Päivä pilalla

Sain ajokortin melkein neljännesvuosisata sitten, enkä ole koskaan ollut osallisena kolarissa, mutta tänään kolahti. Olin lähtenyt töistä puoli tuntia normaalia myöhemmin, mikä tarkoitti sitten ruuhkaa Sturenkadun ja Mäkelänkadun risteyksessä. Jono seisoi vihreissä valoissa, minä viimeisenä. En ensin tajunnut, että miksi auto tärähti ja mikä oli se tympeän peltinen rysähdys, mutta äkkiäkös siitä tokenin noitumaan niin että peräänajaja varmasti kykeni lukemaan huulilta, vaikkei mitään kuullutkaan. Nöyränän poikana tuo heti myönsi syyllisyytensä, paperit täytettiin ja minä olin yllätyksekseni kolea kuin pohjoistuuli pakkasella.

Pelti on peltiä, henkilövahinkoja ei sattunut, vaikka niska vähän nitkahtikin ja päätä särkee edelleen. Onneksi peräänajajalla ei ollut vauhtia edes nopeusrajoituksen mukaista neljääkymppiä, tai jälki olisi voinut olla pahempaa, ja onneksi olin jättänyt edelläni olevaan hieman rakoa, tai muuten peltiä olisi ruttaantunut sekä edestä että takaa, ja vielä siitä edessä olleesta autostakin. Silti harmittaa ylimaallisesti, kaikki pellin oikomiseen tuhraantuva aika ja vaiva.

Huomenna on onneksi vapaa- ja huolehdi itsestäsi päivä. Nyt kun vielä malttaisi pitää päivän vapaana, eikä alkaisi lonksotella läppärin kantta ja ihan vaan pikkuisen rusnata pikku pikku raporttia. Ihan vaan pikkuisen.

Lääkitys kohdallaan

Perjantaina Saksikäsi Lintunen muotoili vyötärölle ulottuneet hiuksensa uuteen uskoon. Varsin laiha lohtu on se, että lopputulos olisi voinut olla hurjempikin, kampaaja saanee tuhon jäljet siistittyä ihan kivasti, ja kasvaahan se tukka takaisin. Harmitti ihan vietävästi, mutta jostain syystä myös nauratti.

Hieman sen jälkeen Vaahteramäen Sulo kokeili millaista jälkeä saa aikaiseksi riippulukon avaimella auton oveen. Ja toiseen oveen, ja kolmanteen. Onneksi kaikki ovet olivat meidän farkku-Corollassamme, eivätkä esimerkiksi naapurin Touranissa tai toisen naapurin Octaviassa. Rahanmeno ketuttaa, uusi maalipinta kolmeen oveen ei ole halpaa lystiä. Mutta silti taas naurattikin.

Jos olisin itse ollut todistamassa edellisiä episodeja, en luultavasti olisi suhtautunut niihin kovin suurella humöörillä tapahtumahetkellä. Mutta kun olin autuaan tietämättömänä töissä, ja jälkikasvun tekoset paljastettiin minulle viinin ja illallisen äärellä viihdyttävän elokuvan jälkeen, oli helppoa lähinnä virnuilla ja päivitellä, että miten ne osaa aina yllättää.

Eniten nauratti myöhemmin se, kun huomasin Zotin säilöneen katkotut kutrit tyhjään pahvilaatikkoon ja loppusijoittaneen laatikon parikymmensenttisine hiustupsuineen kirjahyllyyn. Se mies rakastaa pahvilaatikoita syvästi, eikä todellakaan heitä koskaan mitään pois. Luultavasti jossain on pahvilaatikko, johon hän on huolella kerännyt kynsienleikkuutuokioidensa tulokset. Sitä laatikkoa en totisesti halua löytää.

Eilen illalla kesken viikon kovalevytallennusten katselun televisio sanoi poks ja pimeni. Ääni sentään jäi. Arvaatte varman, että harmitti, mutta myös nauratti. Uusi töllötin on ollut hankintalistalla jo ainakin vuoden, mutta koska Zot haluaa harkita ja vertailla ja tutkia ja hieroa ja vetkutella päätöksiä, uusi töllötin on vielä kaupassa. Eilen päivällä hän vihdoin viimein sai päätetyksi mihin ominaisuuksiin ja kokoon hän on valmis panemaan rahaa, ja heti illalla vanha poksahtaa.

Mikähän mukava yllätys tällä päivällä onkaan varalleni varattuna. Lääkitykseni on olematon, ja se toimii.

