Aamuvirkku sirkuttaa

(Ah, mun runosuoneni sykkää aamutuimaan. Epätahtiin, mutta kuitenkin.)

Heräsin tänä aamuna 4.28, ilman herätyskelloa. (Enkä minä herätyskelloa ole tarvinnutkaan enää vuosiin.) Kahdeksan minuuttia möllötettyäni päätin viimeinkin käyttää näitä varhaisia aamuja johonkin hyödylliseen ja lähteä salille. Viideltä höyläsin kulkukorttia kuntosalin ovenpielessä, varttia vaille kuusi oli hikinen pikatreeni selvä. 6.08 starttasin auton ja viittä minuuttia myöhemmin ällistelin käsittämättömän runsasta liikennettä moottoritiellä.

Normiaamuna lähden matkaan noin puoli kuusi, ja olen töissä kuuden pintaan. Muuta liikennettä on jonkin verran, mutta matkanteko on sujuvaa. Pidän suunnattomasti noista hiljaisista aamun hetkistä, kun auto kulkee, tie vetää ja perillä odottaa autio toimisto. Autio toimisto täällä odotti toki tänäänkin, mutta matkanteko oli korkeintaan sujuvahkoa. Ruuhkasta ei varsinaisesti voi puhua, mutta paljon ei puutu. Kehä ykkösellä länteen menevillä kaistolla liikenne alkoi hidastua Pakilan liittymän kohdilla, muutama sata metriä myöhemmin jonot jo liki seisoivat. Minä onnekas puikkaan alas Hämeenlinnan väylälle, joten jonossa ei tarvinnut kuluttaa kallista aikaa ja repaleisia hermoja.

Pitää alkaa henkisesti valmistautua siihen, että jatkossa työmatkaan kuluu enemmän aikaa ja vähemmän sujuvuutta. Suunnitelmassa on kaksi normaalia aamusalikeikkaa, eli töihin lähtö viivästyy tunnilla. Mikäli innostun asahista, (ja miksen innostuisi, taijin korvikkeena, siihen kun ei enää vain löydy aikaa,) yhtenä aamuna viikosta tungeksin raitilla vasta kahdeksan korvilla. Tyypilliseen tapaani hermoilen ja harmittelen asiaa etukäteen, vaikka tiedänkin kaiken menevän ihan hyvin ajallaan. Minulla ei ole kiire töihin, eikä todellakaan ole väliä vaikka olenkin töissä kerran viikossa vasta yhdeksältä enkä kuudelta. Eipä olisi nuorempana uskonut, että minustakin tulee aamuvirkku keski-ikään päästyäni.

Ja muuten olen edelleen sitä mieltä, että tulisipas pian pakkanen.