31. tammikuuta 2005

Se aika kuukaudesta

Kausi vaihtui. Tämä viikko menee edellistä kautta päättäessä ja raportteja laatiessa. Yleensä tähän aikaan kuukaudesta on kauhea kiire ja töitä tarpeeksi. Mutta nyt kaikki on tehty niin pitkälle kuin yleensä voi tehdä. Kaikki haalimani ekstra-hommelitkin (käännöstyöt ja ylimääräiset tilastoinnit) olen jo ehtinyt hoitaa. Ei tätä toimettomuutta tekevä nainen tahdo kestää millään.

Osittainen hoitovapaa loppui joulukuussa, ja arvasin jo silloin, että tekee tiukkaa saada täytettyä 1,5 h:n pidennys työaikaan, kun kuudessa tunnissakin ehti normaalisti tehdä kaiken ja vähän päälle. Miten ihmeessä minulla ennen äitiyslomaa oli aina kiire ja töitä rästissä, vaikka tein töitä keskmäärin yhdeksän tuntia päivässä? En käsitä.

Onneksi hienovaraiset vihjaukseni ylimääräisestä kapasiteetista on on kuultu, ja toimenkuvaani laajennetaan. Sellaiseen suuntaan, josta olen aina ollut kiinnostunut, jota olen aiemmassa työpaikassani jo tehnyt, ja epävirallisesti vähän täälläkin. Nyt voin saada koulutusta ja paneutua asiaan kunnolla. Merkittävä parannus työviihtyvyyteen, vaikkei tätä nyt niin tylsäksi ole voinut aiemminkaan moittia.




28. tammikuuta 2005

Kevättä rinnassa

Omenapussin avaaminen on aina yhtä hauskaa, jollei välillä jopa hauskempaa.

Meidän uusperheemme taitaa poiketa valtavirrasta, mikäli mittarina pidetään autoilua. Meillä nimittäin vaimo on omistanut sekä kortin että auton kauemmin kuin mies. Vaimo kurvaa mukavasti perheen ainokaisella autolla töihin. Mies pukkaa kuopusta rattailla säässä kuin säässä päiväkotiin ja nousee sitten bussiin päästäkseen tienaamaan leipää laumalleen. Viikonloppuisinkin ratissa on enimmäkseen vaimo, eikä mies takuusti aukaise suutaan jaellakseen kultajyviä autoilun hienouksista. Meillä on siitä oikein sopimus: kumpikaan ei puutu toisen ajamiseen, vaikka mieli kovasti tekeekin, niin erilaiset ovat ajotapamme, ja kumpikin on luonnollisesti vakuuttunut oman tyylinsä ylivoimaisuudesta.

Minua polttelee autokuume, johan auto on kaksi vuotta vanha, ja mikä oleellisinta: mittarissa on jo yli 70 000 km. Vaihtaa se pitää, ja äkkiä sittenkin. Mutta ottautuuko mies tähän asiaan ollenkaan. Eipä tietenkään. Autollahan on ajettu vasta kaksi vuotta ja vasta 70 tkm. Ei mitään kiinnostusta koeajoja kohtaan, ei pienintäkään innostusta toinen toistaan houkuttelevampiin viikonloppunäyttelyihin.

Voisinhan minä sen auton vaihtaa omin päinkin, minun nimissänihän se on, ja olen minä autoja ostellut itsekseni ennenkin. Vaan kun se kuitenkin on meidän yhteinen kulkupeli. Eikä mielestäni tämän euroluokan ostoksia sitäpaitsi tehdä ilman toisen hyväksyntää. Että millä sen miehen mielen nyt kääntää. Tuota pikaa pyörähtää 100 000 rikki, ja ennen sitä se on pakko saada vaihdettua.

Ai niin, ja minä sain kokonaista 65 pistettä testistä, Zot sai 285. Onneksi autoa ei ajeta näppiksellä.

Hrrrr!

Etelä-Suomessa asuva, autoileva nainen vieraantuu luonnosta nopeammin kuin ehditte sanoa pakkanen. Ei tule aamulla töihin lähtiessä katsottua edes ikkunasta ulos, saati että viitsisi lämpömittaria vilkaista. Sinne vaan pakkaseen samassa varustuksessa kuin suojasäälläkin. Villakangasulsteri, nahkahanskat (vuorilliset sentään) ja kapea alpakka-pashmina sisävaatetuksen päällä eivät riitä, kun mittarissa on - 15 astetta Celsiusta. Pitäisi varustautua ainakin päähineellä ja sukkahousuilla lisäksi.

Vaan eipä tule mieleen, ennen kuin työntää nokkansa ulos ja jäätyy tönköksi sen viiden minuutin aikana, joka kuluu kun kävelee autolle, irottaa sen lämmitystolpasta ja harjailee kevyen irtolumen katolta ja takaikkunasta. Menee koko 40 minuutin työmatka, että ehtii lämmetä. Siitä huolimatta, että sisätilanlämmitin on puhaltanut autoa lämpimäksi kaksi tuntia ennen kuin liikkeellelähtöä, penkinlämmitin pariloi pakaroita ja lämmityslaiteen namiska on käännetty kaakkoon.

Aikaisin töihin tulemisessa on se etu, että saa auton parkkiin pääovelle vievien portaiden juureen, eikä äärimmäiselle laidalle. (Pahimmassa tapauksessa ei parkkipaikalle mahdu ollenkaan, jolloin sisätilanlämmittimestä ei ole mitään iloa, kun ei ole lämmitystolppaa johon tyrkätä johto.) Vajaapukeutumisesta ehtii siis kärsiä 30 sekuntia lyhyemmän ajan. Ei ollenkaan merkityksetöntä, sillä iltapäivällä säästää toiset 30 sekuntia, ja sehän on jo kokonainen minuutti!

