Vuoden viimeinen päivä. Jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä pitäisi kai sorvata. Mutta olkoon nyt, kun ei tarvitse tilinpäätöstä vääntää tästä vuodesta työnkään puolesta. (Ja jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, ei tarvitse tulevastakaan vuodesta. Loppuvuodesta synnyttämisellä on etunsa.)
Vuoden viimeinen päivä on mennyt kuin mikä tahansa päivä viime aikoina. Imetystä, ihmettelyä, että eikö se koskaan nuku, hengittääkö se vielä, mistä se hommasi tuon yskän, taako pärähti terveiset pöksyyn, miten noin pienestä pojasta voi tulla noin paljon pissiä ja pulautuksia, on se vaan ihana, vaikka haiseekin happamalta maidolta. Olen myös leikkinyt yksikätisesti äiti-hevosella ja pahalla liskolla, tyhjentänyt yksikätisesti pyykkikoneen ja tiskikoneen, katsellut DVD:llisen Tuomas-Veturia ja heitellyt öljyä laineille. Jossain välissä olen syönyt, lukenut päivän lehdet ja unohtanut, mitä niissä sanottiin. Hiuksia en ole kammannut, mutta minulla on sentään päivävaatteet päällä.
Vuoden viimeisenä päivänä olen väsynyt, 43 pisteen edestä. Se on paljon se. Sille tarttis jotain tehdä. Ensi vuonna sitten.
Onnea vuodelle 2006! Pitäkää toisistanne huolta!
31. joulukuuta 2005
24. joulukuuta 2005
Rauhallista Joulua!
Kaikki väki nukkuu. Jääkaappi on täynnä äitien tekemää ruokaa ja muita herkkuja. Kinkku tulee justsillään uunista ja perunaloora sukeltaa sinne. Yöllä on satanut lunta, ja näyttääpä satavan edelleen. Siivous on tehty. Se ei ehkä täytä ankarimpia standardeja, (nooh, edes normaaleja joulusiivousstandardeja,) mutta siivottu kuitenkin on. Saunakin on pesty. (Juuei, saunanpesua ei käytetyt Sulon synnytyksen käynnistelyyn, kuten ei niitä muitakaan ässiä. Tiedättehän: siivous ja seksi. )
Vieressäni seisoo Lintusen taiteellisesti koristelema kuusi. Aito, sillä uskollisesti palvellut muovikuusemme lakkasi palvelemasta. Jalkaosan neljästä palasta yksi puuttui. Muistelen, että kaksi vuotta sitten (jolloin kuusi oli viimeksi kasattuna, viime joulun vietimme mummolassa,) huomasimme yhden palasen jääneen sisälle kun kuusi oli kasattu varastoon. Muistelen myös, että kävimme keskustelua siitä, kuinka sitä pala ei sitten seuraavalla kerralla löydy mistään, jollei sitä heti toimiteta samaan paikkaan muun kuusen kanssa. Ilmeisesti ei sitten toimitettu. Kolmijalkainen kuusi pysyy huonosti pystyssä, eikä tämän huushollin taatolla ole taitoa tai materiaaleja väkerrellä korvaavaa osaa. Yritystä kyllä oli. Hermokin melkein kesti. Mutta kuusikaupallehan sitä sitten oli lähdettävä. (Onneksi alettiin kasata sitä muovista ajoissa.) Kelpo kuusihan sieltä tuli. Kissat olivat villeinä: tässähän on mukana hajukin! Kimaltelevia nauhoja on jo ehditty tempoa, palloja käpälöidä kokeilevasti. Kuusi ei ole kaatunut, vielä.
Se on täällä. Joulu. Se tuli kummemmin hössäämättä ja stressaamatta, ihan niin kuin kommenteissa lupasittekin. Rauhallista, hauskaa, iloista ja onnellista joulua kaikille kurkistelijoille!