Keskikesän juhlaa

Elämä ei ole mikään reilukerho, sehän kyllä tiedetään. Mutta kysyn vaan, että onko reilu sellainen vatsatauti, että lapsi oksentaa tiistai-iltana kolmesti, keskiviikkona ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee päässeensä säikähdyksellä, torstaiaamuna kuudelta kerran, koko päivänä ei kertaakaan, niin että äiti-ihminen luulee jne. Käy sitten torstai-iltana kahdeksalta lennättämässä varpusparven posliinipyttyyn, haluaa sen jälkeen lepäämään ja puoli yhdeksältä alkaa imitoida Regan MacNeilia? Ja mikä se sellainen vatsatauti on? Koska seuraavaksi se on arvatenkin Sulossa. Sitten kaikissa muissa paitsi minussa. En minä edellisellä kerrallakaan, puolitoista vuotta sitten, (ja se on reilua se, ) saanut noroa, vaikka luutusin oksennusta ja pashaa viikon. Kaikki muut saivat.

Onneksi ei ollut juhannussuunnitelmissa muuta kuin visiitti Linnanmäelle. Onneksi sitä ei mainostettu jälkikasvulle etukäteen. Vaikka Lintunen, muisti-ihme idästä, on jo viikon kysellyt koska on juhannus, juhannuksena mennään Linnanmäelle. Eikä asiasta todellakaan ole puhuttu lasten kuullen. Mutta niinhän tuo automaattisesti olettaa myös, että kun on käyty korvaklinikalla foniatrin kontrollissa, mennään Ikeaan hurvittelemaan. Ihan vaan, kun vuosi sitten ensimmäisellä kerralla niin tehtiin. Niinhän se oli sitten ilmoittanut tälläkin kertaa isälleen, että nyt sitten Ikeaan.

Ensi viikon lopulla meidän piti lähtemän mummolaan, mutta voipi nyt lykkääntyä se reissu, ja jäädä minulta vallan väliin, koska lomani loppuu siihen viikonloppuun. Sellaista se on valssi kesällä, sanoi entinen emäntä.

Että hyvää keskikesän juhlaa kaikille, älkää päätykö tilastoihin!

Ei tunnu miltään, vai tuntuuko sittenkin

Tänään oli viimeinen työpäiväni Firmassa. Kaikki kyselivät kilvan, että miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Pieneltä paniikilta korkeintaan. Menin tavalliseen tapaan aamukuudeksi töihin, painoin hommia hartiat jäykkinä ilman vessa-, tee- tai lounastaukoa iltaneljään. Olisin painanut pidempäänkin, jollei olisi tarvinnut hakea jälkikasvua päiväkodista. (Sulo huomautti, että hän on jo odotellut. No kai, kun olin tunnin normaalia myöhemmin paikalla.) Läksiäiskakkua, kahvia, lahjoja ja puheita ehdin sentään nauttia iltapäivällä. Pakko tosin tunnustaa, että silloinkin ajattelin koko ajan, että kehtaisko sitä tästä painua koppiinsa urakoimaan.

Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.

Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.

Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.

On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.

Ainahan on maksettava, eikös juu

Pääsiäinen lakeuksilla on takana. Matkasin mennen tullen Lintusen ja Sulon kanssa kolmisin autolla, Zot tuli työajallisista syistä junalla perässä. (Tai oikeastaan tiistaina hän tuli aamujunalla edellä.)

Kautta vuosien olemme käyttäneet yhden pysähdyksen taktiikkaa, hyvällä menestyksellä. Tällä(kin) kertaa pysähdyin Ylöjärven Shellille tarkoituksena pissattaa, syöttää ja juottaa jälkikasvu. Ei onnistunut. Perilliset tappelivat mieluummin leikkinurkassa kosketusnäyttöisen pelin hallinnasta, joten pakkasin ostamani eväät käsilaukkuun, keräsin tenavat kyytiin ja posottelimme loppumatkan ilman pissavahinkoja ja nälkäistä tai mitään muutakaan kitinää. Mahtavaa!