25. tammikuuta 2005

Elokuvissa

Vastahan tuo syntyi. Ei ole kuuttatoista vuotta siitä aurinkoisesta, toukokuisesta aamupäivästä, kun puskin Sweetietä maailmaan. Viisitoista vuotta ensimmäisistä haparoivista askelista. Kaksitoista vuotta korvien lävistyksestä. Kahdeksan ja puoli vuotta sitten vilkutin luokan ovelta ensimmäisen koulupäivän aamuna pulpetissaan tärkeänä nököttävälle pellavapäälle. Toisena se jo sanoi, että huomenna ei sitten tarvitse saattaa, eikä varsinkaan tulla vastaan. Viime kesänä rippileiri, ensi kesänä kielikurssi ulkomailla. Viime viikolla napalävistys. "Viisitoistavuotiaat ei tarvitse vanhempien lupaa."

Ja nyt sillä on poikaystävä. "Ei mitään vakavaa." Elämä voi tosiaan liukua silmien edessä kuin filminauha, uskokaa pois.

23. tammikuuta 2005

Sunnuntain pieni onni

Ennen vanhaan, ei niin kauhean kauan sitten, sunnuntai-illat olivat viikon surkeinta aikaa. Joko puskin vuoden 1985 Corollallani nelostietä kotia kohden, itku silmässä ja raastavaa ikävää tuntien, tai sitten nielin kyyneliä kotona, kun Elämäni Valo taittoi matkaa päinvastaiseen suuntaan Bravollaan. Koko sunnuntain yllä leijui apeus, heti aamusta sitä katsoi kelloa ja laski, että enää 10 tuntia, ja taas pitää olla erossa viikko, tai pahimmillaan kaksi.... Jossain mielen levottomilla liepeillä vaani maanantain varjo, tietoisuus jälleen yhdestä alkavasta työviikosta, edellisen kaltaisesta, ja seuraavan.

Nyt sunnutait ovat viikon parhaita päiviä. Saan nukkua aamuisin pitkään, sillä Zot nousee sunnuntaisin Lintusen kanssa ylös. (Hassua, miten niin pieni ihminen jo tietää, kumpaa pitää kiskoa aamulla kädestä: "Ule, ule alas yömään!") Ei ole kiirettä mihinkään, ei mitään välttämätöntä tehtävää. Lepopäivä on levollinen. Maanantai on jossain kaukana, eikä sen ajatteleminen ahdista. Töissä pitää edelleen käydä, työviikotkin muistuttavat yhä melkoisesti toisiaan, laskut on maksettava eikä rahaa vieläkään ole liikaa. Mutta elämä on täyttä, värikästä ja onnellista.

Pienet palleroiset kädet kaulalla, rutistus ja itsetietoinen toteamus: "Iue on äitin a-as." On, Lintunen on äidin rakas. Niin pieni voi olla valtaisa onni sunnuntaina.

Kirjoittaja tahtoo kiittää nykyisestä onnellisuudestaan Internettiä, Sinkut.netin chattia sekä autuaammille teille siirtynyttä Toyota Corollaansa.

20. tammikuuta 2005

Kevyesti kolmannen kanssa

Kiltti ihminen sinkautti mieleni menneeseen. Miten sitä olikin esikoisen kanssa käsi päässä kaiken aikaa? Angstia pukkasi joka asiasta imetyksestä (tai oikeastaa imettämättömyydestä) päiväuniin (tai siis unettomuuteen). Kaksikymmentä minuuttia vauvan kanssa tuntui kahdelta tunnilta. Sweetien vauva-aika on jäänyt mieleeni kaoottisena, itkuisena ja turhauttavana ajanjaksona. Ja nyt olen huomannut, että Sweetie olikin tavallisen helppo vauva. Onneksi sentään edes nyt.

Alle kahdessa vuodessa minulla olikin jo kaksi lasta. Juniorin ja Sweetien kanssa yhdessä oli jostain syystä helpompaa kuin aiemmin pelkästään Sweetien kanssa, mystistä. Angstia pukkasi tosin edelleen. Mies (jatkossa Ex) oli joko töissä tai rakennuksella, ja minä tunsin olevani häkissä. Talo valmistui, mutta taivas ei auennut. Erohan siitä tuli.

Vasta tämän kolmannen kanssa olen osannut nauttia ohikiitävistä hetkistä ja ottaa rennosti. Siitä huolimatta, että Lintunen on sisaruksiaan selvästi haasteellisempi lapsi. Ei tämä vieläkään mikään taivas ole, mutta porstua kuitenkin. Se riittää minulle nyt.

Olisinko osannut olla yhtä rento, jos Lintunen olisi syntynyt kaksi vuotta sitten esikoiseksi? En minä vaan tiedä. Eikä sen ole niin väliäkään. Lintunen syntyi kolmanneksi, kuopukseksi ainokaisen eduin, onnellinen lapsi.

19. tammikuuta 2005

Liikenteessä

Joskus kun paahtaa moottoritiellä 120 km/h nopeusrajoituksen ollessa 100 km/h, tulee miettineeksi, että mihin ihmeeseen niillä kaikilla ohituskaistalla näkymättömiin suhahatavilla oikein on kiire? Minullahan on tietenkin kiire hakemaan Lintusta hoidosta. Muuten kyllä ajaisin nopeusrajoitusten mukaan, tietenkin.

Mutta mitähän Sweetie-esikoiseni mahtoi oikein tarkoittaa, kun totesi kuivakkaan tyyliinsä: Äiti, sä ajat kuin miehet. Kiroiletkin samalla lailla.

Ymmärsin sentään hävetä.