31. joulukuuta 2007

Hyvää seuraa

En ole viettänyt uutta vuotta yksin kai koskaan, enkä usko että ihan vähään aikaan saan siihen toista tilaisuutta. Vaan nyt. Nyt puolet perheestä on vielä sukuloimassa toisaalla, minun raukan oli raahauduttava töihin. Kuudesosa perheestä on toisen perheensä luona ja toinen kuudesosa juhlii nuoruuden innolla ystäviensä kanssa. Se viimeinen kuudesosa lainaa kuolleen runoilijan sanoja kuvaamaan tuntojaan:

Yön tunnit ovat upeita, kun istun

yksin valveilla.
Perhettäni rakastan, kun en sitä näe.
Ja ystäviä jumaloin. Lasi viskiä,
ja hiukan hiipunut tuli, grammaria
veivaan hiljaa. Itsekseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.

Tarvitaan vain soitin, levyjä tai
kirjahylly, valokuva-albumi.
Kompanjeeraan yksin: juon lasillisen
rauhalle ja toisen intohimolle,
puhelin on mykkä. Yksikseni nautiskelen,
hyvää seuraa rakastan.
- James Simmons

Onnellista uutta vuotta sinullekin, mielenrauhaa, hyvää seuraa makusi mukaan.

29. marraskuuta 2007

Ei se poissa ollutkaan

Kävin tänään steriloitavana. Toimenpide tehtiin uudella menetelmällä, jossa ei tarvitse nukuttaa eikä tehdä reikiä vatsanpeitteisiin. (Paljon mitään en pelkää, mutta nukutusta ja varsinkin reikien tekoa vatsanpeitteisiin pelkään.)

Päiväkirurgiselle osastolle mennessäni saan 800 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, jonka jälkeen istuskelen tunnin odottelemassa vuoroani. (Edelläni oli kaksi naista, toinen salissa ja toinen jonossa.) Salissa ollut tuli kalpeana pois, ja kertoi että asennus ei onnistunut, vaan hänelle tehdään perinteinen klipsi-toimenpide vielä tänään päivystystapauksena. Ajattelen, että kerrankin huono tuuri osuu jollekin muulle kuin minulle. Hah!

Salissa riisun alavartaloni paljaaksi ja kipuan toimenpidepöydälle epämukavaan asentoon, jossa jalat ovat ylhäällä telineissä ja takapuoli roikkuu tyhjän päällä. Gynekologi selostaa toimenpidettä, ja saatan ihailla sisuksiani tv-ruudulta. Ensimmäinen ylläri pamahtaakin heti kärkeen. Kadonnut hormonikierukkani löytyy munanjohtimeen tunkeutuneena. Ensin gyne on sitä mieltä, että yritetään ohi, mutta kapine on niin kätevästi tukkinut koko tuubin, että pois se on nypättävä. Ei tunnu missään.

Uusi yritys, katetri löytää tiensä hysteroskoopin avulla munanjohtimeen, mutta mikroimplantti ei suostu irtoamaan. Alkaa rassaus ja vatkaus ja vemputus, joka tuntuu ikävältä, ja vähän kivuliaalta. Ei vaan irtoa. Rojut ulos ja uusi yritys toiselle puolelle. Sujuu kuin tanssi, minuutissa kaikki on ohi. Kolmas yritys toiselle puolelle. Eikä implantti irtoa vieläkään. Kipua ei tunnu, mutta jalkojen varassa on tullut roikuttua jo sen verran, että lihakset alkavat väsyä ja vapista. Aikansa yritettyään lääkäri vetää asettimen taas kerran ulos ja yrittää uudella kapineella. Ja sehän sitten viimein suostuu irtoamaan, onneksi. Housut jalkaan, kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tulos, kiitos ja näkemiin.

Alavatsaa vähän juilii, kuin lievissä kuukautiskivuissa, muuten olo on mitä mainioin. Kierukkasekoilu vähän naurattaakin. Minulla on siis ollut tammikuusta 2006 alkaen tähän päivään asti 1-2 hormonikierukkaa sisälläni, vaikka olen ollut siinä uskossa (ja pari gynekologia myös), että niitä on ollut joko yksi tai ei yhtään. Ehkäisy on ainakin ollut huolella hoidettu, koskapa käytössä on ollut myös kondomi, jota tosin olemme kuvitelleet ainoaksi ehkäisyksi. Ja hermoilleet, että mitä jos sattuu vahinko. Hermoilu on ajanhaaskausta , M.O.T.

27. marraskuuta 2007

Oma maa mansikka

Ei tullut mullistusta elämään, onneksi. Siinä olisi ollut palaa nieltäväksi varsin monelle, omalle perheelle, lähisuvulle ja työnantajalle, itsestäni puhumattakaan. Lintusen puheterapiakin olisi jäänyt kesken, eikä konsonanttien löytymistä taatusti olisi edistänyt se, että olisi pitänyt opetella uusi kieli ja toisenlainen ääntämys. (Lintusellehan ei suositeltu edes kielikylpyä, jollei klusiileja ole löytynyt siihen mennessä kun ryhmät siirtyvät Lintusen ja Sulon päiväkotiin kaupungin toiselta laidalta.)

Maailmalle ehtinee myöhemminkin, jos siltä alkaa tuntua.

22. marraskuuta 2007

Tämä paniikin tunne

Ilmassa on jotain pahaenteistä, valmiina romahtamaan niskaan. En tiedä mitä se on, mutta se iso varjo pimentää päivät ja vie voiman jäsenistä. Se panee sydämen takomaan ja vie yöunet. Kaiken pitäisi olla hyvin. Silti olen äärimmilleen virttyneenä, valmiina taistelemaan tai pakenemaan.

Pahinta on odotus. Kun katastrofi iskee, ainakin tietää mistä pitää selviytyä. Siihen asti on yritettävä pysytellä paniikin terävien kynsien ulottumattomissa.

20. marraskuuta 2007

Elämme jännittäviä aikoja

Kylläpä kyllä: keski-ikäiselläkin naisella on työmarkkinoilla vielä vientiä. En ottanut erinäisistä syistä paikkaa vastaan. Ovea ei kuitenkaan kokonaan suljettu. Jos muuan vireillä oleva muutos olosuhteissa ei toteudu minulla on mahdollisuus palata asiaan. Jos muutos toteutuu, niin elämä mullistuu, panen Kurkistusluukun säppiin ja avaan kenties uuden blogin. En uskalla ajatella asiaa vielä kovin paljon. Vaikka asia sinänsä on positiivinen, sen vaikutusten miettiminen aiheuttaa ahdistusta. Juuri nyt en jaksa sitä. Herään muutenkin aamuyöstä valvomaan tunniksi tai pariksi. (Tai siltä se ainakin tuntuu, olen lakannut katsomasta kelloa.) Reilun viikon päästä olen tämänkin asian suhteen viisaampi.

Asiasta kanatalouteen: Sulo-Pallero täyttää huomenna kaksi vuotta. Lapsi on niin järkyttävän ihana, että pelkään tulevani pöpiksi siitä sulouden määrästä. Hän hurmaa väkeä mennen tullen, sulattaa paatuneimpiakin sydämiä. Terveydenhoitaja ennusti Zotille 2-vuotistarkastuksessa menneellä viikolla, että Sulosta tulee vielä jotain suurta. Ajatella, että sen näkee jo noin nuoresta...

26. lokakuuta 2007

Jalat maassa

Ei se sittenkään ollut sitä miltä se välitysfirman edustajan suulla kuulosti. Ihan hyvä ja harkinnan arvoinen työpaikka, mutta ei The Unelmaduuni sittenkään. Ja harkita tässä täytyy, sillä voin pistää vaikka koko kirjastoni (köh) ja Hesarin kestotilauksen pantiksi siitä, että saan sen paikan.