Tiistain paluumatka vaikutti vielä mahtavammalta. Sulo, usean huonosti nukutun yön ja nukkumatta jääneiden päiväunien jälkeen nukahti viidessä minuutissa startin jälkeen. Hän heräsi noin 2,5 tunnin kuluttua, juuri kun Ideapark oli jo jäänyt taakse ja Pirkanhovi häämötti. Mutta Lintunen oli nukahtanut puoli tuntia aiemmin, joten emme pysähtyneet. Hän ei herännyt Linnatuulenkaan kohdalla, joten ajattelin, että mennään samalla vauhdilla kotiin asti. Riihimäen kohdalla hän heräsi ilmoittamaan, ettei ole saanut syödäkseen mitään pitkään aikaan. Lapsi kaivoi eväspussista piparin nakerrattevakseen. Juuri kun olimme nousemassa moottoritieltä Hyvinkään pohjoispuolella, 40 minuuttia ennen kotipihaa, Lintunen sanoi oksentavansa ihan kohta. Ja sitten hän oksensi. Voin kertoa, että quesadilla haisee pahalta tullessaan ylös neljä tuntia aterioinnin jälkeen. Se myös tarttuu lujasti kiinni vesipesua kestämättömään villakangastakkiin ja sen tekoturkiskaulukseen ja mansetteihin. Olen kiitollinen, jos joku pystyy kertomaan miten turvavyön saa puhdistettua paksusta, juustoisesta oksennuksesta.

Helposta elämästä saa aina maksaa. Tavalla tai toisella.

Ikävä ihminen valittaa

Minusta on tullut ikävä ihminen, hankala aasiakas. Nuorena olin sopuisa, elastinen ja nöyrä. Nykyään olen asiakkaana jämäkkä, (no jämäkämpi ainakin,) vaativa enkä vähääkään nöyrä. Jos en saa vastausta päiväkodin johtajalta, minä soitan kaupungin päivähoidosta vastaavalle johtajalle. Hyvä se on sielläkin tietää, että palvelun käyttäjä kokee tulleensa painostetuksi ja jopa uhkailluksi.

Sain vastauksia, sellaisia kuin olin odottanutkin saavani. Päivähoidon johtaja sai palautetta siitä, miten vaikea tavallisen kaupunkilaisen on ymmärtää logiikkaa jonkin toimintatavan takana, kun sitä ei edes yritetä hänelle selittää. Kohautellaan vain olkapäitä, levitelllään käsiä ja annetaan ymmärtää, että tehkää näin, tai muuten... Paljon vähemmällä mielipahalla, otsasuonten pullistelulla ja turhautuneina valvotuilla öillä olisi päästy, jos olisi osattu suoraan sanoa, että kyseessä on tekninen seikka. Itse asiaa se ei juuri muuksi muuta, mutta tässä tapauksessa tieto olisi epäilemättä lievittänyt tuskaa.

Silti minua risoo, että meidät on pakotettu teknisistä syistä tekemään ja vielä perustelemaan anomus siirrosta, jota emme halua. (Haluttomuuteen on useita perusteita, jotka kaikki ajavat erityisesti Lintusen etua.) Me siis anomme siirtoa toiseen päiväkotiin, vaikka haluaisimme pitää lapset vanhassa, tutussa päiväkodissa. (Sitten kun siirto tehdään, on turha valittaa, kun itse kerran oikein anoimme vaihtoa, vai mitä?) Sen verran änkyrä, hankala ja ikävä ihminen minä kuitenkin olen, vielä näin seesteisessä (ehe ehe) keski-iässäkin, että lomakkeen kohtaan "Siirron perustelut" kirjoitin: Päiväkodista ilmoitettiin, että on pakko.

Ei se poissa ollutkaan

Kävin tänään steriloitavana. Toimenpide tehtiin uudella menetelmällä, jossa ei tarvitse nukuttaa eikä tehdä reikiä vatsanpeitteisiin. (Paljon mitään en pelkää, mutta nukutusta ja varsinkin reikien tekoa vatsanpeitteisiin pelkään.)

Päiväkirurgiselle osastolle mennessäni saan 800 mg ibuprofeiinia ja 1 g parasetamolia, jonka jälkeen istuskelen tunnin odottelemassa vuoroani. (Edelläni oli kaksi naista, toinen salissa ja toinen jonossa.) Salissa ollut tuli kalpeana pois, ja kertoi että asennus ei onnistunut, vaan hänelle tehdään perinteinen klipsi-toimenpide vielä tänään päivystystapauksena. Ajattelen, että kerrankin huono tuuri osuu jollekin muulle kuin minulle. Hah!

Salissa riisun alavartaloni paljaaksi ja kipuan toimenpidepöydälle epämukavaan asentoon, jossa jalat ovat ylhäällä telineissä ja takapuoli roikkuu tyhjän päällä. Gynekologi selostaa toimenpidettä, ja saatan ihailla sisuksiani tv-ruudulta. Ensimmäinen ylläri pamahtaakin heti kärkeen. Kadonnut hormonikierukkani löytyy munanjohtimeen tunkeutuneena. Ensin gyne on sitä mieltä, että yritetään ohi, mutta kapine on niin kätevästi tukkinut koko tuubin, että pois se on nypättävä. Ei tunnu missään.