Vieressäni seisoo Lintusen taiteellisesti koristelema kuusi. Aito, sillä uskollisesti palvellut muovikuusemme lakkasi palvelemasta. Jalkaosan neljästä palasta yksi puuttui. Muistelen, että kaksi vuotta sitten (jolloin kuusi oli viimeksi kasattuna, viime joulun vietimme mummolassa,) huomasimme yhden palasen jääneen sisälle kun kuusi oli kasattu varastoon. Muistelen myös, että kävimme keskustelua siitä, kuinka sitä pala ei sitten seuraavalla kerralla löydy mistään, jollei sitä heti toimiteta samaan paikkaan muun kuusen kanssa. Ilmeisesti ei sitten toimitettu. Kolmijalkainen kuusi pysyy huonosti pystyssä, eikä tämän huushollin taatolla ole taitoa tai materiaaleja väkerrellä korvaavaa osaa. Yritystä kyllä oli. Hermokin melkein kesti. Mutta kuusikaupallehan sitä sitten oli lähdettävä. (Onneksi alettiin kasata sitä muovista ajoissa.) Kelpo kuusihan sieltä tuli. Kissat olivat villeinä: tässähän on mukana hajukin! Kimaltelevia nauhoja on jo ehditty tempoa, palloja käpälöidä kokeilevasti. Kuusi ei ole kaatunut, vielä.
Se on täällä. Joulu. Se tuli kummemmin hössäämättä ja stressaamatta, ihan niin kuin kommenteissa lupasittekin. Rauhallista, hauskaa, iloista ja onnellista joulua kaikille kurkistelijoille!
20. joulukuuta 2005
Tunnustettu
Avioliiton ulkopuolella syntyneenä Sulolla ei ole toistaiseksi ollut virallisesti isää. Jos oikein pykäliä viilataan, hänellä ei ihan viimeisen päälle virallisesti ole sitä vieläkään, vaikka kävimme tänään lastenvalvojan luona isyyden tutkinnassa ja tunnustamisessa. Vasta kun maistraatti vahvistaa isyyden, Zotista tulee Sulon isä myös juridisesti. Ehkä jo tällä viikolla, mutta ensi viikolla viimeistään.
Keskustelupalstoilla näkee aina toisinaan kirjoituksia siitä, miten lastenvalvojan pakeilla käyntiä pidetään loukkaavana ja alentavana. Kuinka siellä epäillään miehen isyyttä ja kysellään muista mahdollisista isäehdokkaista. Tai ainakin siltä se närkästyneistä äideistä tuntuu. Minä en kokenut sen enempää Lintusen kuin nyt Sulonkaan kanssa käyntiä millään muotoa alentavana, loukkaavana tai Zotin isyyttä kyseenalaistavana. Lintusen kanssa koko tilaisuus kesti ehkä kymmenen minuuttia, henkilöllisyyden toteamisineen ja papereiden läpilukemisineen ennen allekirjoituksia. Tänään viivyimme lastenvalvojan luona ehkä viisi minuuttia. Edes henkilöllisyyspapereita ei tarvinnut esittää. Lastenvalvoja onnitteli lämpimästi niin vajaat kolme vuotta sitten kuin tänäänkin. Hankalinta koko prosessissa mielestäni olikin vastaanottoajan varaaminen. Sen voi tehdä vain puhelimitse, ja puhelinaikaa on tunti päivässä. Minulta meni jonottamiseen kolmena päivänä koko tunti ilman tulosta. Neljäntenä päivänä pääsin läpi vain vartin jonotuksen jälkeen. Kärsimättömän luonteena teki mieleni heittää hanskat tiskiin kokonaan. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuu jos en reagoi lastenvalvojan lähettämään kirjeeseen, jossa pyydettiin varaamaan aika isyyden selvittämistä varten. Mutta kun nyt kuitenkin halusimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, niin eipä auttanut muu kuin roikkua jonottamassa.
Isyyden tunnustamisen lisäksi allekirjoitimme myös yhteishuoltajuussopimuksen. Kuukauden ajan ehdin olla yhtäaikaa sekä yhteishuoltaja (Sweetie & Junior sekä Lintunen) että yksinhuoltaja (Sulo). Lintusen ja Sulon kohdalla sitä ei tule niin ajaltelleeksi, kun lasten isän kanssa kuitenkin yhteisessä jääkaapissa eväitämme pidetään ja samassa makuuhuoneessa nukutaan (joskus jopa samassa sängyssä). Sweetien ja Juniorin kanssa asia on selkeämpi, kun lasten isä ei ole asunut samassa taloudessa reilusti yli kymmeneen vuoteen. Eronnut, avoliitossa elävä yhteishuoltaja. Meillä on tapana sanoa vain kotihoito. Ilmaisu on nyysitty Nyt-liitteestä muutama vuosi sitten. Kotihoidoksi määritellään avopuoliso, jota ei voi kutsua avopuolisoksi, kun se kuulostaa liian vakavalta [suhteelta]. Zotin suvun piirissä siviilisäätyni on eteläpohjalaiseen tapaan kaveri. Kun ei kerran ole vihillä käyty, niin mitenkä sitä voi mikään vaimo olla. (Eikä meikäläistä oikein enää tyttöystäväksikään voi nimittää, tässä iässä.)
