Meirän mukulat ja krannin kakarat

Sattuneesta syystä meirän mukuloosta on kotona vain vanhin ja nuorin. Keskimmäiset (sekä Elämäni Valo) ovat viikon aivan toisaalla. Melkein kuin olisi vain yksi lapsi, kyllä on elämä helppoa. Mitä nyt sitä pienintä saa tosissaan nukutella, se kun tuppaa heräämään siinä 30 - 45 minuuttia yöunille käymisensä jälkeen. Eikä meinaa taintua enää millään, vaikka silmät ei pysy auki ja väsyttää. Kas kun pitää mennä sängyssä nelivedolla niin että pää kolisee, sylissähän ei voi mitenkään olla, ja että se äitee sitä kikkiäkin aina tuputtaa, vaikkei ole nälkä. Phyi, sanoo Sulo ja vetäisee itsensä raivosta kaarelle.

Kun sitten ikkunan alle (no melkein alle, siihen vastapäiselle nurmikonpläntille kuitenkin,) parkkeeraa lauma kovaäänisiä krannin kakaroota kiljumaan elämänriemua ja milloin mitäkin, Sulolta menee hermo, ja niin menee äiteeltäkin. Jossei olisi pitänyt rauhoitella naama punaisena karjuvaa tenavaa, olisin mennyt itse, ehkä hieman punakkana minänkin, karjumaan ne kakarat siitä muualle. Sen tähden olikin hyvä, että ne ehtivät kadota siitä ennen kuin minulla oli tilaisuus viimeistellä maineeni kiukkuisena, lapsivihamielisenä ämmänä. Hilkulla oli.

Juhannus meni, nyt kaikki kauppaan!

Ja siellä ne kaikki tosiaan taisivat ollakin. Pulloja ja tölkkejä palauttamassa. Ikinä en ole nähnyt sellaista jonoa palautuspisteessä, etenkin tölkkiautomaatin edessä. En jaksanut jäädä jonottamaan, joten lahjoitin kuusi tyhjää tölkkiä arviolta kymmenkesäisille pojille, joilla oli kärryllinen palautettavaa.

Kaupan hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Varsinkin juustotiski näytti paljaalta. Leikkele- ja makkarapuolellakin näytti olevan aukkoja rivistössä. Maitotuotteiden kuorma oli jo tullut ja kaappia täytettiin kiivaasti.

Ostoskierroksen tehtyäni panin merkille, että jos olisin jäänyt jonottamaan palautusautomaatille, olisin ollut edelleen jonossa. Tyytyväisenä poistuin kotiin. Alennusmyynteihinkään ei ole asiaa, vanhempainpäivärahani tulee vasta kahden viikon kuluttua.

Hedelmä (rakkauden)

Valokuvatorstai, 5. haaste

Kivenpyöritystä ja jätteen lajittelua

Yhtä Sisyfoksen työtä on siivous tässä taloudessa. Kun luulen viimeinkin saaneni kaiken järjestykseen, niin aloituskohta onkin taas jo kuin pommin jäljiltä. Voi huokaus.

Sitäkin tulin tässä miettineeksi, että onko kaikilla kunnon ihmisillä valtaisat keittiöt vai ovatko he vain niin paljon parempia organisaattoreita tms. kuin minä. Siis kaikki te, jotka lajittelette kaiken jätteenne. Mihin ihmeeseen te survotte säilyketölkit, lasipurkit ja maitotölkit yms. pakkaukset odottamaan keräyspisteeseen vientiä? Meillä on jo keittiön ainoa vapaa nurkka täynnä sanomalehtiä ja pahvia, tiskipöytä notkollaan panttipulloja ja -purkkeja. Sekin ärsyttää herkkää silmääni niin maan perusteellisesti, että saisin luultavasti hermoperäisen pas*ahalvauksen, jos minun pitäisi vielä viljellä peltitötsiä, lasipurkkeja ja maitotölkkejä pitkin keittiötä. Ei, kaappiin ei mahdu. Siellä on jo sekajätesanko ja biojäteastia. Keittiö muistuttaa lajittelupistettä enemmän kuin kodin sydäntä. Kuitenkin tahdon olla hieno ihminen, lajitella jätteeni ja pelastaa maailman.

Hermot, viimeiset riekaleetkin, menee tämän dilemman kanssa painiessa.