Uusi yritys, katetri löytää tiensä hysteroskoopin avulla munanjohtimeen, mutta mikroimplantti ei suostu irtoamaan. Alkaa rassaus ja vatkaus ja vemputus, joka tuntuu ikävältä, ja vähän kivuliaalta. Ei vaan irtoa. Rojut ulos ja uusi yritys toiselle puolelle. Sujuu kuin tanssi, minuutissa kaikki on ohi. Kolmas yritys toiselle puolelle. Eikä implantti irtoa vieläkään. Kipua ei tunnu, mutta jalkojen varassa on tullut roikuttua jo sen verran, että lihakset alkavat väsyä ja vapista. Aikansa yritettyään lääkäri vetää asettimen taas kerran ulos ja yrittää uudella kapineella. Ja sehän sitten viimein suostuu irtoamaan, onneksi. Housut jalkaan, kolmen kuukauden kuluttua tarkistetaan tulos, kiitos ja näkemiin.

Alavatsaa vähän juilii, kuin lievissä kuukautiskivuissa, muuten olo on mitä mainioin. Kierukkasekoilu vähän naurattaakin. Minulla on siis ollut tammikuusta 2006 alkaen tähän päivään asti 1-2 hormonikierukkaa sisälläni, vaikka olen ollut siinä uskossa (ja pari gynekologia myös), että niitä on ollut joko yksi tai ei yhtään. Ehkäisy on ainakin ollut huolella hoidettu, koskapa käytössä on ollut myös kondomi, jota tosin olemme kuvitelleet ainoaksi ehkäisyksi. Ja hermoilleet, että mitä jos sattuu vahinko. Hermoilu on ajanhaaskausta , M.O.T.

Lähtölaskenta

Kuppi meni nurin, vieteri napsahti poikki, mitta tuli täyteen. Nyt katsotaan kelpaako kokenut ja pätevä ammattilainen, jolla on kahden alle kouluikäisen verran händikäppiä, enää mihinkään, vai joko yli nelikymppinen nainen on työmarkkinoille ylikypsä.

Viimeksi olisin saanut joka ikisen hakemani paikan, mutta ikää ja lapsia oli silloin vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, ettei kukaan varmaan kuvitellun minun enää lisääntyvän. Nythän en enää lisäännykään, kohta se ei edes ole mahdollista. En hetkeäkään epäile, ettenkö saisi töitä. Kysymys on vain siitä, saanko niistä tyydyttävän korvauksen. Katsotaan, kuinka ämmän käy.

Kyllä olenkin yllättynyt

Arvatkaa, kuka on lähdössä ylihuomenna perheen ja suvun kanssa lomailemaan ihan ulkomaille asti?

Arvatkaa, kenen lapsi on tänään oksentanut todistajien läsnäollessa kahdesti ja kerran ilman todistajia. (Hän ei muista, oliko se päiväkodin pihalla kummastusta herättänyt oksennuskasa hänen. Niinpä.)

Siilillä on piikit

Eilen oli taas yksi niitä päiviä, jolloin tekee mieli vetää

1. koko maailmaa kuonoon


2. perskännit


3. ranteet auki.

Tekemättä jäi kaikki kolme eilenkin, eikä vähiten Kiroilevan Siilin ansiosta. Siili valaisee synkimmänkin päivän, halusin tai en.

Kannattaa tutustua myös piirtäjän sarjakuvablogiin. Milla on parikymmentä vuotta nuorempi kuin minä, mutta tunnen häneen outoa hengenheimolaisuutta. Osa noista stripeistä voisi kuvata omaa parisuhde-elämääni. Piirroshenkilöt jopa muistuttavat ulkoisesti meitä oman nörttini kanssa. En voi linkata Firman koneelta parhaisiin paloihin, koskapa niissä kiroillaan niin paljon. Se DDR-score, nääs.

Tätä en olisi halunnut gynekologin suusta kuulla

Ei täällä kyllä mitään ole.

Vuosi sitten touko- tai kesäkuussa langat vielä näkyivät, mutta joskus sen ja tämän päivän välisenä aikana oli koko helvatan hormonikierukka kadonnut jälkiä jättämättä. Sitä äkkinäinen luulisi, että senkin kokoisen kapineen kyllä huomaa, jos se pimpasta ulos putkahtaa. Mutta ei, ei näköjään huomaa.

