Tulipahan käytyä

Hiipinä tässä taannoin kehui kommenttiloodassani kosmetologikäyntejä ihaniksi. Pakkohan sitä oli kokeilla, vaikka olen minä kosmetologilla käynyt ennenkin, lähinnä nypityttämässä kulmakarvastoa. (Ei ole kovin ihanaa se.)

Joskus vuonna kivi ja käpy kävin ihonpuhdistuksessa. Tänään muistin, miksi en sen koommin ole käynyt. Sehän sattuu niin ylimaallisesti! Ja tätä imitaatiota ruusuaknen vaivaamasta ihosta katsellessani tuli mieleen, että silloin viime vuosisadalla ihoni oli puhdistuksen jälkeen huonommassa kunnossa kuin ennen sitä. Toivottavasti nyt ei käy niin. Reilun viikon päästä kun on ne pidot Pohjanmaalla. Luulee suku vielä, että s'on ratkennu ryyppäämään, sitä molen aina uumoillu.

Ensin kaikki vaikutti mukavalta: minut peiteltiin tuoliin, kasvojani puhdistettiin tuoksuvilla aineilla, kuorittiin hellästi ja lätkäistiin kosteat vanulaput silmille. Siinä makasin höyrytettävänä 20 loputonta minuuttia. Höyry meni nenään, haisi otsonilta ja tuntui ikävältä. Mutta sehän oli vain kevyt alkusoitto. Kosmetologi kävi kimppuuni jonkun keskiaikaisen kidutusvälineen kanssa. Vesi tirisi silmistäni, makasin tuolissa kantapäiden ja takaraivon varassa ja enkä ihan saanut pidäteltyä tuskaa sisälläni. Vannoin, että saa olla viimeinen kerta tätä lajia, täydellistä kasvohoitoa.

Pitkä kasvo- ja decolte-alueen hieronta tasasi vähän puntteja. Se oli itse asiassa niin rentouttavaa, että pari kertaa heräsin kummalliseen korahdukseen. Kasvonaamion aikana nukuin oikein kunnolla. Kosmetologi vähän ihmetteli punakkaa naamaani, että kuika se nyt kasvonaamion jälkeen punoittaa vielä enemmän? Jaa'a, en tiedä, mutta karmealta tämä pärstä näyttää vieläkin. Herätin kiusallista huomiota siirtyessäni kauneus(eh heh)hoitolasta parkkihalliin. Tuskin tällä pläsillä huomennakaan paljon julkisilla paikoilla kehtaa liikkua.

Että kyllä oli ihanaa, kiitos vaan innoituksesta sinne Ryytimaalle. Ehkä menen uudelleen. Enköhän vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa taas unohda tämänkin kokemuksen.

Kirkkopalo

Asun palolaitoksen ja kirkon välissä. Yöllä heräsin paloautojen sireenien räimeeseen. Muistan ajatelleeni, että palaakohan jossain oikein tosissaaan, vai onko taas kysessä yksi aiheetomista hälytyksistä. Aamulla selvisi, että tosissaan paloi. Tuomiokirkon katto.

En tiedä mistä ihmeestä tämä järkytys minussa kumpuaa. Olen agnostikko enkä kuulu kirkkoon. Minut on 19 vuotta sitten vihitty palaneessa kirkossa, Sweetie pääsi siellä pari kesää sitten ripille, Juniorin konfirmaation piti olla samassa paikassa heinäkuussa. Mutta nämä muistot eivät selitä tätä kauheaa tunnetta. Rinnasta puristaa ja oksettaa. Itkettää. Miten hirveältä mahtaa tuntua seurakuntalaisista ja kirkon työntekijöistä, en voi edes kuvitella.

Kauhistuttaa sekin, mitä olisi voinut tapahtua. Kirkon lisäksi olisi voinut palaa koko vanha Porvoo.

Tiesittekö muuten tätä?

Kun tulee sotkua, pitää sanoa: "Voi paska!"

Lintunen 3 v

Jäihän sentään paperi

Kun melkein täydestä muropaketista on yöllä kadonnut pahvisen suojakotelon takaseinä, sitä käy mielessä kaikenlaista. Ainakin löytyy selitys pahvisilpulle olohuoneen lattialla. Kun vessa- ja talouspaperirullat kököttävät hylsyttöminä ja ryhdittöminä telineissään, alkaa vähän kiroiluttaa. Sanomattakin on selvää, että uutta rullaa on turha kaivella, ei ole pahvitötsää jäljellä siinäkään.