Kummallista, että kun tosissaan pitäisi lähteä, alkaa jääminen tuntua houkuttelevalta. Mieli askartelee menetettävissä neljässä lomaviikossa (kevään talviloma, ensi kesästä kaksi viikkoa ja seuraavalta talvelta viikko, ja jääkö minulta väliin myös Tätien perinteinen pitkä viikonloppuretki), vaikka tiedän, että ne ovat puhtaasti neuvottelukysymyksiä. Miten sitä löytää paikkansa uudessa työyhteisössä, tulenko uusien ihmisten kanssa toimeen? Mitä jos ne eivät pidäkään minusta, gauheeta!

Samaan aikaan olen jo puoliksi menossa. Koska tunnen itseni, tiedän että tyytymättömyyteni vain kasvaa. Minulla on enemmän annettavaa kuin mitä nykyisessä työssäni vaaditaan. Haluan käyttää resurssejani kattavammin. Haluan vaientaa äänen, joka väittää koko ajan äänekkäämmin minun haaskaavan kykyjäni. Turvallisuushakuista Lazuria hirvittää, mutta sporttinen sisäinen Sinikka valmistautuu jo hyppäämään kyytiin kun juna pysähtyy kohdalle.

22. lokakuuta 2007

Täpinää ja tähdenlento

Kävin tänään työhaastattelussa, ja sekös nyt täpisyttää. Paikka ja minä olisimme niin match made in heaven, toivottavasti rekrytoijakin näkee sen. Harvoin olen näin innostunut ja toiveikas, yleensä tyylini on enemmän pessimisti ei pety-kuosia. Nyt siitä ei ole puhettakaan, pessimismi on ammuttu maata kiertävälle radalle. Pysyköön siellä.

Toinen täpinä-tapaus on spinning. Olen vieläkin aivan endorfiini-höyryissä, vaikka polkemisesta on aikaa monta tuntia. En olisi ikinä uskonut, että spinning on minun lajini. Kannatti kokeilla kuukausi sitten.

Tähdenlennon näin aamutaivaalla puoli kuuden jälkeen töihin ajaessani. Näytti hienolta, vaikka olikin vain sellainen vilaus.

19. lokakuuta 2007

Lähtölaskenta

Kuppi meni nurin, vieteri napsahti poikki, mitta tuli täyteen. Nyt katsotaan kelpaako kokenut ja pätevä ammattilainen, jolla on kahden alle kouluikäisen verran händikäppiä, enää mihinkään, vai joko yli nelikymppinen nainen on työmarkkinoille ylikypsä.

Viimeksi olisin saanut joka ikisen hakemani paikan, mutta ikää ja lapsia oli silloin vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, ettei kukaan varmaan kuvitellun minun enää lisääntyvän. Nythän en enää lisäännykään, kohta se ei edes ole mahdollista. En hetkeäkään epäile, ettenkö saisi töitä. Kysymys on vain siitä, saanko niistä tyydyttävän korvauksen. Katsotaan, kuinka ämmän käy.

28. syyskuuta 2007

Helpotuksen päivä

Lintusen osastojakso audiofoniatrian osastolla päättyi tänään. Lapsi on perinpohjin tutkittu ja testattu. EEG:n ja laboratoriotestien tuloksia odotellaan vielä, fraxa-testin tulosta pisimpään. Tosin lääkäri piti fragile x:n löytymistä Lintusesta erittäin epätodennäköisenä, sillä hänen muut testituloksensa eivät viittaa siihen suuntaan. Lääkäri käytti tiuhaan sanoja erityisen ja lahjakas, mainiten useamman kerran myös voimakastahtoisuuden, omaehtoisuuden, kunnianhimon ja täydellisyyden tavoittelun. Tyttäreni havaittiin myös johtajatyypiksi pienryhmätilanteissa, mikä aiheuttaa toisinaan kitkaa muiden lasten kanssa. Jotenkin en ole yhtään yllättynyt.

Mitään selkeää syytä Lintusen kaikkien klusiilien (ja muutaman muun konsonantin) puutteeseen ei löydetty. Piilohalkiota hänellä ei ilmeisesti ole, vaikka röntgentutkimusta ei tehty eikä vähään aikaan tehdä. (Kas kun siinä pitää toistaa tutkimuksen aikana tiettyjä sanoja ja äänteitä, ja sepä sattuu olemaan juuri se asia, josta Lintunen järjestelmällisesti kieltäytyy. Hän ei toista mitään, varsinkaan pyydettäessä. Ei koskaan.) Menemme kesän kynnyksellä kontrollikäynnille, jollei mitään muuta välillä ilmene, ja tässä välissä Lintunen saa intensiivistä puheterapiaa. Sillä se suurin ilon aihe odotti kotona postilaatikossa: Kela on myöntänyt Lintuselle korotetun hoitotuen sekä puheterapiaa 70 h vuodessa 1.7. 2008 asti. Tuo määrä ei tosin toteudu, sillä kolme kuukautta vuodesta on jo mennyt, eikä puheterapeutilla ole mahdollisuutta kuin yhteen viikkotuntiin tarvittavan kahden sijaan. Parempi sekin kuin ei mitään. Pitkästä aikaa olen toiveikas. Asiat järjestyvät sittenkin.

26. syyskuuta 2007

Maastolla mammaa otsaan

Lintunen näki tänä aamuna Oopperan kohdalla liikennevaloissa mönkijän.

Lintunen: Katso äiti, pieni monsteri!
Äiti: No niinpä onkin, pieni mönkijä.
L: Mönkijä, aika hassu.
Ä: Niitä kyllä harvoin näkee liikenteessä. Yleensä niillä ajetaan vain pellolla tai metsässä.
L: Siis maastossa.
Ä: *Ällistys* Täsmälleen, maastossa.

Voi olla, että minulla on väärä käsitys 4,5-vuotiaitten sanavarastosta, mutta kuvittelisin ettei maaston merkitys ole kaikille sen ikäisille ihan kirkkaana mielessä.

Mitä kaikkea tuossa pienessä päässä mahtaa olla varastoituna? Miksi se kaikki tulee ulos niin epäselvässä muodossa? Siihen on haettu syytä korvaklinikan audiofoniatrisella osastolla kohta kahden viikon ajan. En ole toiveikas sen suhteen, että syy selviäisi. Mutta ainakin joitakin syitä voidaan sulkea pois. Ehkä sekin riittää. Eniten toivon tuki- ja terapiapäätöksiä Kelalta, tai jostain, että Lintusen kuntoutus saataisiin käyntiin. Ja tietysti sitä, että puheterapia myös auttaisi. Päästäisi Lintusen ulos häkistä, jonka kalterit hän itse on yhä selkeämmin alkanut tajuta.

4. syyskuuta 2007

Olin väärässä


Rattaat löysivät tiensä kotiin tänään. Niiden perään soiteltiin Espanjassa useita kertoja ilman tulosta. Suomeen päästyäni soitin Finnairin tulopalveluun, mutta ei sielläkään kärryistä mitään tiedetty, koska minulla oli antaa vain matkatavaranumero, ei kadonneen matkatavaran referenssinumeroa. Sitä kun ei ollut, sillä Barcelonan kentällä Finnairin lomalentojen tulopalvelu hoidetaan eri toimistossa kuin reittilentojen tulopalvelu. Lomalentopalvelussa reklamaatio tehtiin manuaalisesti Spanairin lomakkeelle ilman mitään viitenumeroita, kas kun he eivät normaalisti hoida Finnairia, joten he eivät voi viedä tietoja koneelle. Just.