Nyt siellä taas on. Tällä kertaa osaan olla varuillani ja epäillä kapineen lähteneen livohkaan jos 8 - 10 päivää kestävät, tuplavarmistusta vaativat vuodot palaavat. Että voi tuplavarmistaa sitten muutakin. Kyllä tuon kuvan taistelijat lystilaatikossa ovat ehdottomasti minun viimeiseni.

Ei pysty, liian hapokasta

Lintunen jäi junan alle

Onkohan tullut vahingossa hankittua liian kiireinen elämä internätin ulkopuolella. Enää ei ehdi oikein edes lukea muiden tuotoksia, saati purskauttaa näkösälle jotain omaa. Sanomisen tarvetta on, aikaa ei. Pyhä kolminaisuus Lapset-Kotityöt-Ansiotyö on minut nielaissut. Jäätte siis paitsi jorinoita, joita olisi voinut kuvittaa vaikka näin. En vielä sulje luukkua lopullisesti, mutta ei täällä paljon kurkittavaa ole viime kuukausina ollut. Katsotaan kuinka ämmän jatkossa käy.

Veturi on vihdoin irti

Sulo sai paperisilppurin auki

Paskareissu

Viikko sitten läksimme viikonlopuksi mummolaan isänpäivää (ja papan syntympäivää) viettämään. Zot palasi suunnitelman mukaan kotiin maanantaina, mutta Lintunen, Sulo ja minä sen sijaan kotiuduimme vasta tänään. Mumma, pappa, Melli-täti ja Uljas-serkku olivat viikkoa aiemmin sairastaneet vatsataudin. Arvatkaa, tarttuiko tauti vielä viikkoa porukan parantumisen jälkeen. Kyllä ja ei.

Lauantai-iltapäivällä Sulo alkoi syöstä oksennusta kuin suihkulähde. Siinä meni mummalta pyykkiin mattoa, paitaa, housua ja tukkaa. Äidistä ja Sulosta puhumattakaan. Oksennusvaihe raju, mutta lyhyt, vain neljä - viisi tuntia. Suloa tankattiin Osmosalilla, jota poika veti posket lommollaan yön aikana puoli litraa.

Nurmi-täti sairastui sunnuntaina aamuyöstä, mutta oksensi ensimmäisen kerran vasta kymmenen tuntia myöhemmin. Lintunenkin oli makaillut kalpeana ja voipuneena koko päivän sohvalla, ja alkoi tyhjentää ennestään tyhjää vatsaansa samoihin aikoihin kuin Nurmi. Lintus-rassu oksensi kellon ympäri, mikään ei pysynyt sisällä varttia kauempaa. Hän oli urhea, tähtäsi ja osui joka kerta sankoon (tai wc-pyttyyn, jos sinne asti ehti). Äidin sydäntä raastoi pidellä pientään, jonka suolisto kouristeli niin, että sen tunsi käsissään. Ja se kauhea ääni, joka kouristuvasta ruoansulatuselimistöstä lähti! En ole koskaan kuullut sellaista, enkä halua enää kuulla. Kaksitoista tuntia kärsittyään Lintunen nukahti, ja aamulla herättyään hän oli terve.

Sulo heräsi maanantai-aamuna kainaloita myöten vihreässä kurassa. Sitä lajia sitten onkin riittänyt. Pahimpana päivänä (keskiviikko) vaatteita piti vaihtaa kerran tunnissa. Myös äidin, jos Sulo sattui oleman sylissä kun sontatykki laukesi. Onneksi mummolassa on hyvä pesukone sekä kuivaaja. Mammalla kun oli vaatteita varattuna vain viikonloppuvisiittiä varten, ei viikon oleskeluun eikä varsinkaan siltä varalta, että kostyymi piti panna vaihtoon pari kertaa päivässä.

Zot taipui taudin alle tiistaina. Vain Odysseus ja minä olemme pysyneet oireettomina. Ei aavistustakaan miksi virus ei tarttunut meihin, varsinkin kun minä olin pitkään ja usein varsin läheisessä kosketuksessa tartunnanlähteiden kanssa. Mutta hyvä niin. Sulon suolistokin armahti meitä sen verran, että töräytti löysät pöksyyn vain aamulla ja seuraavan kerran vasta (kahdesti) kotona. Neljän ja puolen tunnin (josta 3,5 h junassa) matkalla olisi voinut tulla hiki otsalle haisevan hepun vaippaa vaihtaessa.

Sellainen reissu tällä kertaa, mutta tulipahan tehtyä.