa odottaa, että pääsen nukkumaan. Lintunen on ottanut myöhäiset päiväunet, joten hän nukahtaa vasta puoli kymmenen aikoihin. Makoilemme hämärässä, silittelen Lintusen hiuksia ja selkää, odotamme unta.
Sunnuntai: Lintunen nukkuu taas aamuviiteen heräämättä. Vaikka vieroitus pistettiin tauolle sillä hetkellä kun hän torstaina ensimmäisen kerran oksensi, lapsi käy rinnalla vain kolmesti vuorokaudessa, aamulla, päiväuniaikaan ja illalla. Takapakkia ei siis tullut, kuten olisin voinut kuvitella, jos olisin ehtinyt.
Sweetie on alkanut oksentaa puoli kolmelta aamuyöstä, Junior aloittaa puoli yhdeksältä. Minä olen näköjään ainoa onnekas, joka ei oksentanut kertaakaan. Käsittämätön tuuri, sillä oksentaminen on hyvinkin kärkisijoilla inhoamieni asioiden joukossa. (Hyvä niin, muuten olisin luultavammin bulimikko, nyt olen vain ylipainoinen.)
Olen koko päivän vihainen. Raivoni kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidemmälle päivä kuluu. Tekee mieli särkeä esineitä, mutta onnistun hillitsemään itseni. On hyvä, että sunnuntai alkaa olla osaltani ohi. Olen vihainen, olen raivoissani. Yö tasaa mielenkuohuni, toivottavasti. Olen tehnyt päätöksiä elämäni suhteen. Nukun nyt päätösteni päälle, ja katson onko niistä vielä huomenna mihinkään.
Nyt olen vielä räjähtämispisteeseen puhallettu ilmapallo. Huomenna olen luultavasti tyhjiin vuotanut ilmapallon kuori. Joko mainitsin, että olen raivoissani?
Tiistai: Hoidan töissä kaiken siihen malliin, että voin olla loppuviikon pois. Iltapäivällä menen gynekologian poliklinikalle, jossa lääkäri ultraa ja tutkii ja tuumii. Ihmettelee, että onpa pikkarainen pussi. Miettii ja mittailee, ja toteaa lopulta, että ei ole normaali raskaus, ei. Saan valita kaavinnan ja lääkkeellisen kohduntyhjennyksen välillä. Toimenpidepelkoisena valitsen lääkkellisen. Se tuntuu vähemmän toimenpiteeltä.
Tulehdusnäytteitä, papa-koe, verinäytteitä. Koska imetän vielä Lintusta, lääkäri jättää väliin suun kautta annettavan Mifepristoni-tabletin. Saan ohjeet tulla aamulla polille, jossa saisin kipulääkityksen sekä alakautta asetettavat Cytotecit. Sen jälkeen siirtyisin osastolle odottelemaan vuotoa. Ei kuulosta kauhean ylentävältä, sillä paikallisessa sairaalassa on vain yksi ja sama osasto naistentaudeille ja synnyttäneille.
Illalla saan tekstiviestin ystävältäni: hän on aamulla synnyttänyt kuudennen lapsensa. Lupaan mennä huomenna katsomaan.
Keskiviikko: Aamulla kahdeksalta polille. Saan kipulääkkeet ja hoitaja tuikkaa kaksi Cytotecia sisään. Hoitaja kysyy, haluanko mieluummin mennä tarkkailuhuoneeseen odottamaan vuodon alkamista. Siellä on kymmenen vuodetta, eikä ketään muuta vielä. Minulle on kyllä varattu huonekin osastolta, jos haluan mennä sinne heti, tai siirtyä myöhemmin. Menen tarkkailuun, makaan kapealla ja korkealla sängyllä. Luen lehtiä, kuulostelen oloani. Hoitaja käy aina välillä kyselemässä tuntemuksia. Ei tunnu miltään.
Kolmen tunnin jälkeenkään mitään ei tunnu, eikä vuotoa näy, joten kaksi tablettia alapäähän lisää. Makaan taas hämärässä. Kuuntelen kun jonnekin parin vuoteen päähän tuodan sydänvaivoista kärsivä mies ja vinosti minun verhokoppiani vastapäätä nainen, jolla epäillään keuhkokuumetta. Intimiteetistä ei ole tietoakaan, verhot eivät todellakaan eristä ääntä.
Puoli tuntia maattuani nousen ylös ja käyn kanttiinissa syömässä sämpylän ja viiliä ja juomassa teetä. Takaisin tullessa poikkean vessassa ja totean, että vuoto on alkanut. Hoitaja käy taas kyselemässä kuulumisia. Kerron tilanteen, hoitaja tuo lisää kipulääkettä, vaikka minulla ei ole kipuja. Kahden aikoihin saan luvan lähteä kotiin. Ennen sitä hoitaja tuo vielä lääkärintodistuksen työnantajalle ja pistää anti-D immunoglobuliinia pakaraani, sillä olen rh-negatiivinen. Lopuksi hän antaa vielä monistetun vihkosen, jonka kannessa on otsikko: Sinulle, jonka raskaus on keskeytynyt. Hoitaja on koko päivän kohdellut minua kuin haurainta lasiesinettä. Se tuntuu hassulta, sillä minä en ole hauras. Olen herkkä ja tunteellinen, mutta en hauras. Mutta mistä hoitaja sen voisi tietää. Ehkä häntä kummastuttaa, että minua ei itketä yhtään. Minä itkin itkuni jo maanantaina.
Käyn vielä synnyttäneiden osastolla katsomassa ystävääni. Vauva on ihana. Pidän häntä sylissäni ja nuuskuttelen tuuheita mustia hiuksia. Ei tunnu vaikealta. Kenties hieman haikealta vain.
Kotona selviää, että me emme olekaan tehneet päätöstä siitä, että tämä oli viimeinen yritys. Minä olen näköjään tehnyt sen yksin. Käyn Lintusen kanssa yhtäaikaa nukkumaan kahdeksalta. Päätän viettää seuraavan päivän tiivisti peitto korvissa ja sääliä itseäni perusteellisesti. Henkilökunta siinä virastossa, jossa näistä asioista päätetään, nauraa makeasti partaansa.
Torstai: Lintunen ei ole herännyt koko yönä kertaakaan. Hän herää viideltä aamulla, ja oksentaa sänkyyn. Hän oksentaa uudelleen, vaikka tiesin jo ensimmäisestä kerrasta, että hyvästi itseääli-päivä. Zot ei herää ennenkuin tönin hänet pystyyn ja komennan vaihtamaan Lintuselle vaatteet sillä välin kun vaihdan itse lakanat.