Suomessa tulopalvelun asiakaspalvelija kehotti kuitenkin soittamaan arkena Finnairin asiakaspalveluun korvausten hakemista varten, ja niin tein. Jostain syystä Finnairin asiakaspalvelun palvelualtis yksilö kuitenkin näki matkatavaratagin numerolla heti koneeltaan, että kärrymme olivat Barcelonassa, olleet jo yli viikon. 31 tuntia puhelustani kärryt kiikutettiin kotiovellemme. Kiitos asiakaspalvelijan, joka osasi asiansa. Jäi hyvä mieli.

Herätys

Kotivahtina ollut Sweetie totesi, että oli kamalaa tulla töistä kotiin kun mitään ei ollut tehty. Ei ollut ruokaa, ei puhtaita astioita eikä kukaan ollut edes roskista vienyt. Sellaista se sitten on, kun on aikuinen ja poissa mamman helmoista. Ei mennyt hukkaan tämäkään lomaviikko.

2. syyskuuta 2007

Lomajaaritus

Sukuloma La Pinedassa on takana. Hyvin meni, vaikka heti alkuun näytti vähän huonolta. Sulon rattaat eivät laskeutuneet Barcelonaan yhtä aikaa muiden matkatavaroiden kanssa, tai ehkä koskaan. Ainakin on varmaa, että niitä rattaita emme enää koskaan näe. Opas oli vähällä jättää meidät kyydistä ja panna tulemaan taksilla (omaan tai matkavakuutusyhtiömme laskuun) perässä, sillä ilmoituksen tekeminen kadonneista kapineista oli hidasta, (ja hyödytöntä, kuten nyttemmin on käynyt ilmi). Ymmärrettävää sinänsä, turha siellä on pariakymmentä ihmistä (joista puolet meidän sukua) odotuttaa bussissa kolmea tyyppiä. (Nurmi & Odysseus olivat sujuvaa espanjaa puhuvina tukemassa minua ilmoituksen teossa, paitsi että virkailijahan ei sitten puhunut espanjaa ollenkaan, ja englantiakin kehnosti.) Ehdittiin kuitenkin samaan bussikyytiin, ja perillä saatiin vuorkattua Sulolle autovuorkaamosta matkarattaat. Rasittavaksi olisi käynyt poikaa kanniskella, vaikka La Pineda varsin pieni paikka onkin.

Majoituimme Estival Park Saloun huoneistohotelleissa, kolme perhettä yhdessä ja kaksi toisessa rakennuksessa. Estival Park on kolmesta hotellirakennuksesta ja useista huoneistohotellirakennuksista koostuva alue. Kaikki erilliset rakennusryhmät on aidattu lukittujen porttien taakse, ja jokaisella ryhmällä on oma allasalueensa. Koska meidän ryhmämme majoittui kahdella alueella saimme avaimet myös toistemme alueille, käytössämme oli myös hotellirakennusten uima-allasalueet aurinkotuoleineen. Rannalle oli matkaa muutama sata metriä. Ennen rantaa oli ylitettävä rantakatu, mutta autoilijat antoivat kohteliaasti tietä.

Huoneistot olivat ilmastoituja ja siistejä, keittiöt oli varustettu jenkkikaapilla, uunilla ja nelilevyisellä liesitasolla, paitsi suurin huoneisto, jossa oli vain kaksilevyinen keittotaso. Meillä oli lisäksi mikroaaltouuni. Huoneistoomme tuotiin pyytämättä matkasänky Suloa varten, oleskeluhuoneen sohvan alta paljastui lisävuode, jota emme käyttäneet, sillä Lintunen nukkui meidän välissämme makuuhuoneessa. Makuuhuoneen runkopatjoissa ei ollut sijauspatjoja, ja selkäparkani oli muutenkin kovilla suhteellisen pehmeästi jousitetussa vuoteessa.

Alueella oli helppo liikkua rattaiden kanssa, hotellirakennuksissa ja meidän huoneistohotellissamme oli hissit ja pitkät, loivat rampit myös allasalueelle. Pyörätuolin kanssa liikkuvia oli muutamia, mutta ilman avustajaa ei pyörätuolin kanssa oiken päässyt ovien ja porttien vuoksi omalta alueelta pois.

Hotellialueella ja rantakadulla oli useita ravintoloita ja pari supermarkettia, jotka vastasivat lähinnä pientä lähikauppaa Suomessa. Suuremmassa näistä oli tosin liha- ja juustotiski, sekä erillinen leipätiski, josta sai tuoreita leipiä, patonkeja, sämpylöitä ja makeita leivonnaisia. Siitä saattoi ostaa myös täytettyjä versioita patongeista ja sämpylöistä. Ravintolaruoka ei ollut mielestäni kovin tasokasta, varsinkaan hintaansa nähden. Hinnat olivat kotimaan tasoa, usein ilmoitettu listalla ilman arvonlisäveroa, ja laskun päälle piti vielä lisätä tippi. Söimme lounaaksi yleensä itse kokattua, iltaisin kävimme ravintolassa tai haimme paistettuja broilereita tai paellaa hotellialueen snackbaarista.

Aivan hotellialueen vieressä oli vesipuisto, jossa kävimme yhtenä päivänä. Alue oli suuri, siellä oli useita liukumäkiä ja altaita, lapsille oli oma allasalueensa. Iltapäivästä lasten altaassa kellui pökäleitä siellä täällä, niin että heikompaa hirvitti. (Onneksi Lintunen ja Sulo olivat saaneet silloin jo polskimisesta tarpeekseen ja saatoimme poistua.) Vesipuistossa oli kahdesti päivässä merileijona- ja delfiiniesitys. Merileijonien kanssa saattoi myös valokuvauttaa itsensä tai jopa uida niiden kanssa. Eläinten altaat olivat säälittävän pienet, en ymmärrä miten niitä sallitaan edes pitää niin pienissä tiloissa.

Muutaman kilometrin päässä on myös valtava huvipuisto, Port Aventura. Jos lapset olisivat vanhempia (tai olisimme olleet matkassa ilman lapsia) olisimme varmasti käyneet myös siellä, nyt se jäi väliin.

Barcelonassa kävimme pikipäin Zotin kanssa kaksin. Paljon mielenkiintoista nähtävää, niin paljon, että pakko sinne on päästä uudelleen ja pidemmäksi aikaa. Park Güell ja Sagrada Familia tuli kuitenkin nähtyä.

Kokonaisuutena ottaen loma oli mukava katkos arkeen. Aurinko paistoi, suvun kesken ei saatu mitään pikkukärhämää suurempaa riitaa aikaiseksi, lapset viihtyivät, känkkäränkkä oli jätetty kotiin, vaikka vähän Uljas-serkun kanssa pitikin ottaa välillä yhteen. Kotimatkalla Lintunen alkoi yhtäkkiä pelätä, että lentokone putoaa. Hän istui puolet matkasta totisena turvaohjekortti tiukasti hyppysissään, katseli sitä tarkkaan ja kyseli kuvista. Eikä hän luvannut lähteä enää uudelleen lomalle Espanjaan, koska kone voi pudota. Minä pöyröö mietin, että ehkpä Lintunen tietää jotain, mitä minä en tiedä.

22. elokuuta 2007

Kyllä olenkin yllättynyt

Arvatkaa, kuka on lähdössä ylihuomenna perheen ja suvun kanssa lomailemaan ihan ulkomaille asti?