Kohta neljä vuotta pelattussa D&D kampanjassa alkaa olla loppu lähellä. Ja sen lopun elävöittäminen vie talosta kaiken mikä vähänkään temppelin sun muun tilpehöörin askarteluun paskarteluun kelpaa. Lintusen lohikäärme vetää Otaniemessä roolia siinä missä pahvitötsätkin. (Lapsi selaa Monster Manualia ja pohtii minkä lajin monstereita Lordin jäsenet ovat.)

Voisi sitä miehellä huonompikin harrastus olla. Voisihan se kolajuoman sijaan kitata perjantaisin kaljaa ja muropakettien ja pehmopapereiden sijaan herra voisi disainata uusiksi vaikka olohuoneen kalustuksen. Että en valita, vaikka välillä on kieltämättä käynyt mielessä. Vessan seinällä sentään roikkuu paperirulla, ei sen hylsyn niin väliä. Enemmän on silloin ohimosuoni pullistellut, kun telineessä killuu pelkkä pahvirulla eikä taskussa ole edes nenäliinaa, johon peränsä pyyhkiä. Siinä koetellaan paitsi humööriä myös parisuhdetta ja innovaatiokykyä. (Kun saa raivosta kankeat aivosolunsa värisemään, niin ratkaisu kyllä löytyy ihan käden ulottuvilta.) Pysyy mieli virkeänä.

Vähät Napolista!

Voin kuolla rauhassa. Olen nähnyt kaiken. Suomi on Euroviisuvoittaja. Kohta varmaan herään.

Perjantaipuheita

Autossa

Lintunen: Äiti, mä viisaan vasemmalle, käännytään sinne.
Äiti: Nyt käännytään oikealle, viisaa sinne.
L: Suoraan mennään Kotkaan.
Ä: Joo, jos ajetaan suoraan, niin päästän Kotkaan. Kuka asuu Kotkassa?
L: Nurmi ja Odysseus. Mutta nyt Kotkassa ei ole ketään.
Ä: No kyllä siellä ihmisiä on, mutta Nurmi ja Odysseus ovat matkustaneet Meksikoon Odysseuksen vanhempien luokse lomalle.
L: Joo. Nurmen vanhemmat asuu Seinäjoella. Ja niitä sanotaan Mummaksi ja Papaksi.

Kaupassa

L: Omenoita! Minä pidän hurjan kovasti omenoista.
Ä: Ostetaanko vihreitä vai punaisia omenoita.
L: Vihreitä. Ne on terveellisiä.

******

L: Tuota jogurttia ei nyt osteta.
Ä: Ei, nyt ei tarvitse ostaa.
L: Mutta tuorepastaa pitää ostaa. Minä pidän hurjan kovasti tuorepastasta.

******

L: Tänään ei osteta karkkia, koska ei ole karkkipäivä.
Ä: Ei, mutta isille pitää ostaa suolatikkuja.
L: Miksi?
Ä: Isi on menossa illalla leik...harrastamaan ja tarvitsee evästä.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?
Ä: No se on sellaista roolipeliä.
L: Isi lainaa minun lohikäärmettäni siihen peliin.
Ä: Niin taitaa lainata.
L: Mitäs peliä se semmoinen on?

Kukkakaupassa

L: Tänään ei ole äitienpäivä.
Ä: Ei, vuoden päästä vasta.
L: Isi unohti ostaa äitienpäivälahjan.
Ä: Ai, unohtiko?
L: Joo'o.

Taas autossa

L: Äiti. Mitä sammakot sanoo?
Ä: Ne sanoo kroaak.
L: Eipäs. Ne sanoo prätpit, prätpit.

Kotona

Sulo: Äää! Väää! Äääväääää!
L: Mussukka mussukka, palleropoika, kultapeipi. Sun siskos on tässä.
S: Äääääää! Vääääää!
L: Älä hermostu peipipoi, sun äitis tulee kohta. Se meni pissalle.
L: (Vessan oven takana) Äiti, tuuksä kohta. Sun vauvas itkee. Tule ottamaan se.

Sängyssä

Ä: (Laulaa) Pii pii pikkuinen lintu, paleltaako jalkojasi.
L: Äiti, voitko olla hiljaa, mä yritän nukkua.