Lintunen nukahtaa uudelleen ja nukkuu välillä oksennellen seitsemään. Koska minulla on kokemusta pikkulapsista ja oksennustaudeista, olen vuorannut petimme muovitetulla froteella ja pyyhkeillä, joten lakanoita ei tarvitse vaihtaa. Riittä kun vaihtaa pyyhkeet ja muovitetut froteet. Lintunen oksentaa lukemattomia kertoja mutta vain viisi vaatekertaa puoleenpäivään mennessä. Olen pessyt kolme koneellista pyykkiä ja suihkuttanut Lintusen kerran, sillä vaippaan ei mahdu niin paljon niin löysää tavaraa kuin Lintusesta tulee.
Päiväunien jälkeen Lintunen ei enää oksenna, mutta vaippaan tulee terveisiä usein. Käyn taas kahdeksalta nukkumaan, yhtä aikaa Lintusen kanssa. Herään varttia vaille kymmeneltä siihen, että Lintusen vatsasta kuuluu pahaenteistä kuplintaa. Lintunen kääntää kylkeä, vatsa pulisee ja siinä samassa Lintunen oksentaa kuin Manaajassa ikään. (Ei, en ole nähnyt elokuvaa, mutta olen lukenut kirjan.) Lakanat vaihtoon, pyjama vaihtoon, Lintunen itkee koko ajan ja nukahtaa välittömästi kun pääsee takaisin pitkäkseen. Vastoin odotuksiani hän ei enää oksenna.
Perjantai: Lintunen on edelleen varsin raukea. Olemme katsoneet kahden päivän aikana kolmesti dvd:n Maa aikojen alussa IX ja lukemattomia kertoja videon Muumipeikko ja pyrstötähti. Pesen vielä kaksi koneellista pyykkiä ennen päiväunia.
Puoli kahden aikaan oma oloni alkaa tuntua heikolta. Zot soittaa, että hän on juuri oksentanut lounaansa ja tulee kotiin. Katselemme Lintusen kanssa jälleen kerran Muumia, vaihdan vuoron perään Lintuselle vaippaa ja käyn itse istumassa vessassa.
Viideltä iltapäivällä Lintunen haluaa mennä kylpyyn. Makaan yläkerran tasanteella pesuhuoneen oven edessä, koska en jaksa pysyä pystyssä ja koska pesuhuoneen lattia on märkä. Lintunen on iloinen kuin pieni lintunen, katsomme kylvyn jälkeen vielä kerran Muumipeikko-elokuvan. Oloni on kuumeinen, vaikka mittari ei nousekaan yli 37,8 asteen. Yö menee levottomasti, joudun käymään vessassa useita kertoja, minun on vuoroin kuuma, vuoroin kylmä.
Lauantai: Nousen Lintusen kanssa seitsemältä ylös. Lintunen syö hyvällä ruokahalulla puolikkaan paahtoleipää, ja minäkin juon mukillisen teetä. Olo on edelleen hieman hutera. Zot nousee kymmeneltä ja lähtee kauppaan. Hän unohtaa ostaa vaippoja ja vessapaperia, ja joutuu siis lähtemään kauppaan uudelleen. Tästä uupuneena hän ottaa kolmen tunnin päiväunet.
Päivä raahautuu kohti kahdeksaa, en jaksa odottaa, että pääsen nukkumaan. Lintunen on ottanut myöhäiset päiväunet, joten hän nukahtaa vasta puoli kymmenen aikoihin. Makoilemme hämärässä, silittelen Lintusen hiuksia ja selkää, odotamme unta.
Sunnuntai: Lintunen nukkuu taas aamuviiteen heräämättä. Vaikka vieroitus pistettiin tauolle sillä hetkellä kun hän torstaina ensimmäisen kerran oksensi, lapsi käy rinnalla vain kolmesti vuorokaudessa, aamulla, päiväuniaikaan ja illalla. Takapakkia ei siis tullut, kuten olisin voinut kuvitella, jos olisin ehtinyt.
Sweetie on alkanut oksentaa puoli kolmelta aamuyöstä, Junior aloittaa puoli yhdeksältä. Minä olen näköjään ainoa onnekas, joka ei oksentanut kertaakaan. Käsittämätön tuuri, sillä oksentaminen on hyvinkin kärkisijoilla inhoamieni asioiden joukossa. (Hyvä niin, muuten olisin luultavammin bulimikko, nyt olen vain ylipainoinen.)
Olen koko päivän vihainen. Raivoni kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidemmälle päivä kuluu. Tekee mieli särkeä esineitä, mutta onnistun hillitsemään itseni. On hyvä, että sunnuntai alkaa olla osaltani ohi. Olen vihainen, olen raivoissani. Yö tasaa mielenkuohuni, toivottavasti. Olen tehnyt päätöksiä elämäni suhteen. Nukun nyt päätösteni päälle, ja katson onko niistä vielä huomenna mihinkään.
Nyt olen vielä räjähtämispisteeseen puhallettu ilmapallo. Huomenna olen luultavasti tyhjiin vuotanut ilmapallon kuori. Joko mainitsin, että olen raivoissani?
21. helmikuuta 2005
Ei tullut takkia
Tuli tuluskukkaro, ja sekin valuu kohta pois.
Minun maailmani pysähtyi tänä aamuna noin kello 8.50. Yhdeksältä seisoin Mannerheimintiellä pienessä pakkasessa ja tekstasin Zotille uutista. Olo oli epätodellinen, epäuskoinen, ei-voi-olla-tottanen. Mannerheimintiellä maailma kaasutteli menojaan, minun maailmani oli pysähtynyt.
Pelkkä tyhjä pussi. Taas. Salma lyö sittenkin kahdesti samaan puuhun. Sellaista sattuu sittenkin minulle. Kahdesti.
Nyt on aika luovuttaa, antaa periksi, tunnustaa tosiasiat: näistä värkeistä ei enää saa lasta aikaiseksi.
Maailma nytkähtää liikkeelle. Hitaasti, mutta varmasti. Mitähän sitä loppuelämällään tekisi?
Minun maailmani pysähtyi tänä aamuna noin kello 8.50. Yhdeksältä seisoin Mannerheimintiellä pienessä pakkasessa ja tekstasin Zotille uutista. Olo oli epätodellinen, epäuskoinen, ei-voi-olla-tottanen. Mannerheimintiellä maailma kaasutteli menojaan, minun maailmani oli pysähtynyt.
Pelkkä tyhjä pussi. Taas. Salma lyö sittenkin kahdesti samaan puuhun. Sellaista sattuu sittenkin minulle. Kahdesti.
Nyt on aika luovuttaa, antaa periksi, tunnustaa tosiasiat: näistä värkeistä ei enää saa lasta aikaiseksi.