Arvatkaa, kenen lapsi on tänään oksentanut todistajien läsnäollessa kahdesti ja kerran ilman todistajia. (Hän ei muista, oliko se päiväkodin pihalla kummastusta herättänyt oksennuskasa hänen. Niinpä.)

20. elokuuta 2007

Tädit - ja elämä voi muuttua

Aina kun tunnen olevani vailla ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ajattelen Tätejä. Tätejä on kuusi, kolmekymppisestä yli viisikymppiseen, ja minä olen yksi heistä. Seitsemäntenä joukossa on Äiti, jota ilman ei mitään Tätejä olisi.

Äidillä oli unelma, hän halusi perustaa teatterin. Niin tapahtui, teatteri syntyi, kasvoi ja voi edelleen hyvin. Teatteria synnyttämässä olivat myös Tädit, vaikka silloin me vielä emme olleetkaan Tätejä. Tätejä meistä tuli vasta, kun Äiti alkoi odottaa Leopoldia. Joukko naisvoimaa teatterista järjesti Äidille yllätysjuhlat asian juhlistamiseksi vähän ennen Leopoldin syntymää, ja Äiti päätti kutsua yllättäjät Leopoldin haltijakummeiksi. Leopoldia ei kastettu, vaan vietimme joukolla nimenantojuhlaa. Ja niin meistä tuli Tätejä.

Vuosien myötä maailma kuljetteli meitä eri suuntiin, ketä minnekin. Miehiä tuli, miehiä meni, lapsia syntyi, työpaikkaa vaihdettiin, teatterinkaan puitteissa ei enää tavattu. Soiteltiin, törmättiin joskus sattumalta, mutta ainakin kerran vuodessa kokoonnuttiin Leopoldin syntymäpäiville, vuodesta toiseen. Silloinkin, kun Leopold muutti Sveitsiin. Ja viime keväänä, Leopoldin syntymäpäivillä, Tädit päättivät lähteä katsomaan kummipoikaansa hänen nykyisiin kotimaisemiinsa.

Alkukesästä neljä kynnelle kykenevää Tätiä pakkasi kapsäkkinsä ja lensi pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Se oli hulvaton reissu, jolla syötiin, juotiin, puhuttiin, naurettiin, itkettiin ja taas naurettiin. Siltä istumalta päätettiin, että ensi keväänä lähdetään jälleen Tätien perinteiselle kevätretkelle. Päätettiin myös tavata elokuun 18. kuluvaa vuotta Haikon Kartanossa kylpemisen ja lounaan merkeissä. (Päätettiin vielä jotain varsin teatraalista ja hauskaakin, mutta se on kovasti hys-hys, ja vaatii suunnittelupalavereja.)

Siispä lauantaina Tätejä hemmoteltiin Haikossa, mukana oli Äiti ja kaksi Sveitsissä reissannutta tätiä, ja yksi joka ei ollut matkalla mukana. Yksi sairastui viime metreillä, yhdellä oli langon 50-vuotisjuhlat (tylsempää sillä siellä oli kuitenkin, uskokaa pois,) ja yhdellä oli muuta menoa. Lounaan ääressä päätettiin lopullisesti totetuttaa hys-hys-suunnitelma ensi vuoden aikana, ja pitää ensimmäinen suunnittelukokous ja valokuvienkatseluilta joulukuussa, kun Äiti ja Leopold ovat palanneet Suomeen. Kalentereihin merkittiin myös Tätiretkueen seuraavaan perinteisen matkan ajankohta ensi keväänä, kohdetta vielä arvotaan. Päätettiin myös ottaa säännölliset elokuvateatterikäynnit ohjelmaan, kunhan Äiti (ja Leopold ja Äidin mies) ovat selvinneet muutosta (ja tupaantuliaisista) keväällä. Ja sitten ne vielä päättivät järjestää minut naimisiin. Jos siinä onnistuvat, pystynevät ne myös kävelemään vetten päällä. Toisaalta, kyseessähän ovat Tädit.

En tiedä millaista elämäni olisi ilman Tätejä, mutta tajusin yllättäen, että ilman Tätejä minulla ei olisi Lintusta ja Suloa. Ilman Tätejä tuskin olisin koskaan tavannut Zotia. Alkaa huimata, kun sitä miettii. Ilman Tätejä elämässäni ei olisi Zotia, ilman Zotia ei olisi Lintusta ja Suloa, ilman Lintusta en olisi koskaan tullut ajautuneeksi osaksi muuatta joukkoa naisia (ja lapsia), joista on tullut minulle tärkeitä. Missä ihmeessä olisinkaan ilman Tätejä?

17. elokuuta 2007

Ei voi vielä tietää

Sulo rakastaa kaivinkoneita. Isoja, pieniä, lelukaivinkoneita, mutta varsinkin niitä ihan oikeita.

Matka mummolaan kulkee pitkin Tampereen läntistä kehätietä, ja voi autuutta: siellä sitä on kaivinkoneita nähtävillä! Takapenkiltä kuuluu innostunutta hihkuntaa, josta ainoa ymmärrettävä sana on selkeästi lausuttu kai-vin - KO-je. Kai-vin(tauko)KO-je! Tästäpä Lintunen hyvin arkiseen äänensävyyn äityy kysäisemään: "Sulo, tuleeko sinusta isona kaivinkoneenkuljettaja?" Sulo vastaa yhtä arkipäiväiseen sävyyn, että joo-o. Äitiä alkaa mietityttää, että Lintunen ei ole koskaan sanonut, mikä hänestä tulee isona. Niinpä minä tiedustelen asiaa. Mitäpä vastaa Lintunen, erityisen ihana iltatähteni? "Sitä pitää vielä miettiä." Mykistävän hieno vastaus.

16. elokuuta 2007

Järki lähtee just

Ei missään olisi tarvetta hyvälle taloushallintohenkilölle? Halvalla ei irtoa, mutta hinta-laatusuhde on kohdallaan.

Aamuvirkku sirkuttaa

(Ah, mun runosuoneni sykkää aamutuimaan. Epätahtiin, mutta kuitenkin.)

Heräsin tänä aamuna 4.28, ilman herätyskelloa. (Enkä minä herätyskelloa ole tarvinnutkaan enää vuosiin.) Kahdeksan minuuttia möllötettyäni päätin viimeinkin käyttää näitä varhaisia aamuja johonkin hyödylliseen ja lähteä salille. Viideltä höyläsin kulkukorttia kuntosalin ovenpielessä, varttia vaille kuusi oli hikinen pikatreeni selvä. 6.08 starttasin auton ja viittä minuuttia myöhemmin ällistelin käsittämättömän runsasta liikennettä moottoritiellä.

Normiaamuna lähden matkaan noin puoli kuusi, ja olen töissä kuuden pintaan. Muuta liikennettä on jonkin verran, mutta matkanteko on sujuvaa. Pidän suunnattomasti noista hiljaisista aamun hetkistä, kun auto kulkee, tie vetää ja perillä odottaa autio toimisto. Autio toimisto täällä odotti toki tänäänkin, mutta matkanteko oli korkeintaan sujuvahkoa. Ruuhkasta ei varsinaisesti voi puhua, mutta paljon ei puutu. Kehä ykkösellä länteen menevillä kaistolla liikenne alkoi hidastua Pakilan liittymän kohdilla, muutama sata metriä myöhemmin jonot jo liki seisoivat. Minä onnekas puikkaan alas Hämeenlinnan väylälle, joten jonossa ei tarvinnut kuluttaa kallista aikaa ja repaleisia hermoja.