Juhannus tulee, nyt kaikki kauppaan!

Jouluna 2004 lohjeneen paikan jälkeensä jättämä kolo on vihdoinkin paikattu. Minulla oli paikkausta varten varattuna jo vuosi sitten neljä aikaa, jotka kaikki peruttiin joko samana tai edellisenä päivänä hammaslääkärin sairasloman vuoksi. Nyt huhtikuussa sain viimeinkin aikaiseksi tilata viidennen ajan, tällä kertaa eri lääkärille. Ainoa haitta lääkärin vaihtamisesta on se, että joudun uusien potilaiden jonoon. Ensin tarkistusta varten ja sitten vielä pidempään toimenpidejonoon. (Murtuneen paikan pääsin korjauttamaan näin nopeasti, koska se luettiin hätätapaukseksi ja kiireistä hoitoa vaativaksi. Juurihoidettu hammas ei vaivannut, joten ei sillä oikeasti niin kiire olisi ollut. Vastahan tuo 1,5 vuotta oli odotellut paikkaa.)

Yksityisellä pääsisi tietysti hoitoon nopeammin, mutta hinta ei houkuta. Tämänpäiväisestä paikkaussessiosta maksoin 29 euroa, ja se on mielestäni aika vähän isosta poskihampaan paikasta. Että ehkä nämä legot sen jonotuksen kestää, kun mitään paikattavaa ei viime vuosina ole ollut. Noita lohjenneita paikkoja vain uusittu. Suussani on edelleen myös läjäpäin amalgaamia, vanhimmat kaukaiselta 70-luvulta. Mitä noita vaihtamaan, paremmin tuntuvat kestävän kuin muoviset tai keraamiset paikat.

Hammaslääkärin jälkeen suunnistin kauppaan. Paha virhe. Parkkipaikka oli kuin nuijalla lyöty, ostoskärryjä piti jonottaa ja kaupassa velloi hullunkiilto silmissään juhannuksen juhlintaan valmistautuvaa väkeä. Ostin sitten vain kissanruokaa ja -hiekkaa, koska oli pakko. Muuten en olisi ostanut mitään. Lähetän jonkun muun hoitamaan loput ostokset. En kestä suuria ihmisjoukkoja, erityisen huonosti kestän niitä ahtaissa marketeissa.

Toivottavasti juhannuksena sataa, ainakin tämän talon yllä. Minä olen talvi-ihmisiä. Helle tekee minusta raivopään. Kuumaa juhannusta kuitenkin niille, jotka lämmöstä pitävät.

Kädet, tassut, raajat

Valokuvatorstai

Uteliaisuus tappanee kissan

Kissa käytti jälleen tilaisuutta hyväkseen ja livisti makuuhuoneen avoimesta ikkunasta. Missuksella ei pitäisi olla mitään asiaa makuuhuoneisiin, mutta katti on oppinut ovelaksi. Se livahtaa ohi rasvattua salamaa nopeammin, äänettömämmin ja huomaamattomammin kun ovea vähänkin raottaa.

Ensimmäisenä kesänä tässä asunnossa kissa naukui välillä takaovella, välillä etuovella, ennen kuin älysimme säätää ikkunat niin, että ne avautuvat vain sen verran, ettei niistä kissa pääse karkuun. Yksi on näköjään jäänyt säätämättä: se, jota ei koskaan pidetä auki. Paitsi tänään, kun oli niin tuskastuttavan kuuma, eikä pieni tuuletusikkuna riittänyt saamaan aikaan riittävää ilmanvaihtoa.

Ikkuna oli jo suljettu, sillä Sulo nukkui päiväunia sen alla. Minä seilasin unen ja valveen välimaastossa mukavan raukeuden vallassa. Havahduin omituiseen rapinaan ja kolahduksiin. Ikään kuin katolla olisi joku eläin. Ehkä lintu? Iso lintu? Vaivuin takaisin pehmeään pumpuliin. Rapina, paniikinomainen rapina jatkui. Ihan kuin kissa etukuistin kuumalla katolla. Kissa. Katolla. Eeei. Miten muka? Voi per*etti! Ikkuna! Kiitolaukkaa alakertaan ja pihalle, katse yläviistoon, ja siellähän tuo. Kissa katolla, surkeana. Ei uskalla hypätä alas, eikä minulla ole tikkaita joilla kiivetä ylös. Ikkuna ei ole suoraan kuistin katon yläpuolella, joten epäilin ettei kissapolo onnistu hyppäämään takaisin ikkunasta. Sitä oli kuitenkin yritettävä. Lähetin Zotin ylös avaamaan ikkunan ja vahdin itse kissaa pihalla, jos tuo vaikka olisi sittenkin päättänyt hypätä alas. Vaan kun ikkuna avattiin, niin eläin kurottautui palotikkaille (puiset) ja hinasi itsensä takaisin sisään.

