Tervettä päivää, lukija!

Tunnustan, että Kurkistusluukku on ollut täysin heitteillä. En ole käynyt edes vilkaisemassa viikkoihin. Tänään tulin ja hämmästyin: kommenttiloodassa joku ilmaisee ikävöivänsä jorinoitani. Oho. Hyvä syy roiskaista päivitys pitkän tauon jälkeen. Aiheita on ollut mielessä, olen välillä jopa aloittanut kirjoittamisen, mutta painanut kuitenkin deleteä julkaisemisen sijaan. Mikä lie iskenyt, kyllästyminen, tai epäilys siitä, ketä kiinnostaa.

Olisin voinut kirjoittaa siitä, että Lintunen löysi yht'äkkiä viimeisetkin kadonneet konsonantit. Kaikki ääntyvät kauniisti, Lintusen puhe kuulostaa ihan tavalliselta. Sanavalinnat eivät ehkä ole tyypillisiä viisivuotiaille, sillä tytön sanavarasto on laaja, ja hän käyttää sen vivahteikkuutta luonnollisesti. Sweetien mielestä Lintunen on pikkuvanha, mutta minä en ole samaa mieltä.

Olisin voinut kirjoittaa myös siitä, miten olen alkanut sekä tietoisesti että tiedostamattani olla huolissani Lintusen koulun aloittamisesta. Siihen on kaksi vuotta aikaa, mutta saatan herätä murehtimaan sitä 1.37 yöllä. Olen myös alkanut nähdä unia, joissa Lintunen putoaa ikkunasta tai parvekkeelta tai näköalatornin kaiteiden välistä. Samanlaisia unia näin silloin, kun Juniorin seitsemäs syksy lähestyi. Ehkä kirjoitankin tästä vielä erikseen.

Ja siitä, miten erikoista Lintusen käytös on kodin ulkopuolella, tai vieraammassa ihmisjoukossa. Ihmisten kasvoilta näkee selvästi, että he pitävät lasta jälkeenjääneenä. Tämäkin lisää huolta koulun aloittamisesta.

Olisin voinut myös kirjoittaa kokoelman Sulon tempauksista ja hauskoista sutkauksista. Kuten vaikka siitä, miten hän eräänä iltana huuteli sängystään että hänelle pitää ostaa työkaluja ja viinaa. (Oikeastaan hän sanoi liimaa, mutta koskapa Sulokin korvaa välillä konsonantteja toisilla, se kuulosti viinalta.)

Sweetien muutto omilleen olisi ansainnut oman polkan. Miten nopeasti vuodet kuluvat, miten selvästi muistan, kuinka Sweetie kannettiin synnytysairaalasta kotiin, miten äidin mieli ei yllättäen ole muuton johdosta haikea, miten luonnolliselta se tuntuu ja miten varma olen siitä, että lapsi pärjää.

Voisin myös kirjoittaa siitä, että minunkin teini-ikäinen poikani viihtyy itsekseen omassa huoneessaan pelaten verkkopelejä ja tapaa harvemmin kavereitaan muualla kuin verkossa. Mietityttää todella.

Voisin kirjoittaa työyhteisöstä, työhyvinvoinnista, tai pikemminkin pahoinvoinnista, siitä mistä se johtuu ja mitä sille voisi, pitäisi mielestäni tehdä. Oma työssäviihtymisen parani ratkaisevasti, kun sain uuden asiakkuuden hoitaakseni. Olen innostunut ja iloinen. Väsynyt, mutta onnellinen.

Olen koko syksyn ollut hyvin sisäänpäin kääntynyt ja jokseenkin haluton mihinkään yheisölliseen tai sosiaaliseen kanssakäymiseen. En tiedä miksi, enkä jaksa edes miettiä. Välillä vain tulee tällaisia kausia. Ehkä säännöllisempi päivittelykin pääsee nyt käyntiin, kun olen saanut tehtyä sen vaikeimman, rikottua hiljaisuuden. Kiitos sinulle, anonyymi lukijani.