Pitää alkaa henkisesti valmistautua siihen, että jatkossa työmatkaan kuluu enemmän aikaa ja vähemmän sujuvuutta. Suunnitelmassa on kaksi normaalia aamusalikeikkaa, eli töihin lähtö viivästyy tunnilla. Mikäli innostun asahista, (ja miksen innostuisi, taijin korvikkeena, siihen kun ei enää vain löydy aikaa,) yhtenä aamuna viikosta tungeksin raitilla vasta kahdeksan korvilla. Tyypilliseen tapaani hermoilen ja harmittelen asiaa etukäteen, vaikka tiedänkin kaiken menevän ihan hyvin ajallaan. Minulla ei ole kiire töihin, eikä todellakaan ole väliä vaikka olenkin töissä kerran viikossa vasta yhdeksältä enkä kuudelta. Eipä olisi nuorempana uskonut, että minustakin tulee aamuvirkku keski-ikään päästyäni.

Ja muuten olen edelleen sitä mieltä, että tulisipas pian pakkanen.

3. elokuuta 2007

Kolme päivää myyntikokousta takana



Kuvittele kuvan tyypille 20 kg tykkyä lihaa luiden ympärille. Solen mä.

Sun äitis yllytti mun tähän.

28. heinäkuuta 2007

Tule apuun, viranomainen!

Tavasin aamulla ällistyneenä Hesaria. Olen todennäköisesti vanha änkyrä, mutta ei ole tullut mieleenkään, että jonkun viranomaisen tai muun julkista valtaa käyttävän ne pitäisi säätää nuorisolle kotiintuloaika.

Kotiintuloajat ne on säädetty meidänkin teineille, teinien isä ja minä olemme ne ihan itse määränneet. Korkeintaan on keskusteltu lasten kavereiden vanhempien kanssa yhtenäistä linjaa vahvistaaksemme. Sweetie taitavana neuvottelijana korotti takarajaa vuosittain, minkä lisäksi hän teki erillissopimuksia jokusen kerran poikkeustilanteissa. Pitihän hänen toki myös kerran kokeilla mitä tapahtuu jos "vähän" (3 h) lipsahtaa pitkäksi. Mukisematta hän kesti seuraukset, eikä lipsunut toiste. Täysi-ikäisyyden saavutettuaan hän on saanut itse säätää kotiintuloaikansa, ja aika aikaisinhan tuo tuppaa viikonloppuisin kotiin tulemaan. Keskimäärin siinä kolmen ja viiden välillä.

Vaikka kannatan lämpimästi kotiintuloaikoja, eikä 15-vuotiaan tarvitse mielestäni hillua kartsalla (joo, olen just näin käpy, kartsalla, ) öitä myöten, vastustan Virallista Säätämistä tässä asiassa.

Voihan vitsi

Lintunen pitää vitseistä. Vuosi tai pari sitten hän kyseli mitä tapahtui viinirypäleelle ja vastasi itse, että se muuttui rusinaksi. Kesäteatterissa hauskinta oli hiiren kertoma vitsi siitä kun Kumpi ja Kampi (vai olivatko ne sittenkin Jompi ja Kumpi) tappelivat. (Jännintä oli, kun Tuhkimo lukittiin yläkertaan.)

Minä tulin tänään vahingossa tönäisseeksi Lintusta ja pyysin anteeksi lisäten että luulin sua vanteeksi. Lintusen naama meni mutrulle. Totesin ääneen ettei tainnut olla hyvä vitsi. Mitä vastaa tähän Lintunen, 4 v 5 kk? Hyvin halveksivaan äänensävyyn lapseni toteaa:

"Ei ollut hyvä. Ihan naurettava."

15. kesäkuuta 2007

F 80.1

Vaikea-asteinen puheen tuoton erityisvaikeus. Ilman ICD-koodia käyttäytymisen ongelmat. Lausunto ja epikriisi olivat viimeinkin postilaatikossa. Nyt vain hakemusta täyttämään, vaikka pappa jo sanoikin, että Kela ei tukea, saati terapiaa myönnä. Papan luulisi Kela-lääkärinä(kin) tietävän.

Lintusen asian lisäksi mieltäni painaa viime viikonlopun (ihanan!) ulkomaan visiitillä valjennut hyvän ystäväni ongelma. Eilen Firman juhlissa lisäsin ennestäänkin pulleaan murhesäkkiini työkaverin ahdistuksen. Jos voisinkin olla välittämättä, kohauttaa olkapäitä ja todeta elämän olevan. Vaan kun en voi. Halusin tai en, otan aina taakan kantaakseni, puhun toisen ylös suosta ja keksin ratkaisuja. Tai ainakin yritän. Silti tunnen itseni enimmäkseen täysin turhaksi ihmiseksi. Täysin.

26. toukokuuta 2007

Suloeläin järjestää

Pakko se on uskoa. Jos varsinkin kahden ensimmäisen lapsen kanssa elämä oli suht' siistiä ja rauhaisaa, kolmaskin nukkui yönsä hyvin ja enimmäkseen käyttäytyy kaupoissa ja julkisilla paikoilla, niin tämä neljäs ja viimeinen maksattaa minulla helpoista sisaruksistaan korkojen kera.

Nykyisin hän sentään herää enää ehkä kerran tai kaksi yössä, ja vieläpä nukahtaa jokseenkin helposti uudelleen. Mutta se käsittämätön tuhon ja sotkun määrä, jonka tuollainen 15 cm vajaat metriheikki saa aikaiseksi on jotain, joka ajaa minut joko ennenaikaiseen hautaan tai ehkä kaappijuopoksi. Kun selkänsä kääntää, useinmiten korjatakseen edellisen katastrofin jälkiä, Sulo ennättää jo luomaan uutta sekasortoa toisaalle. Toki hän enemmän kuin mielellään osallistuu myös siivoukseen. Hän on liiankin innokas imuroimaan, lakaisemaan, pyyhkimään pölyjä, tyhjentämään ja täyttämään niin tiski- kuin pyykkikonetta. Sulo on siitä harvinainen miessukukunnan edustaja, että hän rakastaa wc-pytyn kuurausta pönttöharjalla. Siinä vesi roiskuu, harja tansii ja mamma kiljuu yllätettyään Sulon taas kerran perusteellisesta pytyn rassauksesta.

En edes uneksi vieväni poikaa ravintolaan. Niin lapsimyönteistä syöttölää ei maailmasta löydy, että Herra Rapatessa Roiskuu ei herättäisi siellä kiusallista huomiota. Kauppaankaan en tuon kanssa lähde, jollei ole toista aikuista matkassa. Lintusen sanoin: "Sulo on niin villi luonnoltaan ja vikkelä jaloistaan." Lintusen sanastosta on myös otsikon suloeläin. Siili ei ole suloeläin, mutta varsa on. Ja kani. Minä olen vähän sitä mieltä, että myös Sulo on suloeläin, kaikesta huolimatta. Varsinkin nyt, kun hän nukkuu.

19. toukokuuta 2007

Koska olen sen arvoinen


Kuukausi sitten täytin Hulluilla Päivillä L'Oréalin arvontakupongin ja unohdin sitten koko jutun. Eilen minulle oli kannettu kotiin paketti, josta paljastui lähetekirjeen mukaan 300 euron arvosta kyseisen yrityksen tuotteita. Olo oli vähän kuin jouluna, paitsi että olin tästä paketista paljon ilahtuneempi kuin joululahjoista konsanaan. Niitä sentään osaa aina odottaa, mutta tämä tuli täysin yllätyksenä. Kerran elämässäni minullakin kävi arvonnassa tuuri.

18. toukokuuta 2007

Siilillä on piikit

Eilen oli taas yksi niitä päiviä, jolloin tekee mieli vetää



  1. koko maailmaa kuonoon

  2. perskännit

  3. ranteet auki.