Tillihameessa tupukylässä

Kaikki kauniin äidinkielemme ilmaukset ja vivahteet, murre- ja slangisanoista puhumattakaan eivät ihan ole Zotilla hallussa. Hän kun on viettänyt herkimmästä lapsuudestaan ja nuoruudestaan merkittävän osan käkikellomaan kindergartenissa, kaukomaan internationaalisessa koulussa, vaihto-oppilaana nahkahousumaassa ja työläisenä alppitähtimassa.

Toisinaan häntä on vaikea saada uskomaan, että suomenkielessä ei käytetä jotain ilmausta, tai että jokin sana todella merkitsee jotain, tai että hänen käyttämänsä sana on melkein oikein, mutta ei ihan. Yleensä pokkani pitää ihmeen hyvin, mutta edelleenkään en pysty pidättämään hysteeristä hihitystä kuullessani armaani käyttävän sanaa tupukylä. Ensimmäisellä kerralla se ei jäänyt hihitykseen, vaan nauroin itseni soikeaksi ja ripsivärit poskille. Eikä siitä huutonaurusta meinannut tulla loppua ollenkaan. Toinen raukka ei niin varhaisessa vaiheessa seurustelua ymmärtänyt ollenkaan mikä minuun iski, edes sitten kun sain tukehtumaisillani. soperrettua tup-khiihii, tup-hiiihiiihhih, tuphukhylä, iiiihhhiiihh!

Eilen annoin jälleen yllättää itseni. Tällä kertaa sen teki tillihame, tuo pikkuballeriinojen unelma-asu. Ja taas mentiin komeasti koristen kohden naurukuolemaa. Onneksi ei ollut lapsia todistamassa sitä näkyä.

Rasvaa ja ripsiä

Tunnustan, että en koskaan ollut ihovoidenaisia. Siihen maailmanaikaan kun vetäisin naamaani ripsivärin, rajauksen ja huulipunan lisäksi myös värivoiteen ja puuterin joka päivä, (paitsi ehkä sunnuntaisin, jos en poistunut kotoa koko päivänä,) laitoin värivoiteen alle suojaksi apteekin perusvoidetta, Aqualan ällää tai jotain markettien peruskamaa, nimiä en muista. Joskus ostin jotain kalliimpaa ja tuoksuvampaa, käytin muutaman kerran ja sitten purtilot jäivät härskiintymään. Vartalovoiteita ja kropparasvoja en ole käyttänyt sitäkään vähää. Inhoan sitä nahkean rasvaista oloa, joka niistä jää. Enkä halua mennä puhtaisiin lakanoihin rasvaisena. Ja ei, asiaa ei auta, vaikka rasvaisin itseni kolme tuntia ennen nukkumaan menoa. Olo on silti niljainen ja lakanat tarttuvat rasvattuun ruppiin.

Olen aina karsastanut sellaisia voidepurkkeja, joista täytyy kaivaa rasvaa. Sitä menee kynsien alle väkisinkin, enkä pidä siitä, että kynsieni alla on jotain. Pitäisi olla spaatteli, eikä minulla ole, ja jos on joskus ollutkin, niin olen hukannut sen ennen kolmatta käyttökertaa. Haluan puristaa rasvani tuubista tai painella sen pumppupullosta. Varttuneemmalle naisväelle vaan tuppaavat nuo voiteet olemaan juuri niissä ikävissä purnukoissa, joten siitäkään syystä en ole niitä tullut ostaneeksi tai käyttäneeksi.

Koska ihoni on aina ollut paksu ja rasva on somasti pingottanut nahan kireälle, ei minulla ole juuri ollut ryppyjäkään. Ennen kuin nyt. Nyt silmien alta näkee, että entinen rouva ei ole enää ihan kaksikymppinen. Kasvojeni iho on myös muuttunut kuivaksi ja karheaksi. Perusvoiteilla ei tuntunut olevan mitään tehoa, eikä auttanut sekään Sveitsistä asti saamani, hyvä neuvo sinänsä, että aina kun olen rasvannut Sulon, pyyhkisin lopun vauvaöljyn tai voiteen poskiini. Suloa ei nimittäin juuri voidella, että ei sitten ole ollut mitä pyyhkiä pärstäänsä. Ceridal Lipolotionia taputtelin nassuuni jonkin aikaa, mutta oli ikävä kuljeskella naama öljystä kiillellen, Lipolotion kun kieltäytyi imeytymästä.