Maailma nytkähtää liikkeelle. Hitaasti, mutta varmasti. Mitähän sitä loppuelämällään tekisi?
20. helmikuuta 2005
Laiskaa, hajanaista sunnuntaita
Olen tänään herännyt siinä puoliltapäivin. Mitään järkevää en ole saanut aikaiseksi, tuskin saankaan. Lintunen ja Zot ovat hääränneet kaksin aamupäivän, ja huusholli kyllä näyttää tasan siltä. Nyt ne ovat muka päiväunilla, mutta äänestä päätellen vain Zot nukkuu.
Huomenna on ultra. Jännittää, sanoi mummo kun kahvimerkkiä vaihtoi. Tämä lahjoituksena Kiltin kokoelmiin.
Bloggaajastatukseni on 245.
Ja sitten vielä sunnuntaivitonen :
1. Muistatko ekan kännisi? Kerro.
Jo toki. Korson Kansantalolla oli disco. Hyvissä ajoin ennen perjantaita oli jo notkuttu Alkon nurkilla ja katsastettu, että kukahan näyttäisi siltä, että hakisi meille perjantaipullon. Joku kuorma-automies se oli, ja pullo oli Minttu-Suklaata. Meitä oli neljä 13-vuotiasta jakamassa putelia, ja känniinhän me tultiin. Kovasti kikatutti, heilutti, ja myöhemmin oksetti. Minttusuklaa missään muodossa ei sen koommin ole pudonnut.
2. Millainen olet juovuksissa?
Puhelias ja tavallista hauskempi. Jostain syystä alan puhua ruotsia.
3. Oletko koskaan vetänyt perseet olalle niin että olet oksentanut / nukahtanut / menettänyt muistisi?
Kysy vaan, kuinka monta kertaa. Liian monta.
4.Mikä on hulluinta mitä olet tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena?
Luultavasti se, että läksin Exän matkaan. Autolla kahden täysin tuntemattoman nuoren miehen kanssa, keskellä yötä ja vieraaseen kaupunkiin. Lapset, älkää kokeilko tätä! Minä jouduin vain naimisiin, sinulle voi käydä huonommin.
5. Kuinka usein olet kännissä nykyään?
Olen ollut kännissä viimeksi 13.6.2002. Seuraavaa kertaa ei ole näköpiirissä.
Huomenna on ultra. Jännittää, sanoi mummo kun kahvimerkkiä vaihtoi. Tämä lahjoituksena Kiltin kokoelmiin.
Bloggaajastatukseni on 245.
Ja sitten vielä sunnuntaivitonen :
1. Muistatko ekan kännisi? Kerro.
Jo toki. Korson Kansantalolla oli disco. Hyvissä ajoin ennen perjantaita oli jo notkuttu Alkon nurkilla ja katsastettu, että kukahan näyttäisi siltä, että hakisi meille perjantaipullon. Joku kuorma-automies se oli, ja pullo oli Minttu-Suklaata. Meitä oli neljä 13-vuotiasta jakamassa putelia, ja känniinhän me tultiin. Kovasti kikatutti, heilutti, ja myöhemmin oksetti. Minttusuklaa missään muodossa ei sen koommin ole pudonnut.
2. Millainen olet juovuksissa?
Puhelias ja tavallista hauskempi. Jostain syystä alan puhua ruotsia.
3. Oletko koskaan vetänyt perseet olalle niin että olet oksentanut / nukahtanut / menettänyt muistisi?
Kysy vaan, kuinka monta kertaa. Liian monta.
4.Mikä on hulluinta mitä olet tehnyt alkoholin vaikutuksen alaisena?
Luultavasti se, että läksin Exän matkaan. Autolla kahden täysin tuntemattoman nuoren miehen kanssa, keskellä yötä ja vieraaseen kaupunkiin. Lapset, älkää kokeilko tätä! Minä jouduin vain naimisiin, sinulle voi käydä huonommin.
5. Kuinka usein olet kännissä nykyään?
Olen ollut kännissä viimeksi 13.6.2002. Seuraavaa kertaa ei ole näköpiirissä.
18. helmikuuta 2005
Väsynyt Stig
Olen aivan mahdottoman väsynyt. Saatan nukahtaa sohvalle kohta oitis, kun siihen ruotoni oikaisen. Nukahdan iltaisin nopeammin kuin Lintunen, ja olen aivan pökerryksissä kun pitääkin vielä nousta ylös ripustamaan pyykkiä tai tekemään jotain muuta älyttömän tärkeää. Älyllinen aivotoiminta on nollassa. Testejä sentään pysyn tekemään. Tämän linkin löysin IKE:stä:
Kuvaa en jaksa ruveta tähän askartelemaan-paskartelemaan, kun ei sitä suoraan tähän saa. Käykää Julmahuvin sivuilta katsomassa, miltä näyttää:
Kuvaa en jaksa ruveta tähän askartelemaan-paskartelemaan, kun ei sitä suoraan tähän saa. Käykää Julmahuvin sivuilta katsomassa, miltä näyttää:
16. helmikuuta 2005
Ilman kyyneliä
Lintunen heräsi viideltä, konttasi viereeni suorastaan hädissään, että saako Tätä nyt. Sai. Sitten hän nukahti uudelleen, ja heräsi vasta 6.40. (Silloin minä olin jo töissä.)
Tänä iltana Lintunen ei itkenyt yhtään. Kokeili kyllä, että vieläkö Toisen jälkeen saisi uudelleen Tätä, mutta kun ei saanut, tyytyi siihen. Luvattoman helposti. Olen ällistynyt. Jos tämä tahti jatkuu, niin vieroitus pääsiäiseen mennessä voi hyvinkin onnistua.
Tänä iltana Lintunen ei itkenyt yhtään. Kokeili kyllä, että vieläkö Toisen jälkeen saisi uudelleen Tätä, mutta kun ei saanut, tyytyi siihen. Luvattoman helposti. Olen ällistynyt. Jos tämä tahti jatkuu, niin vieroitus pääsiäiseen mennessä voi hyvinkin onnistua.
15. helmikuuta 2005
Lyhyt väliraportti
Lintunen ei tavoistaan poiketen herännyt yöllä tai aamulla haluamaan Tätä ja Toista. Vasta illalla nukkumaan käydessä hän taputti tutusti: "Tätä!" Puoli tuntia myöhemmin, kun Toisestakaan ei enää tullut mitään, pistin taas T&T:n piiloon. Sama epätoivoinen raivo kuin eilenkin. Mutta paljon lyhyempi. Ehkä tämä tästä.