Tekemättä jäi kaikki kolme eilenkin, eikä vähiten Kiroilevan Siilin ansiosta. Siili valaisee synkimmänkin päivän, halusin tai en.


Kannattaa tutustua myös piirtäjän sarjakuvablogiin. Milla on parikymmentä vuotta nuorempi kuin minä, mutta tunnen häneen outoa hengenheimolaisuutta. Osa noista stripeistä voisi kuvata omaa parisuhde-elämääni. Piirroshenkilöt jopa muistuttavat ulkoisesti meitä oman nörttini kanssa. En voi linkata Firman koneelta parhaisiin paloihin, koskapa niissä kiroillaan niin paljon. Se DDR-score, nääs.





9. toukokuuta 2007

Mitäs minä sanoin

Lintunen kävi eilen foniatrilla. Jouduimme odottamaan vastaanotolle pääsyä vartin verran yli sovitun ajan, ja siinä ajassa Lintunen ehti kyllästyä, hermostua ja muuttua totaalisen yhteistyöhaluttomaksi. Mikään ei takaa, että hän olisi ollut paljoakaan sävyisämpi, vaikka olisimme päässeet sisään ajallankin. Mutta olipahan kerrankin (tai oikeastaan toisen kerran) lääkärin vastaanotolla autenttinen tilanne. Tällä kertaa likka ei sentään vetänyt itkupotkuräkäraivareita, vaikka varmaan mieli teki. Ehei, sen sijaan hän mykistyi totaalisesti. Fiksu lapsi tietää, mistä narusta kannattaa missäkin paikassa nykäistä. No, kyllä hän lopulta lientyi ja muuttui puheliaaksi ja aurinkoiseksi jurottavan mykkyyden, alta kulmain tuijottelun ja silmien muljauttelemisen sijaan.

Alustava diagnoosikin saatiin: vaikea dyspraksia. Kieli ja kitalaki eivät toimi ollenkaan niin kuin niiden pitäisi. Lintusella on luultavasti rakenteellinen poikkeama, joka estää tiettyjen konsonanttien muodostamisen. Sen varmistamiseksi (ja myös sen, ettei ongelmaan tarvita kirurgista korjausta) pitää lapsen nenänielu joko tähystää (ei tule onnistumaan) tai sitten on saatava otetuksi päästä röntgenkuva. Vaikeaa tulee olemaan sekin, koska silloin nenään on ruiskutettava varjoainetta, minkä lisäksi Lintunen on saatava sanomaan tiettyjä asioita, jotta saadaan valideja kuvia. Niinpä Lintunen pistettiin jonoon osastojaksoa varten. Hitaasti lämpiävää Lintusta ei ehditä yksittäisellä poliklinikkakäynnillä tutkia ja testata riittävästi, kun kolme varttia vähintään menee lapsen lämmittelyyn. Lisäksi osastojakson aikana saadaan toivottavasti otettua myös EEG mm. epilepsian poisulkemiseksi (tai löytämiseksi). Lintunen sai myös lähetteen lastenpsykiatriseen konsultaatioon, koska hänellä voi olla muutakin ongelmaa kuin pelkkä dyspraksia.

Nyt siis odotamme. Ensin lääkärin c-todistusta korotetun hoitotuen hakemiseksi ja puheterapian järjestämiseksi. Tarve on 70 tuntia vuodessa, eikä sitä kunnallisen puheterapian kautta pystytä järjestämään. Odotamme kutsua psykiatrin konsultaatioon, odotamme kutsua osastojaksolle. Odotamme, että lapsi kasvaa, hänet saadaan tutkikttua ja kuvattua ja suostuvaiseksi pitämään suussaan kojetta, jonka avulla kielen motoriikkaa saadaan korjattua. Pessim Realisti minussa sanoo, että mitään hoitotukea ei tipu, ei sitä ole irronnut selvemmin tarpeessa olevillekaan. Äiti minussa on helpottunut, että asiat sentään etenevät, vaikka hitaastikin. Että vihdoinkin lasta aletaan tutkia, että vihdoinkin joku muukin kuin minä on sitä mieltä, että Lintunen on vähintäänkin hieman erityinen. Olen jonkinlaisen synkeän tyytyväisyyden vallassa: että pitkin taas olla oikeassa.

6. toukokuuta 2007

Shampanjaa ja ruusuilla tanssimista




Sweetie täytti eilen kahdeksantoista vuotta. Tapahtumaa juhlittiin ruusuin, kuohujuomin ja kakuin. Lintunen auttoi minua edellisenä iltana kakkupohjan leipomisessa nuolemalla vispilöitä ja vatkauskulhoa. Hän seurasi tarkkaavaisesti voileipäkakun rakentamista, ja ihmetteli aionko valvoa koko yön. Ilmeisesti tästä huolestuneena hän piti minulle seuvaavan puheen:

"Kuule äiti. Sovitaanko, että jatkaisit tuota aamulla ja
menisit nyt nukkumaan.
Katsos, jos et nuku tarpeeksi niin olet sitten niin
kärttyinen aamulla.Mitä jos menisit nyt nukkumaan, jookos."


(Vannon, että lapsi käytti juuri näitä sanoja, olkoonkin että muutama konsonatti puuttui välistä tai oli korvattu jollain toisella.)

Niinpä me menimme nukkumaan, vaikka kello olikin vasta yhdeksän.

Vieraita kävi runsaasti, nuoria naisia ja miehiä. Osa oli minulle uudempia tuttavuuksia, osan olen tuntenut jo alakoululaisesta asti. Ohjelmapuolesta vastasivat Lintunen ja Sulo, jotka vetivät monen tunnin shöyn. Lintunen oli puketunut parhaimpiinsa. Vahinko vain, että mumman tuoma vaaleanpunainen hörselö oli tarkoitettu vähintäänkin kaksi vuotta nuoremmalle lapselle. Kaksi vuotta sitten Lintusta ei moinen riepu kiinnostanut vähäänkään, mekot olivat kauhistus. Mutta nyt. Lintunen iski silmänsä tuohon prinsessaleikkiin tarkoitettuun uskomattomaan marenkiin. Päällehän se piti saada, mielellään olisi pitänyt saada vielä siivet selkään, mutta ne pitävät majaa mummolassa, eikä niitä sieltä tähän hätään lennättänyt millään. Koko päivän lapsi keikkui liian pienessä leningissään ja herätti hilpeyttä vierasjoukossa. Sulo keskittyi söpöilemään. Hän hoiti sen niin suvereenisti, että jopa lapsia avoimesti inhoava teini suli Sulon suloisuuden edessä ottamaan pojan syliinsä.

Illalla hihittelevä ja kikatteleva väki poistui juhlimaan täysi-ikäisyyden saavuttamista ravintolaan, ja siellähän menikin sitten myöhään. Tai oikeastaan myöhään meni jatkoilla. Sweetie oli kotiutunu noin 5.30. Olipa hyvä, etten valvonut odottamassa.

Juhliminen saavuttaa huipennuksensa ensi lauantaina, jolloin Sweetie pitää nuorisoseurantalolla yhteissynttäribibikset viikkoa nuoremman ja viikkoa vanhemman ystävänsä kanssa. Niihin juhliin mamma saa osallistua kuskaamalla juhlakaluja ja vieraita takaisin kulttuurikaupungin yöhön. Lupaa huolehtimiseen ja hermoiluun ei ole annettu, mutta tuleepa tuota varmasti harrastettua ihan luvattakin. On tämä sellaista tanssia ruusuilla, ettei paremmasta väliä.