Ikkuna on nyt säädetty niin, ettei se aukea kissanmentävästi.

Suunnittelun kukkanen

Reissusta on palattu vähemmän rähjääntyneenä kuin etukäteen pelkäsin. Solmun ja Vilhelmiinan häät olivat nykyaikaisen perinteiset ja rennot. Hauskimmillaan juhlat olivat, kuten arvata saattaa, vasta sitten kun meidän perheemme oli poistunut. Kas kun Uni-Jukka kutsuu piiperöisiä juhlijoita viimeistään yhdeksältä, oli bileet tai ei. Jos Jukan kutsua ylenkatsoo, niin sitten ei ole kivaa enää kellään.

Minulle on pikkuhiljaa alkanut valjeta lapsettomien hääjuhlien mukavuus. Siis siltä kantilta, että ei tarvitse hyysätä omaa jälkikasvuaan, vaan juhlia täysin rinnoin. (Tällä(kin) kertaa siis aivan kirjaimellisesti täysin, jos Sulo olisi jätetty jonnekin hoitoon.) En vähääkään häiriinny muiden lapsista, mutta omien paimentaminen käy voimille. Molemmat kyllä käyttäytyivät oikein hienosti ja arvokkaasti, niin kirkossa kuin juhlapaikallakin, mutta noutopöytäruokailu tällä kokoonpanolla vaatii etukäteissuunnitelmaa, improvisaatiota ja innovaatioita. Kolmivuotiaan julhlakunnon ylläpitokin on oma taiteenlajinsa, tietää ne, joilla on kokemusta. Ja meiltä se juhlinta jää tosiaan aina kesken, kiitos iltaunisten perillisten. Kivaa oli silti.

Otsikon kasvin kohtasin tänään paluumatkalla Pirkanhovin lastenhoitohuoneessa, jossa kävin vaihtamassa Sulolle kuivan vaipan. Onneksi palleroisen peräpää ei vaatinut pesua. Pesuallas oli nimittäin varustettu kosketusvapaalla Oras Electra -hanalla. Minä en tahdo saada sitä toimimaan edes käsien pesua varten, joten fiksummat kertokaa ihmeessä avuttomalle, miten maailmassa sen kanssa onnistuu vauvan pepun peseminen?

Kuin uni uneen

Jo kolmivuotiaana mietin ensimmäisen kerran, että jospa vain näenkin unta. Jonain aamuna herään ja kaikki pitää elää uudelleen. Vuosien varrella ajatus on aina silloin tällöin käväissyt mielessäni. Entä jos en heräisikään aamuun 7.6.2006 vaan 7.6.1966? Entä jos en olisikaan paksu, (harmaantuva) tummatukkainen, keski-ikääntyvä nainen? Jos olisinkin laihanluikku, pellavapäinen kolmivuotias? Jos minun pitäisi elää melkein neljäkymmentä vuotta uudelleen, tekisinkö jotain toisin?

Tekisin. Tekisin asioita toisin, mutta toivoisin kuitenkin päätyväni siihen missä nyt olen, melkein. Vain vähemmällä kärsimyksellä, itselle ja toisille. Mutta nämä lapset ja tuon miehen. Ne minä haluaisin. Vaikka tähän päätyminen väkisinkin tuottaisi tuskaa uudelleenkin elettynä.

Toivon, että tämä ei ole vain unta, josta herään vuoteen 1966. En millään jaksaisi, kestäisi elää uudelleen niitä kaikkia synkeitä lapsuus- ja nuoruusvuosia. En millään. Mieluummin kannan tunnollani tekemäni virheet. Elän elämättömiä päiviä, en uusintoja.

Kuin uni uneen

minä synnyin maailmaan

ja mieli on niin

kevyt: kuin kaste aamun

minä kerran katoan.

Musõ (suom. Tuomas Anhava)