14. helmikuuta 2005
Julmia aikeita
Lintunen heräsi aamulla viideltä ja halusi "Tätä!" Ja sitten "Toista!" Mutta Tämä ja varsinkin Toinen ovat alkaneet vähentää tuotantoa. Puolentoista vuorokauden katkos tyhjennyksessä teki varmasti osansa, ja ehkä raskauskin on nyt siinä vaiheessa, että eritys ehtyy. (Viimeksi se väheni paljon enemmän jo aiemmin.) Puolen tunnin jälkeen Lintunen luovutti, konttasi tönimään isäänsä ja kuiskimaan "Maitoa!". Ja niin vietiin Lintusta alakertaan maitolasilliselle.
Illalla puoliunessa oleva Lintunen olisi jaksanut imeä herumattomia Tätä ja Toista vaikka kuinka kauan. Mutta äiti ei jaksanut. Äidille tuli huono olo, Tähän ja Toiseen koski sietämättömästi. Äiti pisti T&T:n paidan alle piiloon, ja sanoi Lintuselle, että aamulla sitten taas. Lintunen hermostui. Hän kiskoi ja repi, hän itki ja ulvoi, hän tuli kuuroksi, sokeaksi ja hysteeriseksi. Mutta itsekäs äiti ei vain heltynyt. Lopulta Lintunen suopui äidin syliin, hiukset hiestä märkinä ja katkonaisesti nyyhkyttäen. Sitten hän painoi päänsä patjalle, antoi äidin silittää selkää ja hiuksia, kunnes viimein nukahti.
Vieroitus on alkanut.
Äiti ei ole ylpeä itsestään.
Illalla puoliunessa oleva Lintunen olisi jaksanut imeä herumattomia Tätä ja Toista vaikka kuinka kauan. Mutta äiti ei jaksanut. Äidille tuli huono olo, Tähän ja Toiseen koski sietämättömästi. Äiti pisti T&T:n paidan alle piiloon, ja sanoi Lintuselle, että aamulla sitten taas. Lintunen hermostui. Hän kiskoi ja repi, hän itki ja ulvoi, hän tuli kuuroksi, sokeaksi ja hysteeriseksi. Mutta itsekäs äiti ei vain heltynyt. Lopulta Lintunen suopui äidin syliin, hiukset hiestä märkinä ja katkonaisesti nyyhkyttäen. Sitten hän painoi päänsä patjalle, antoi äidin silittää selkää ja hiuksia, kunnes viimein nukahti.
Vieroitus on alkanut.
Äiti ei ole ylpeä itsestään.
12. helmikuuta 2005
Voi ylläri!
created with QuizFarm.com
You scored as Middle Class
You're content in your position and would prefer a house or a family than a seven figure pay cheque. But you have your moments of weakness when you buy a lottery ticket in the hope of knowing how the rich and famous live.
Via Raparperiblog
Edit: Koskaan ei pitäisi alkaa leikkiä copy-pasten kanssa keskellä yötä, varsinkaan jos ei osaa korjata koodia.
10. helmikuuta 2005
Paniikkia ilmassa
Huomenna pitäisi lähteä Firman vuosijuhliin Itämeren aalloille. Tulen merisairaaksi jo satamassa, ja nyt ulkona tuulee sellaiset 20 m/s. Huomiseksi Itämeren itäosaan ennustetaan 8-12 m/s, ihan riittävästi sekin. Varmaa vihertymistä tiedossa.
Sitäpaitsi olen alkanut pelätä, että koko paatti uppoaa. Miksi muuten olisin vuosikausia nähnyt unia, joissa olen milloin minkäkin kokoisessa purtilossa, (soutuveneestä valtamerilaivaan,) joka keikahtaa nurin. Viimeksi näin tällaisen unen kesällä, ja vieläkin pelottaa.
Varasin ultran yksityiselle reilun viikon päähän. Sama lääkäri, joka viimeksi totesi, että näkymä ei nyt vastaa viikkoja. Pelottaa, että taas käy samoin. Silloin tiesin sen jo oikeastaan etukäteen, nyt ei sellaista ennakkotunnetta ole. Ei ainakaan vielä, mutta onhan tässä vielä viikko aikaa sellainen hankkia.
Jos siellä sitten on elämää, niin sitten voikin alkaa pelätä, että kestääkö elämä kyydissä loppuun asti. Tai onko kaikki muuten kunnossa, jos vaikka on paha sydänvika tai kromosomiparissa numero 18 ylimääräinen kromosomi.
Ja pomollekin pitäisi sitten kertoa. Se nyt ei pelota, mutta jotenkin ikävä tehtävä sekin on. Ikäänkuin henkilökohtaisesti pettäisin esimieheni luottamuksen ja aiheuttaisin hänelle hankaluuksia. Ei tuo varmasti ylläty, mutta ei varmasti ilahdukaan. Ihan samanlaista reaktiota en odota, kuin syksyllä, jolloin esimieheni piteli dramaattisesti päätään ja hoki, että Lazur, sä et voi tehdä tätä mulle! Enkä minä sitten tehnytkään.
Sitäpaitsi olen alkanut pelätä, että koko paatti uppoaa. Miksi muuten olisin vuosikausia nähnyt unia, joissa olen milloin minkäkin kokoisessa purtilossa, (soutuveneestä valtamerilaivaan,) joka keikahtaa nurin. Viimeksi näin tällaisen unen kesällä, ja vieläkin pelottaa.
Varasin ultran yksityiselle reilun viikon päähän. Sama lääkäri, joka viimeksi totesi, että näkymä ei nyt vastaa viikkoja. Pelottaa, että taas käy samoin. Silloin tiesin sen jo oikeastaan etukäteen, nyt ei sellaista ennakkotunnetta ole. Ei ainakaan vielä, mutta onhan tässä vielä viikko aikaa sellainen hankkia.
Jos siellä sitten on elämää, niin sitten voikin alkaa pelätä, että kestääkö elämä kyydissä loppuun asti. Tai onko kaikki muuten kunnossa, jos vaikka on paha sydänvika tai kromosomiparissa numero 18 ylimääräinen kromosomi.
Ja pomollekin pitäisi sitten kertoa. Se nyt ei pelota, mutta jotenkin ikävä tehtävä sekin on. Ikäänkuin henkilökohtaisesti pettäisin esimieheni luottamuksen ja aiheuttaisin hänelle hankaluuksia. Ei tuo varmasti ylläty, mutta ei varmasti ilahdukaan. Ihan samanlaista reaktiota en odota, kuin syksyllä, jolloin esimieheni piteli dramaattisesti päätään ja hoki, että Lazur, sä et voi tehdä tätä mulle! Enkä minä sitten tehnytkään.
9. helmikuuta 2005
Savanni nukahtaa
Tänään oli töissä ihan sellainen päivä, jollainen maa Saksa erään urheilija-urhomme mukaan on. Ei siitä sen enempää, sillä kotona oli ihan toisenlainen ilta.