Tässä päivänä muutamana tulin pysähtyneeksi marketin kosmetiikkahyllyväliin tutkailemaan voidetarjontaa. Mukaan tarttui hennon lila putkilo Lumenea. Ja katso: ihoni toden totta on muutaman päivän käytön jälkeen ainakin sen 84 % pehmeämpi. Ihohuokosetkin näyttivät pienemmilltä, mitä en lakkaa ihmettelemästä. Kuivat läiskät ovat kadonneet ja nassu on sileä kuin nuorena neitona konsanaan. Tästä innostuneena heräteostin sitten tänään myös ns. tuhkimotippoja. En ole vielä kokeillut vaikutusta, kun en ole ihan varma, että onko taikapisaroita tosiaan tarkoitus lääppiä koko naamalle vai vain kriittisiin paikkoihin, kuten esim. silmänalusiin.

Naamaa on tullut tuijoteltua peilistä sen verran taajaan, että totesin myös yhden ikävän asian. Ei käyttämäni ripsiväri suinkaan ole muuttanut koostumustaan ja muuttunut huonommaksi. Ei. Ripseni ovat kutistuneen. Niistä on tullut töpöt, mutta tuuheus on sentään entisellään. Ilmeisesti kaikki kasvuvoima menee kulmakarvoihin, sillä kevyt ylläpitonyppiminen ei enää riitä. Brezneveiläinen pöheikkö koristaa kulmiani yhä pidempänä ja kurittomampana. Vanhuus näköjään siirtää karvat paikasta toiseen. Vahinko vain, että hiukset siirtyvät säärin ja kainaloihin, ja ripset siis otsalle. Kauneus on katoavaista, rumuus sen kuin lisääntyy.

Mielen valtaa jälleen kaipuu

Kävin eilen teatterissa. Mieleeni nousi paitsi paljon muistoja, myös monenlaisia tunteita. Kymmenen vuotta sitten minä olin mukana synnyttämässä teatteria. Näyttelemässä, ompelemassa pukuja, hoitamassa puffettia, rakentamassa vanhasta tehdassalista oikeaa teatteritilaa, maalaamassa seiniä, ompelemassa verhoja, pitämässä kirjaa, pyörittämässä niukkaakin niukempaa taloutta.

Tunsin ylpeyttä siitä, mitä omin käsin olimme saaneet aikaan. Olin ylpeä kymmenen vuoden historiasta, vaikka kaikkialta povattiin koko touhun kuihtuvan omaan mahdottomuuteensa vuodessa, korkeintaan kahdessa.

Iloitsin siitä, että mukana oli joukko uusia ihmisiä, minulle entuudestaan tuntemattomia. Nuoria ja varttuneempia. Jokunen alunperinkin mukana ollut, kuusivuotiaasta nuoreksi mieheksi venähtänyt, tai pikkutytöstä äidiksi kasvanut, tai nuoresta aikuisesta hyvinkin keski-ikään ehättänyt. Miten nyt kukin kymmenessä vuodessa varttuu.

Tunsin haikeutta siitä, että en enää kuulu joukkoon. Että enää en mene teatterille, vaan teatteriin. Että minun paikkani oli katsomossa, ei näyttämöllä. Ei enää sitä maagista, hiljaista ja pimeää hetkeä, juuri ennen kun näytäntö alkaa. Ei heittäytymistä, ei jonkun toisen nahkaan ryömimistä, ei väkevää elossa olemisen tunnetta, voittoisaa riemua itsensä ylittämisestä.

Samaan aikaan olin kuitenkin huojentunut, että loputtomiin venyvät harjoitukset, ei-tästä-mitään-tule- fiilikset, muun elämän syrjään pistämistä vaativa sitoutuminen ja loputon tuskailu siitä, tuleeko takkiin vai ei, että kaikki sekin oli nyt jonkun muun elämää. Ei enää minun.

Istuin eturivissä, näkemässä, kokemassa ja aistimassa. Esityksestä itsestään olen jäävi sanomaan mitään, katson sitä niin toisin silmin kuin mitään siteitä tähän teatteriin omaamaton katsoja. Minä näin mielessäni harjoitukset, roolien hakemisen ja kehittymisen, kaiken sen työn, joka lopputuloksen takana oli. Olisin niin halunnut olla mukana.