Vaan jouluun on enää neljä yötä. Hirveän vatvomisen jälkeen olen viimein antanut itselleni periksi. Meillä syödään tänä vuonna äitien tekemiä jouluruokia. Paitsi imellytettyä perunalaatikkoa. Kukaan muu ei osaa tehdä sitä minun suuni mukaisesti.
Keskustelupalstoilla näkee aina toisinaan kirjoituksia siitä, miten lastenvalvojan pakeilla käyntiä pidetään loukkaavana ja alentavana. Kuinka siellä epäillään miehen isyyttä ja kysellään muista mahdollisista isäehdokkaista. Tai ainakin siltä se närkästyneistä äideistä tuntuu. Minä en kokenut sen enempää Lintusen kuin nyt Sulonkaan kanssa käyntiä millään muotoa alentavana, loukkaavana tai Zotin isyyttä kyseenalaistavana. Lintusen kanssa koko tilaisuus kesti ehkä kymmenen minuuttia, henkilöllisyyden toteamisineen ja papereiden läpilukemisineen ennen allekirjoituksia. Tänään viivyimme lastenvalvojan luona ehkä viisi minuuttia. Edes henkilöllisyyspapereita ei tarvinnut esittää. Lastenvalvoja onnitteli lämpimästi niin vajaat kolme vuotta sitten kuin tänäänkin. Hankalinta koko prosessissa mielestäni olikin vastaanottoajan varaaminen. Sen voi tehdä vain puhelimitse, ja puhelinaikaa on tunti päivässä. Minulta meni jonottamiseen kolmena päivänä koko tunti ilman tulosta. Neljäntenä päivänä pääsin läpi vain vartin jonotuksen jälkeen. Kärsimättömän luonteena teki mieleni heittää hanskat tiskiin kokonaan. Olisin halunnut nähdä, mitä tapahtuu jos en reagoi lastenvalvojan lähettämään kirjeeseen, jossa pyydettiin varaamaan aika isyyden selvittämistä varten. Mutta kun nyt kuitenkin halusimme hoitaa asian mahdollisimman pian pois päiväjärjestyksestä, niin eipä auttanut muu kuin roikkua jonottamassa.
Isyyden tunnustamisen lisäksi allekirjoitimme myös yhteishuoltajuussopimuksen. Kuukauden ajan ehdin olla yhtäaikaa sekä yhteishuoltaja (Sweetie & Junior sekä Lintunen) että yksinhuoltaja (Sulo). Lintusen ja Sulon kohdalla sitä ei tule niin ajaltelleeksi, kun lasten isän kanssa kuitenkin yhteisessä jääkaapissa eväitämme pidetään ja samassa makuuhuoneessa nukutaan (joskus jopa samassa sängyssä). Sweetien ja Juniorin kanssa asia on selkeämpi, kun lasten isä ei ole asunut samassa taloudessa reilusti yli kymmeneen vuoteen. Eronnut, avoliitossa elävä yhteishuoltaja. Meillä on tapana sanoa vain kotihoito. Ilmaisu on nyysitty Nyt-liitteestä muutama vuosi sitten. Kotihoidoksi määritellään avopuoliso, jota ei voi kutsua avopuolisoksi, kun se kuulostaa liian vakavalta [suhteelta]. Zotin suvun piirissä siviilisäätyni on eteläpohjalaiseen tapaan kaveri. Kun ei kerran ole vihillä käyty, niin mitenkä sitä voi mikään vaimo olla. (Eikä meikäläistä oikein enää tyttöystäväksikään voi nimittää, tässä iässä.)