Olin jo ehtinyt unohtaa, miten valloittava on kohta kaksivuotias. Kuinka se liikkuu melkein pelkästään laukka-askelin tai juosten. Tai takaperin kävellen, mikäli tilanne vaatii hitaampaa etenemistä. Kuinka kaksivuotias on ensin kissa, joka hieroo poskiaan ovenkamanaan, ja seuraavassa hetkessä karjuva leijona, joka repii pehmoeläimet kappaleiksi hampaillaan.
En enää muistanut, miten nopeasti kaksivuotias oppii kirjat ulkoa, niin että osaa "lukea" joka sivun. Tai miten aito on kaksivuotiaan nauru, joka pulpahtelee riemukkaina helähdyksinä vatsanpohjasta asti. Senkin olin unohtanut, miten taitavasti kaksivuotias osaa kiristää äitinsä hermoja äärimmilleen, katsoa sitten pää kallellaan, silmät viattomasti tuikkien, niin että sitä heti kohta unohtaa, mistä pitikään olla kiukkuinen.
Käsittämätöntä, että juuri minun kaksivuotiaani on maailman ihanin. Jo kolmannen kerran.
Olin jo ehtinyt unohtaa, miten valloittava on kohta kaksivuotias. Kuinka se liikkuu melkein pelkästään laukka-askelin tai juosten. Tai takaperin kävellen, mikäli tilanne vaatii hitaampaa etenemistä. Kuinka kaksivuotias on ensin kissa, joka hieroo poskiaan ovenkamanaan, ja seuraavassa hetkessä karjuva leijona, joka repii pehmoeläimet kappaleiksi hampaillaan.
En enää muistanut, miten nopeasti kaksivuotias oppii kirjat ulkoa, niin että osaa "lukea" joka sivun. Tai miten aito on kaksivuotiaan nauru, joka pulpahtelee riemukkaina helähdyksinä vatsanpohjasta asti. Senkin olin unohtanut, miten taitavasti kaksivuotias osaa kiristää äitinsä hermoja äärimmilleen, katsoa sitten pää kallellaan, silmät viattomasti tuikkien, niin että sitä heti kohta unohtaa, mistä pitikään olla kiukkuinen.
Käsittämätöntä, että juuri minun kaksivuotiaani on maailman ihanin. Jo kolmannen kerran.
8. helmikuuta 2005
Tiistai-tuumailuja
Eilisen Hesarin Vieraskynä palstalta sattui silmääni kehitys- ja kasvatuspsykologi Maarit Silvénin kirjoitus vuoroviikoin kummankin vanhemman luona asuvista avioerolapsista. Silvénin mukaan uusin tutkimustieto tukee kahden kodin mallia, vaikka on olemassa myös vastakkaisia näkemyksiä, jotka katsovat, että avioerolapsella tulee olla vain yksi koti.
Exän ja minun avioeroni oli tavallisen riitaisa, mutta lapsia meillä ei käytetty riitakapulana koskaan, mistä jaksan olla ylpeä. Jaettu vanhemmuus on todella toiminut. Alkuun lapset asuivat pääsääntöisesti minun luonani, ja tapasivat isäänsä säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Ex haki lapset perjantaina päiväkodista ja vei heidät sinne maanantaina takaisin. Toisinaan Sweetie ja Junior olivat isänsä luona yötä myös viikolla, ja muutoinkin pystyimme sopimaan tapaamisista joustavasti.
Kolmisen vuotta sitten siirryimme vuoroviikkosysteemiin, lähinnä koulumatkan tähden. Kun muutimme Zotin kanssa yhteen, uusi asunto sijaitsi koulusta sen verran kaukana ja julkisen liikenteen ulottumattomissa, kun taas Ex asui koulun naapurissa. Lapsilla oli lyhyt koulumatka edes joka toinen viikko. Nythän lapset ovat jo yläkoulussa, joka on molemmista kodeista yhtä kaukana.
Jaettu vanhemmuus on toiminut, sillä molemmissa kodeissa on samat säännöt. Kotiintuloaika on aina sama, oltiinpa kumman luona hyvänsä, kotitöihin on osallistuttava molemmissa kodeissa, molemmissa paikoissa ollaan yhtä niuhoja vanhempia. Johtuisiko siitä, että sen enempää Sweetie kuin Juniorkaan eivät ole uhkailleet muuttavansa iskän/äidin luokse kokonaan. Tietävät, että komento ei siitä yhtään lievene. Erosta huolimatta olemme Exän kanssa pystyneet yhdessä kasvattamaan noita jälkeläisiämme samojen suurten linjojen mukaan, ja se on mielestäni paljon se.
Luin eilen myös toisen jutun, joka tuumailutti. (En nyt vain kuolemaksenikaan muista, että mistä se silmiini sattui, Hesarista en sitä tänään löytänyt, paikallislehteä en voi nyt tarkistaa, enkä Iltalehteä, mutta joku noista se luultavasti oli.) Saksassa tai Sveitsissä tai jossain siellä päin on nimittäin havaittu, että lämpötilan äkillinen nousu talvella on yhteydessä kätkytkuolemiin. Vauvan makuuhuoneessa pitäisi olla n. 16-18 astetta lämmintä, eikä lasta saa kääriä liiaksi peittoihin, vaan pukea kevyesti ja panna väljästi makuupussiin.
Se mikä tuossa tutkimuksessa tuumailutti, oli se, että perhepeti sen mukaan lisää kätkytkuolemia. En ole erityisen perehtynyt asiaan, mutta tähän asti olen ollut lukevinani tutkimustuloksista, joiden mukaan perhepedissä nukkumienen nimenomaan vähentää kätkytkuolemia. Lintunen on toistaiseksi ainoa lapsistani, joka on nukkunut (ja nukkuu) perhepedissä. Voimakastahtoinen Lintunen nimittäin päätti joskus 8-9 kk:n ikäisenä, että hän ei missään pinnasängyssä nuku. Se on isin ja äidin vieressä, tai ei ollenkaan. Yhtäkkiä huomasin olevani niiden äitien kaltainen, jotka eivät aamulla muistaneet kuinka monta kertaa lapsi oli yöllä syönyt vai oliko syönyt ollenkaan. Aiemmin tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Tästä varsin pragmaattisesta syystä olen ajatellut ottaa uuden tulokaan perhepetiin heti kättelyssä, jos se hänelle vain suinkin sopii. Mutta jos se ei sittenkään ole turvallista?