Teatterin kanssa meni viisi vuotta. Oli ihanaa ja kamalaa, enimmäksen kamalan ihanaa. Sitä piti jatkua ikuisesti. Mutta tuli elämä, mies, työ toisaalla, lapsi. Ensin jäin pois kaikesta siitä, joka vaati tiukkaa sitoutumista. Sitten vähitellen luovuin myös muusta. Minä läksin teatterista, mutta teatteri ei lähtenyt minusta. Jonain päivänä palaan kotiin.

Toukokuun viides

Silloinkin oli perjantai, aika lailla yhtä lämmin ja aurinkoinen toukokuun aamupäivä. Olin hikoillut koko aamun, vetänyt ilokaasulla pääni sekaisin, kieltänyt sulkemasta ikkunaa, vaikka kätilöopiskelija ja kätilö vuorotellen sitä ehdottivat. Synnytyssali oli vanhanaikainen, kahdelle synnyttäjälle mitoitettu, lavitsat rinnatusten ja verho välissä. Onneksi olin salin ainoa synnyttäjä. Kätiöiden huoneen avoimen oven kautta kuulin toisen synnyttäjän^*) tuskan parkaisuja. Minä en valittanut, vaikka sattui kyllä. Suoraan sanottuna sattui ihan stanasti. Imppasin ilokaasua, oksitosiini tippui verenkiertooni, ja ajattelin, että ei ikinä enää.

Sitten sain alkaa ponnistaa, ja kipu katosi. Punnersin ja punnersin, mutta valmista ei tullut. Lisää oksitosiinia, lisää punnerrusta, ja juuri kun luulin, että lapsi ei tule koskaan ulos, hän 57 minuutin ankaran pinnistyksen jälkeen solahti huutoni saattamana maailmaan. Hän oli nelikiloinen ja ruttuinen, ja kun hänet nostettiin rintani päälle, hän katsoi minua ensimmäisen kerran suurilla, tummilla silmillään. En tuntenut mitään suunnatonta riemua, olin väsynyt ja pelkästään tyytyväinen, että pahin oli ohi. Mutta sen katseen minä muistan yhä. Siitä on minuutilleen seitsemäntoista vuotta, juuri nyt.

Muistan senkin, kuinka kotiin tultuamme makasimme tuoreina vanhempina vaiti parisängyssä rinnakkain. Sweetie tuhisi rottinkikorissa sängynvieressä. Makasimme hiljaa, ja silloin se iski. Minä tunsin, kuinka vastuu laskeutui harteillemme. Siinä oli nyt uusi ihminen, ja hän olisi meidän vastuullamme. Meidän piti pitää hänestä huolta, ruokkia, vaatettaa, opettaa tapoja, siirtää perinteitä, kertoa tarinoita, lohduttaa ja iloita, antaa hänen valita tiensä ja pikkuhiljaa päästää hänet lopulta menemään. "Mitä tahansa, kunhan siitä vain ei tulisi kilttiä tyttöä", toivoi isä, ja minä nyökkäsin.

Siitä tuli kyllä oikein loistava, hyvin käyttäytyvä, itsepäinen, määrätietoinen ja kunnianhimoinen nuori nainen. Sellainen, mitä vanhempi kansa ehkä voisi sanoa kiltiksi. Mutta ei, ei siitä kilttiä tullut. Onneksi.


*) Joitakin tunteja myöhemmin osastolle samaan huoneeseen kanssani kärrättiin äiti ja poika, joka oli toista kiloa pienempi kuin Sweetie, mutta jolla oli paljon isommat kämmenet ja jalkaterät. Puolessa vuodessa poika oli jo kasvanut paljon Sweetietä isommaksi. Pari vuotta myöhemmin yhteys katkesi, mutta vuosi, pari sitten näin lehdessä pojan isän kuolinilmoituksen.

Synkkä raita, kirkas raita

Minulle asennettiin hormonikierukka 106 päivää sitten. Asennuksen jälkeen oli neljä vuodotonta päivää. Viidentenä päivänä aloin vuotaa, ja sitä jatkui, jatkui ja jatkui 97 päivää. Tänään se taas alkoi. Voi jippii.

Tapasin eilen nenästä nokkaan ihmisen, jonka kanssa olen aiemmin keskustellut vain sähköisesti. Tuntui, kuin olisi tavannut vanhan, hyvän ystävän. Ihmisen, jonka on tuntenut iät ja ajat, niin ettei oikein enää muistakaan, kuinka kauan. Joidenkin seurassa sitä vain on kevyt olla.