Vaan jouluun on enää neljä yötä. Hirveän vatvomisen jälkeen olen viimein antanut itselleni periksi. Meillä syödään tänä vuonna äitien tekemiä jouluruokia. Paitsi imellytettyä perunalaatikkoa. Kukaan muu ei osaa tehdä sitä minun suuni mukaisesti.
14. joulukuuta 2005
Hirviö
Saunan jälkeinen dialogi Lintusen kanssa.
Lintunen: Sullahan on tukkaa pyllyssä!
Äiti: No niinpä taitaa olla.
Lintunen: Se pitää ottaa pois.
Äiti: Miksi?
Lintunen: Se on vähän pelottavaa.
Äiti: Onko?
Lintunen: Ihan kuin hirviö.
Lasten suusta jne.
Lintunen: Sullahan on tukkaa pyllyssä!
Äiti: No niinpä taitaa olla.
Lintunen: Se pitää ottaa pois.
Äiti: Miksi?
Lintunen: Se on vähän pelottavaa.
Äiti: Onko?
Lintunen: Ihan kuin hirviö.
Lasten suusta jne.
13. joulukuuta 2005
Kivaa oli niin kauan kun sitä kesti
Nimittäin synnytyksenjälkeistä tehokkuutta. Ikinä ei meillä tiskipöytä ole päivästä toiseen kiillellyt niin puhtaana ja paljaana kuin reippaat kaksi viikkoa Sulon syntymän jälkeen. Suorastaan maanisena raivasin olohuoneen loputonta leluryteikköä useita kertoja päivässä. Pesin ja ripustin pyykkiä vihellellen (epävireisesti), olisin varmaan silittänytkin, jos se olisi käynyt päinsä vauva käsivarrella. (Vihaan silittämistä. Tässä perheessä silittäminen on Zotin heiniä. Vauva käsivarrella siksi, että Sulo vihaa kantoliinaa, mutta tahtoo olla sylissä.) Kahteen viikkoon minua ei juuri väsyttänyt vähäisestä unesta huolimatta. Missään muissa olosuhteissa (paitsi umpirakastuneena, ja sitä on tapahtunut harvemmin kuin olen synnyttänyt) minulta ei myöskään mene ruokahalu. Nälkä ei ollut yhtään, onneksi on Lintunen, jonka ruoka-ajoista piti huolehtia. Samalla saattoi pureskella itsekin jotain. Painoa oli tänä aamuna kahdeksan kiloa vähemmän kuin ennen raskautta ja yksitoista kiloa vähemmän kuin viimeisellä neuvolakäynnillä viikkoa ennen Sulon syntymää.
Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.
Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.
Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.
Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.
12. joulukuuta 2005
Hiljaisuus ei hyvää tiedä
Mitenkä sen aina unohtaakin. Että kun leikki-ikäinen on näkymättömissä ja hiirenhiljaa, pitäisi kaikkien varoitusvalojen vilkkua, hälytyskellojen soida ja lippujen liehua.
Tällä kertaa syvä hiljaisuus tarkoitti vain noin 300 ml nestesaippuaa huolellisesti levitettynä pesuhuoneen kaakeleihin, lavuaariin, hanaan, bide-suihkuun, peilin (siihen asti kuin pienen pituus riitti) ja tietysti kyynärpäitä myöten käsiin. No, kaikki olivatkin kyllä pesun tapeessa, joten ehkäpä hyöty oli tällä kertaa vahinkoa suurempi.
Tällä kertaa syvä hiljaisuus tarkoitti vain noin 300 ml nestesaippuaa huolellisesti levitettynä pesuhuoneen kaakeleihin, lavuaariin, hanaan, bide-suihkuun, peilin (siihen asti kuin pienen pituus riitti) ja tietysti kyynärpäitä myöten käsiin. No, kaikki olivatkin kyllä pesun tapeessa, joten ehkäpä hyöty oli tällä kertaa vahinkoa suurempi.
7. joulukuuta 2005
Sulon syntymä - lyhyempi versio
Tästä on olemassa pitkäkin tarina, mutta ketä kiinnostaa. Tästäkin tuli ihan liian pitkä.
Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.
Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.
Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.
Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)
Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.
Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.
Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.
Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.
Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.
Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)
Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.
Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.
Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)
Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.
Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.
Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.
Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.
Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)
Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.
Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.
Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.
Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.
Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.
Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)
Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.
Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.
Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)
Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