Lehtijutussa ei ollut muistaakseni tarkempaa viitettä tutkimuksesta, mutta pitänee yrittää kaivella sitä omatoimisesti esiin, että voi omin silmin tarkistaa mitä siinä oikeastaan sanotaan vai onko asia hämärtynyt matkalla Saksasta/Sveitsistä/jostain sieltä päin suomalaiseen lehteen.
Exän ja minun avioeroni oli tavallisen riitaisa, mutta lapsia meillä ei käytetty riitakapulana koskaan, mistä jaksan olla ylpeä. Jaettu vanhemmuus on todella toiminut. Alkuun lapset asuivat pääsääntöisesti minun luonani, ja tapasivat isäänsä säännöllisesti joka toinen viikonloppu. Ex haki lapset perjantaina päiväkodista ja vei heidät sinne maanantaina takaisin. Toisinaan Sweetie ja Junior olivat isänsä luona yötä myös viikolla, ja muutoinkin pystyimme sopimaan tapaamisista joustavasti.
Kolmisen vuotta sitten siirryimme vuoroviikkosysteemiin, lähinnä koulumatkan tähden. Kun muutimme Zotin kanssa yhteen, uusi asunto sijaitsi koulusta sen verran kaukana ja julkisen liikenteen ulottumattomissa, kun taas Ex asui koulun naapurissa. Lapsilla oli lyhyt koulumatka edes joka toinen viikko. Nythän lapset ovat jo yläkoulussa, joka on molemmista kodeista yhtä kaukana.
Jaettu vanhemmuus on toiminut, sillä molemmissa kodeissa on samat säännöt. Kotiintuloaika on aina sama, oltiinpa kumman luona hyvänsä, kotitöihin on osallistuttava molemmissa kodeissa, molemmissa paikoissa ollaan yhtä niuhoja vanhempia. Johtuisiko siitä, että sen enempää Sweetie kuin Juniorkaan eivät ole uhkailleet muuttavansa iskän/äidin luokse kokonaan. Tietävät, että komento ei siitä yhtään lievene. Erosta huolimatta olemme Exän kanssa pystyneet yhdessä kasvattamaan noita jälkeläisiämme samojen suurten linjojen mukaan, ja se on mielestäni paljon se.
Luin eilen myös toisen jutun, joka tuumailutti. (En nyt vain kuolemaksenikaan muista, että mistä se silmiini sattui, Hesarista en sitä tänään löytänyt, paikallislehteä en voi nyt tarkistaa, enkä Iltalehteä, mutta joku noista se luultavasti oli.) Saksassa tai Sveitsissä tai jossain siellä päin on nimittäin havaittu, että lämpötilan äkillinen nousu talvella on yhteydessä kätkytkuolemiin. Vauvan makuuhuoneessa pitäisi olla n. 16-18 astetta lämmintä, eikä lasta saa kääriä liiaksi peittoihin, vaan pukea kevyesti ja panna väljästi makuupussiin.
Se mikä tuossa tutkimuksessa tuumailutti, oli se, että perhepeti sen mukaan lisää kätkytkuolemia. En ole erityisen perehtynyt asiaan, mutta tähän asti olen ollut lukevinani tutkimustuloksista, joiden mukaan perhepedissä nukkumienen nimenomaan vähentää kätkytkuolemia. Lintunen on toistaiseksi ainoa lapsistani, joka on nukkunut (ja nukkuu) perhepedissä. Voimakastahtoinen Lintunen nimittäin päätti joskus 8-9 kk:n ikäisenä, että hän ei missään pinnasängyssä nuku. Se on isin ja äidin vieressä, tai ei ollenkaan. Yhtäkkiä huomasin olevani niiden äitien kaltainen, jotka eivät aamulla muistaneet kuinka monta kertaa lapsi oli yöllä syönyt vai oliko syönyt ollenkaan. Aiemmin tämä oli minusta aivan käsittämätöntä. Tästä varsin pragmaattisesta syystä olen ajatellut ottaa uuden tulokaan perhepetiin heti kättelyssä, jos se hänelle vain suinkin sopii. Mutta jos se ei sittenkään ole turvallista?
Lehtijutussa ei ollut muistaakseni tarkempaa viitettä tutkimuksesta, mutta pitänee yrittää kaivella sitä omatoimisesti esiin, että voi omin silmin tarkistaa mitä siinä oikeastaan sanotaan vai onko asia hämärtynyt matkalla Saksasta/Sveitsistä/jostain sieltä päin suomalaiseen lehteen.
6. helmikuuta 2005
Asunto ja auto vaihtoon
Päivä ei ollut mitenkään ihanteellinen päiväkävelyä ajatellen, mutta tulipa harmaudesta ja loskasta huolimatta lähdettyä. Reitti valittiin sopivien asuntoesittelyjen mukaan. Nykyinen koti on meille ahdas tälläkin kokoonpanolla, ja lokakuussa tunnelma tiivistyy entisestään. (Olenko muuttumassa realistista optimistiksi?) Taloja on katseltu laiskahkosti puolivakavissamme, mutta sopivaa ei vain tunnu löytyvän. Jos on käypäinen muuten niin hinta on yli meidän maksukykymme. Jos taas hintaa on sopivasti, niin tilaa ei ole tarpeeksi, hyvä jos edes nykyisen verran.
Pitänee siis ryhtyä laatimaan entistä tarmokkaammin suunnitelmia, joilla tästä asunnosta saisi toimivamman. Ensimmäisenä listalla on roinamäärän karsiminen, ja siihen se suunnittelu sitten yleensä tökkääkin. Olen sentään jo päässyt niin pitkälle, että olisin itse valmis luopumaan yhdestä jos toisestakin röykkiöstä tavaraa. Vaan mitä tekee Zot? Pitää kynsin hampain kiinni omistaan ja rahtaa puolisalaa lisää rojua sisään. Sisustus tässä talossa on lähinnä vitsi, tai ehkä painajainen, riippuu siitä keneltä asiaa kysyy. Ilmankos meillä ei enää käy vieraita.
Mutta haa: autonvaihdostahan tuo Armastukseni alkoi puhua jo aivan oma-alotteisesti. Lauantain kauppareissulla tuumasi ohimennen takapenkiltä, että pitäisiköhän meidän ostaa isompi auto. Kaikkea merkillistä pari viivaa tikussa teettääkin.
Pitänee siis ryhtyä laatimaan entistä tarmokkaammin suunnitelmia, joilla tästä asunnosta saisi toimivamman. Ensimmäisenä listalla on roinamäärän karsiminen, ja siihen se suunnittelu sitten yleensä tökkääkin. Olen sentään jo päässyt niin pitkälle, että olisin itse valmis luopumaan yhdestä jos toisestakin röykkiöstä tavaraa. Vaan mitä tekee Zot? Pitää kynsin hampain kiinni omistaan ja rahtaa puolisalaa lisää rojua sisään. Sisustus tässä talossa on lähinnä vitsi, tai ehkä painajainen, riippuu siitä keneltä asiaa kysyy. Ilmankos meillä ei enää käy vieraita.