18. huhtikuuta 2007

Kerro, kerro kuvastin

Silmät kirkkaina, lujassa uskossa olen selittänyt aina ja kaikkialla, ettei minulla mitään ikäkriisiä ole, vaikka olenkin tukevasti keski-ikäinen ja aivan kohta eläkeiän kynnyksellä. Ah-hah-haa! Nyt täytyy kuitenkin lopettaa valheessa eläminen ja tunnustaa, että ehkä jotain ihan pientä ikäahdistuksen tynkää on havaittavissa.

Vuosia olen bongaillut lehdistä ja televisiosta syvää tyydytystä tuntien suunnilleen itseni ikäisiä naisia, jotka kuitenkin näyttävät huomattavasti minua vanhemmilta, kuka mistäkin syystä. Tänä talvena olen huolestuneena tutkaillut peilikuvaani, silmien alle hiipineitä hämähäkinverkkoja, jopa vekkejä, joihin ei mikään silmänympärysvoiteen lääppiminen enää auta. Naaman restauroimiseen menee aamuisin yhä enemmän aikaa, silti lopputulos näyttää yhä rapistuneemmalta, ikääntyneemmältä.

Säälittävyyteni syvyys koko rujoudessaan valkeni minulle kun Anne Holmlundista tuli ministeri. Ihmettelinkö yhtään, että kuka ja mistä ja onko meillä tuollainenkin kansanedustaja ollut jo viime kaudella? No en. Sen sijaan totesin ällöttävän itsetyytyväisenä, että tuokin nainen se on vain kolme kuukautta minua vanhempi, mutta näyttää ainakin kolme, tai sanotaan vaan ihan reilusti viisikin vuotta vanhemmalta. Kettumaisinta tässä on mieleni laidoilla läikkyvä ajatus siitä kuinka sisäministeri saattaisi varmasti kuvani nähdessään iloita, että tuokin kolme kuukautta nuorempi mutsi näyttää häntä vanhemmalta. Jos siis ministeri olisi yhtä pieni ihminen kuin minä.

8. huhtikuuta 2007

Tunnollinen Työläinen, tunnetaan myös nimellä Lazur

Minähän tein tätä jo keskikouluaikoina. Ensin sairastin tuhkarokon joululomalla, vesirokon vuoro oli hiihtolomalla. Enimmillään minulla taisi olla 12 poissaolotuntia yhtenä lukuvuonna.

Nyt olen ollut jo jonkin aikaa vähän tukkoinen, olo on ollut epämääräinen ja puolikuntoinen, muttei kuitenkaan selvästi sairas. Pitkäperjantaina heräsin aivan kirjaimellisesti vihreä räkä poskella ja kurkku karheana, mutta käväisin silti töissä vääntämässä yhden raportin loppuun ja tulostamassa toisen aineiston valmiiksi tiistaita varten. Kun kerran kuitenkin ajoin Helsinkiin viemään perheen junalle, niin samoilla dieselelillä sitä käväisisi töissäkin, silkkaa säästöä on se. Lankalauantaina heräsin kolme varttia normaalia aiemmin, eli neljältä. Päätä särki, kaularauhaset olivat turvoksissa ja vilutti. Kahdeksalta mittari näytti 38, 2 astetta, ja minulla kun ei ikinä ole kuumetta.

Tänään olo on edelleen varsin sairas, vaikka kuumetta ei enää ole. Huomenna olen vielä paremmassa kunnossa, ja tiistaina täydessä iskussa. Näin saatiin taas yhdet pyhät ja harvinainen lapsi&miesvapaa viikonloppu käytettyä hyödyllisesti sairastamiseen, jotta työnteko ei kärsi. Ei sillä, että tulevalla viikolla mitenkään päin olisi edes voinut töistä pois olla. Raportointiviikko ja backup (=pomo) lomalla.

Syvään se on juurtunut, tunnollisuus.

6. huhtikuuta 2007

Luultavasti oikein väärin


Pääsiäisleskellä (ilmaus pöllitty Hiipinältä) on kerrankin aikaa lueskella blogeja kaikessa rauhassa. Pörrö nillitti taannoin käsityöblogeista. Tämä ei ole käsityöblogi, eikä tästä sellaista tule, vaikka näin pääsiäisen kunniaksi pistinkin tuohon kuvan omin kätösin askartelemistani munista. Mutta luultavasti bloggaan kuitenkin oikein väärin ylipäänsä, joten lisäsin sivupalkkiin Pörrön tarjoileman namiskan. (Johon en nyt saa linkitettyä, koskapa blogi ei lataudu.)

Se tässä pääsiäisleskeydessä vaan on outoa, että täällä on kerrakin hiljaista. Jopa hiljaisempaa kuin öisin, vaikka simasuut ovat silloinkin hiljaa ja nukkuvat. Että voiko pelkkä tietoisuus siitä, että he ovat kolme päivää vajaan viidensadan kilometrin päässä potensoida hiljaisuuden? Teineistä ei paljon ääntä lähde, tai jos lähteekin niin se on erilaista ääntä. Vähemmän äänekästä, eikä ollenkaan vaativaa. Tätä herkkua ei ole usein tarjolla, joten nyt on tankattava urakalla.

Menen sohvalle tankkaamaan. Rauhallista ja riemukasta pääsiäistä itsekullekin!

1. huhtikuuta 2007

Taidetta koteihin


Lintunen halusi mennä makuuhuoneeseen lepäämään. Yläkerrasta suljetun oven takaa kuului klassista musiikkia (radio) sekä onnellista lauleskelua (Lintunen). Myöhemmin paljastui, että Lintunen oli ehkä lepäillyt, mutta hänen kätensä ei. Kolmella seinällä, kolmessa kaapin ovessa, kahdessa kaapin seinässä, yhdessä huoneen ovessa + kahdessa karmissa, kahdessa sängyssä (myös sälepohjissa), yhdessä patjassa, yhdessä vauvanvaatteita sisältävässä äitiyspakkauslaatikossa sekä kuudessa 50 X 30 cm:n kokoisessa Lundian hyllytasossa oli taidetta koteihin kerrakseen. Seinillä taide ylti lähes katonrajaan, sillä nuori taiteilija oli onnistuneesti käyttänyt kerrossängyn tuomaa lisäulottuvuutta hyväkseen.

Eikä tuolle edes voinut olla vihainen, kun nauratti niin hysteerisesti. Seinistä ja kaapeista tussinjäljet lähtivät kivutta, ovi ja karmit joudutaan maalaamaan. Muulla ei niin ole väliä.

20. maaliskuuta 2007

Tätä en olisi halunnut gynekologin suusta kuulla



Ei täällä kyllä mitään ole.

Vuosi sitten touko- tai kesäkuussa langat vielä näkyivät, mutta joskus sen ja tämän päivän välisenä aikana oli koko helvatan hormonikierukka kadonnut jälkiä jättämättä. Sitä äkkinäinen luulisi, että senkin kokoisen kapineen kyllä huomaa, jos se pimpasta ulos putkahtaa. Mutta ei, ei näköjään huomaa.

Nyt siellä taas on. Tällä kertaa osaan olla varuillani ja epäillä kapineen lähteneen livohkaan jos 8 - 10 päivää kestävät, tuplavarmistusta vaativat vuodot palaavat. Että voi tuplavarmistaa sitten muutakin. Kyllä tuon kuvan taistelijat lystilaatikossa ovat ehdottomasti minun viimeiseni.

4. helmikuuta 2007

Järjettömän hieno sunnuntai

Mennyt sunnuntai oli hieno päivä kolmesta syystä.