Mutta haa: autonvaihdostahan tuo Armastukseni alkoi puhua jo aivan oma-alotteisesti. Lauantain kauppareissulla tuumasi ohimennen takapenkiltä, että pitäisiköhän meidän ostaa isompi auto. Kaikkea merkillistä pari viivaa tikussa teettääkin.
4. helmikuuta 2005
Korsosta kotoisin
Minähän en ole oikeastaan mistään kotoisin, kun olen syntynyt Vääksyn kanavan kupeessa, (samana päivänä kun silloisen kanavanvartijan vaimo synnytti kaksoset, kertoo tarina,) syntymäkotikuntani on Espoo, puolet elämästäni olen asunut pääkaupunkiseudulla ja toisen puolen Itäisessä Kulttuurikaupungissa. Mutta jos pakko on jotain vastata, niin sanon olevani kotoisin Korsosta.
Asuin kukkeimman nuoruuteni (1971 - 1984) Korsossa. Koulutieni alkoi Korson Kansakoulussa, jatkui Korson Yhteiskoulussa, joka rehtorina näyttää nykyisin olevan entinen luokkakaverini. (Eipä olisi siitäkään pojasta uskonut. Tai tarkemmin ajatellen, ehkä sittenkin.) Ylioppilaaksi kirjoitin Korson Lukiosta, joka tuolloin vielä sijaitsi samoissa rakennuksissa kuin Korson koulu, mutta joka sittemmin on muuttanut keskustaan ja vaihtanut nimensä Lumon lukioksi.
Siihen maailmanaikaan Korsolla ei vielä ollut nykyistä mainetta, se osa oli varattu Keravalle. Minulle on epäselvää, koska Korsosta tuli junttilan synonyymi, minä olin tuolloin jo toisaalla. Minun muistoissani Korso on rauhallinen, pieni paikka kätevästi pääradan varrella. Elämäni ei ollut kauhean aurinkoista tuohon aikaan, mutta Korsoon liittyy silti paljon lämpimiä muistoja ja ensimmäisiä kertoja. Eikä missään minua ole tanssitettu niin, kuin Ravintola Matin Talon tiistain naistentasseissa, vaikka ketään en hakenut. Ihan liian harvoin tulee enää käytyä Korsossa, vaikka siellä sentään asuu sukuakin.
Mistäpä moinen keski-ikäistymiseen viittyvä muistelo virittyi? No tietenkin Korsoblogista.
Asuin kukkeimman nuoruuteni (1971 - 1984) Korsossa. Koulutieni alkoi Korson Kansakoulussa, jatkui Korson Yhteiskoulussa, joka rehtorina näyttää nykyisin olevan entinen luokkakaverini. (Eipä olisi siitäkään pojasta uskonut. Tai tarkemmin ajatellen, ehkä sittenkin.) Ylioppilaaksi kirjoitin Korson Lukiosta, joka tuolloin vielä sijaitsi samoissa rakennuksissa kuin Korson koulu, mutta joka sittemmin on muuttanut keskustaan ja vaihtanut nimensä Lumon lukioksi.
Siihen maailmanaikaan Korsolla ei vielä ollut nykyistä mainetta, se osa oli varattu Keravalle. Minulle on epäselvää, koska Korsosta tuli junttilan synonyymi, minä olin tuolloin jo toisaalla. Minun muistoissani Korso on rauhallinen, pieni paikka kätevästi pääradan varrella. Elämäni ei ollut kauhean aurinkoista tuohon aikaan, mutta Korsoon liittyy silti paljon lämpimiä muistoja ja ensimmäisiä kertoja. Eikä missään minua ole tanssitettu niin, kuin Ravintola Matin Talon tiistain naistentasseissa, vaikka ketään en hakenut. Ihan liian harvoin tulee enää käytyä Korsossa, vaikka siellä sentään asuu sukuakin.
Mistäpä moinen keski-ikäistymiseen viittyvä muistelo virittyi? No tietenkin Korsoblogista.
3. helmikuuta 2005
Hämmästyttää, kummastuttaa
Ällistyttää nuo eiliset testitulokset vieläkin. Tulos on suuresti toivotunlainen, mutta kun en millään jaksanut uskoa, että moiset viiva-yhdistelmät vielä tikkuun pissisin.
Viikonlopusta asti sytytyslankani on ollut suunnilleen sentin mittainen, alavatsalla on ollut ihan jotain muuta ennakoivia tuntemuksia ja naama kukkii kuin teinillä konsanaan. Tiistaina vielä kävin kuin kiljuva jalopeura lampaiden keskellä, ja olisin voinut lyödä vetoa, että vanha tuttu PMS se siellä karjahtelee. Tikkupissilläkin kävin ihan vaan silkasta tottumuksesta, enkä edes katsonut tulosta, kun Lintunen kolkutteli oven takana. Otin testin mukaan töihin ja tarkistin sen vasta siellä. Meni kuulkaa hetki, ennen kuin tajusin, että on siinä, kaksi viivaa.
Vielä ei uskalla täysillä iloita. Liian hyvin on mielessä edellinen kerta. Se, kun neljän kuukauden tulee-jos-on-tullakseen -metodin jälkeen olin raskaana, mutta en sitten ollutkaan. Tai olin, mutta kasvattelin pelkkää pussia, lasta ei ollut ollenkaan. Saman verran meni aikaa tällä kertaa, mutta viimeinen kuukausi oli kyllä kaikkea muuta kuin TJOT-menetelmän noudattamista. Melkein olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin, jos ei olisi nytkään tärpännyt. Ja lyönkin, jos tästäkään ei sittenkään mitään tule. Sitten on pakko uskoa, että ei näillä eväillä enää.
Vielä ei uskalla täysillä iloita. Mutta millään ei jaksa uskoa siihen ikävämpäänkään vaihtoehtoon. Koska sellaista ei vain tapahdu minulle. Ei ainakaan kahdesti.
Viikonlopusta asti sytytyslankani on ollut suunnilleen sentin mittainen, alavatsalla on ollut ihan jotain muuta ennakoivia tuntemuksia ja naama kukkii kuin teinillä konsanaan. Tiistaina vielä kävin kuin kiljuva jalopeura lampaiden keskellä, ja olisin voinut lyödä vetoa, että vanha tuttu PMS se siellä karjahtelee. Tikkupissilläkin kävin ihan vaan silkasta tottumuksesta, enkä edes katsonut tulosta, kun Lintunen kolkutteli oven takana. Otin testin mukaan töihin ja tarkistin sen vasta siellä. Meni kuulkaa hetki, ennen kuin tajusin, että on siinä, kaksi viivaa.
Vielä ei uskalla täysillä iloita. Liian hyvin on mielessä edellinen kerta. Se, kun neljän kuukauden tulee-jos-on-tullakseen -metodin jälkeen olin raskaana, mutta en sitten ollutkaan. Tai olin, mutta kasvattelin pelkkää pussia, lasta ei ollut ollenkaan. Saman verran meni aikaa tällä kertaa, mutta viimeinen kuukausi oli kyllä kaikkea muuta kuin TJOT-menetelmän noudattamista. Melkein olin jo valmis lyömään hanskat tiskiin, jos ei olisi nytkään tärpännyt. Ja lyönkin, jos tästäkään ei sittenkään mitään tule. Sitten on pakko uskoa, että ei näillä eväillä enää.
Vielä ei uskalla täysillä iloita. Mutta millään ei jaksa uskoa siihen ikävämpäänkään vaihtoehtoon. Koska sellaista ei vain tapahdu minulle. Ei ainakaan kahdesti.
2. helmikuuta 2005
Testihullun päiväkirjasta II
Aamulla marketin halpistestissä: II
Iltapäivällä apteekista haetussa varmistustestissä: +
Iltapäivällä apteekista haetussa varmistustestissä: +
Kissan häntä
Vuosittainen esimies-alais -keskusteluni käytiin viime viikolla. Oli oikeasti mielenkiintoista ja avartavaa puhua työstään, tavoitteistaan ja ominaisuuksistaan. Saattoipa siinä vähän avartua esimiehenkin näkemys, sillä hän tuntui olevan hieman hämmennyksissään näkemyksestäni urakehityksestä.
Minusta nimittäin uralla voi edetä paitsi vertikaalisesti, myös horisontaalisesti. Olen edennyt molempiin suuntiin vuosien varella, vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että ei minulla mitään uraa sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan. Minä vaan käyn töissä. Siksi ei tehnyt yhtään tiukkaa muutama vuosi sitten tehdä valinta, joka monen mielestä oli askel, pari alaspäin uratikkailla. Palata päällikkötasolta suorittavaan portaaseen. Se sopi silloiseen elämäntilanteeseen loistavasti, enkä ole hetkeäkään katunut valintaani. Headhunterit soittelivat ensimmäisen vuoden aikana kohtuullisen usein, mutta nyt lienevät hukanneet puhelinnumeroni, kun soittoja ei enää tule. Eipä sillä niin väliäkään, sillä nykyiseen elämäntilanteeseen nykyinen työ on edelleen mitä sopivin.
Tässä yrityksessä vertikaali-eteneminen ei nykyisissä tehtävissäni ole mahdollista, paitsi etenemällä kalifiksi kalifin paikalle. Ei todennäköistä lähivuosina. Vaakasuunnasssa mahdollisuuksia on enemmän, ja sanoisin, että ne ovat jopa mielenkiintoisempia ja avaavat aina uusia mahdollisuuksia etenemiseen. Siksipä olenkin siis enemmän kuin mielissäni toimenkuvani laajennuksesta, ja esimieskin tuntuin olevan mielissään innostani tarttua uuteen haasteeseen. Kaikki ovat tyytyväisiä, ja sepä vasta on oivallista.
Kehityskeskusteluun kuuluu osana palaute työtovereilta. Esimies pyytää kirjallista palautetta minusta 3-5 henkilöltä, joiden kanssa olen enemmän tai vähemmän tiiviisti tekemisissä työasioissa.
Työtoverien näkemys minusta on:
Minusta nimittäin uralla voi edetä paitsi vertikaalisesti, myös horisontaalisesti. Olen edennyt molempiin suuntiin vuosien varella, vaikka edelleenkin olen sitä mieltä, että ei minulla mitään uraa sanan varsinaisessa merkityksessä olekaan. Minä vaan käyn töissä. Siksi ei tehnyt yhtään tiukkaa muutama vuosi sitten tehdä valinta, joka monen mielestä oli askel, pari alaspäin uratikkailla. Palata päällikkötasolta suorittavaan portaaseen. Se sopi silloiseen elämäntilanteeseen loistavasti, enkä ole hetkeäkään katunut valintaani. Headhunterit soittelivat ensimmäisen vuoden aikana kohtuullisen usein, mutta nyt lienevät hukanneet puhelinnumeroni, kun soittoja ei enää tule. Eipä sillä niin väliäkään, sillä nykyiseen elämäntilanteeseen nykyinen työ on edelleen mitä sopivin.
Tässä yrityksessä vertikaali-eteneminen ei nykyisissä tehtävissäni ole mahdollista, paitsi etenemällä kalifiksi kalifin paikalle. Ei todennäköistä lähivuosina. Vaakasuunnasssa mahdollisuuksia on enemmän, ja sanoisin, että ne ovat jopa mielenkiintoisempia ja avaavat aina uusia mahdollisuuksia etenemiseen. Siksipä olenkin siis enemmän kuin mielissäni toimenkuvani laajennuksesta, ja esimieskin tuntuin olevan mielissään innostani tarttua uuteen haasteeseen. Kaikki ovat tyytyväisiä, ja sepä vasta on oivallista.
Kehityskeskusteluun kuuluu osana palaute työtovereilta. Esimies pyytää kirjallista palautetta minusta 3-5 henkilöltä, joiden kanssa olen enemmän tai vähemmän tiiviisti tekemisissä työasioissa.
Työtoverien näkemys minusta on:
- luotettava ja tarkka
- aktiivinen
- kohtelias ja helposti lähestyttävä
- paperit hyvässä järjestyksessä (muahhahhaa! = arvioitavan reaktio)
- ammattitaitoinen
- hyvä tietämys [työhön liittyvästä] lainsäädännöstä
- rauhallinen, asiallinen, auttavainen
- tietopankki
- kärsivällinen
Oli siellä sitten jotain siinäkin kohdassa, jossa kysyttiin, että mitä minun ei pitäisi enää tehdä:
- opetella tilien numeroita ulkoa (no kuka hullu niitä opetteleekaan, ne vaan jää päähän muutenkin)
- tulla niin aikaisin töihin (tämän on pakko olla joltain aamu-uniselta)
Ei mitään tosikoita, nämä minun työtoverini :D
Testihullun päiväkirjasta
Pinserin kautta eksyin taas kerran testailemaan:
You are Pinseri! Very special and usefull!http://www.pinseri.com/
Which famous finnish top blog are you?
brought to you by Quizilla
You are Pinseri! Very special and usefull!http://www.pinseri.com/
Which famous finnish top blog are you?
brought to you by Quizilla
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