  1. Nousin aamulla ylös (Sulon aloitteesta) klo 6.19 ja oloni oli varsin freesi ynnä krapulaton. (Toisin kuin lauantaina puolilta päivin M/S Galaxyn hytissä 5301. Näytin siltä kuin olisin nauttinut alkoholia Firman piikkiin pikkutunneille ja kärsinyt ensimmäisestä kankkusesta neljään vuoteen. Drinkkiliput olivat tallella yhtä lukuunottamatta. Ja sitäkään en käyttänyt itse. Silti hippajuomaa meni kurkusta alas valehtelematta tuplasti enemmän kuin edellisten neljän vuoden aikana yhteensä.)
  2. Apassionata Hommage oli valtava elämys, niin Lintuselle kuin minulle. Kyynelehdin puolet esityksestä, niin syvän vaikutuksen se minuun teki. Ensi vuonna uudestaan.
  3. Vihdoinkin sisustuksemme edustaa jotain tyylisuuntaa. Hesari sen kertoi: Punksuhi, just niikun meillä kotona.

1. helmikuuta 2007

Aina saa surra ja murehtia

Sweetie on kyllästynyt koulunkäyntiin. Hän tahtoo kirjoitusten jälkeen vuodeksi maailmalle, vaikka banaaneja lastaamaan. Jotenkin arvasin, että tämä on vielä edessä. Sweetiellä on ollut monta vuotta (ja on toki edelleenkin) selkeä tavoite ammatin suhteen. Opiskeluväsymys on kuitenkin ollut näkyvissä oikeastaan koko syksyn, jaksoarviointien numerot ovat olleet laskusuunnassa. Alkuviikosta Sweetie kysyi, että onko hänen pakko mennä yliopistoon. (On, jos haluaa toiveammattiinsa, muuten ei.) Olemme käyneet pitkin viikkoa keskusteluja eri vaihtoehdoista, joista osa nostaa äidiltä tukan pystyyn. Juuri nyt lapsi on päätymässä siihen, että hän käy pääsykokeissa vuoden päästä kesällä. Jos opinahjon ukset aukeavat, viilataan suunnitelmia sen mukaan. Jos käteen ei jää muuta kuin pyrkimiskokemusta, nuori ja rohkea aikoo suunnata vapaaehtoistyöhön maailmalle ja pyrkiä seuraavana kesänä uudelleen. Äidin sydäntä kylmää, mutta tämä nyt kuitenkin kuulostaa suunnitelmalta, ihan kohtuulliselta suunnitelmalta. Elämä on Sweetien, eikä hänen tarvitse elää sitä niin kuin se minusta olisi parasta elää.

Pienten puolestakin saa surra ja murehtia. Päiväkotijärjestelyihin on tulossa muutoksia vuoden 2008 alusta. Huonoin vaihtoehto on se, että tenavat siirretään toiseen päiväkotiin tammikuussa 2008, mutta Lintunen palaa eskariin entiseen päiväkotiin elokuussa 2009, jolloin Suloa kuskataan ensin kotoa reipas kilometri pohjoiseen ja sitten Lintusta siitä pisteestä vajaat 3 km etelään. Ei ole mukavaa sekään, mutta eniten huolestuttaa äärimmäisen huonosti muutoksiin sopeutuvan Lintusen hyvinvointi. ”Lapset kasvavat”, oli kaupungin päivähoidon johtajan virkamiesvastaus. Paras vaihtoehto on se, että Lintunen pääsee kielikylpyryhmään ja saa jäädä entiseen paikkaan, jolloin Sulo kielikylvetettävän sisaruksena ja erittäin potentiaalisena kielikylpyläisenä itsekin saa jäädä samaan taloon. Tämä tietysti edellyttää, että Lintunen soveltuu kielikylpyyn, sekään kun ei ole tuon lapsen kohdalla mitenkään itsestään selvää. Taas saa harmaantua näitä miettiessä. Onneksi aikaa on vielä melkein vuosi.

Sulosta sitä vielä saa huolta kantaakin. Poika on varsinainen Vaahteramäen Eemeli ja lisäksi onnettomuusaltis. Toistaiseksi vauriolistalla on vasta katkenneet maitohampaat ja hiusmurtumainen leuka, mutta eipä tuota ikääkään vielä paljoa ole. Vielä on äidillä monta huolen täyttämää vuotta tulossa, toivottavasti.

27. tammikuuta 2007

Mitä tulikaan tehtyä

Se on lyhyt. Ei yhtään sellainen kuin olin ajatellut. 25 cm hiusten pituudesta pois sälyttää pärstään 15 vuotta ikää lisää. Ei hyvä tukkapäivä. Onneksi tukka on uusiutuva luonnonvara. Ei tarvitse kuin odottaa ja tukka kasvaa kaiken aikaa.

26. tammikuuta 2007

Paras tukkapäivä ikinä

Tukkahan ei koskaan ole niin hyvin kuin päivänä, jolloin on menossa leikkauttamaan sen uuteen uskoon. Tänään on se päivä.

Zotin vapaapäivä mahdollistaa tämän riemun, ja siksipä jätinkin auton hänen käyttöönsä päiväksi ja tulin julkisilla töihin. Läksin kotoa varttia aiemmin kuin normaalisti, ja olin töissä tuntia normaalia myöhemmin. Samalla sain vahvistuksen epäilyilleni siitä, että reilun vuoden kuluessa yksityisautojen määrä työmatkaliikenteessä on noussut. Kun vielä syksyllä 2005 sama bussivuoro oli niin täynnä, että neljänneltä pysäkiltä kyytiin nousseista osa joutui seisomaan. Tänään meitä oli kyydissä hädin tuskin tusina. HKL:n jatkoyhteysbussissa istuskelinkin sitten kuskin kanssa kaksin hyvän matkaa. Henkilöautoja oli aamukuudelta Porvoonväylällä jonoksi asti. Ja viimeinen 15 km etappini HKL:n sinisellä kesti ajallisesti vain noin 10 minuuttia vähemmän kuin joka-aamuinen 55 km:n ajeluni kotipihasta toimiston parkkiin. Tähän yhtälöön kun lisätään vielä lasten hoitopäivän pitäminen mahdollisimman lyhyenä, eli kahdeksassa tunnissa, joka on pitkä päivä pienelle sekin, valintani on edelleen taittaa työmatkani omalla autolla, yksin. (Kimppakyytiläinen toki mahtuu mukaan, jos reitti ja aikataulu natsaavat. Halukkaat voivat ilmoittautua kommettilaatikossa.)

Tukka on vielä hyvin. Huomisesta en tiedä. On tämä jännittävää elämää!

19. tammikuuta 2007

Tää on taas niin tätä



Kerrankin kun ajattelin selata blogeja töissä. Niin tähän (klikkaa kuva suuremmaksi) se sitten tyssäsi. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta.

Menen sitten perjantailettuja syömään. Kermavaahdolla ja hillolla. Jotain etuja tässäkin firmassa sentään on.

13. tammikuuta 2007

Ei pysty, liian hapokasta

Lintunen jäi junan alle

Onkohan tullut vahingossa hankittua liian kiireinen elämä internätin ulkopuolella. Enää ei ehdi oikein edes lukea muiden tuotoksia, saati purskauttaa näkösälle jotain omaa. Sanomisen tarvetta on, aikaa ei. Pyhä kolminaisuus Lapset-Kotityöt-Ansiotyö on minut nielaissut. Jäätte siis paitsi jorinoita, joita olisi voinut kuvittaa vaikka näin. En vielä sulje luukkua lopullisesti, mutta ei täällä paljon kurkittavaa ole viime kuukausina ollut. Katsotaan kuinka ämmän jatkossa käy.

Veturi on vihdoin irti




Sulo sai paperisilppurin auki