Vauhtisokea

Ilman Lintusta ja Suloa todennäköisesti tappaisin itseni työllä. Nyt en voi, kun on pakko hakea lapset hoidosta. Ruokaa on laitettava, pyykkiä on pestävä, satuja luettava ja oltava läsnä eikä vain paikalla. Ja se on onni se.

Tänään tein yhdeksän ympäripyöreää tuntia töitä. Kävin vessassa 4:20, söin aamiaisen 5:15, olin bussipysäkillä 5:55. Avasin koneen toimistolla 6:45 ja suljin sen 16:15. Päiväkodin pihalla oli 16:57 enää kaksi lasta ja yksi hoitaja. (Ja kerrankin Lintunen sanoi, että tulit liian myöhään. Yleensä hän syyttää minua siitä, että tulen liian aikaisin.) Päivän toinen visiitti posliinipytyllä klo 17:15, ensimmäinen ateria aamiaisen jälkeen 17:40. Eilen tein myös yhdeksän tuntia töitä, mutta ehdin sentään käydä kerran vessassa ja syödä lounaan ruokalassa. Huomenna lienee edessä samaa lajia, tilintarkastajilla höystettynä.

Yhä useammin teen töitä myös kotona, iltaisin ja viikonloppuisin. Sitä se kannettava ja etäyhteys teettää. Syön liikaa ja nukun liian vähän, teen liikaa töitä ja liikun tuskin ollenkaan. Järki kertoo, että vauhtia on liikaa, mutta koska minä järkeä olen kuunnellut. Niin että onneksi on Lintunen ja Sulo jarruna kiesissä, etten ihan liekeissä vetäise itseäni piippuun. Pultut savuaa jo.

Tädit empowers you

Ja sitä ne todella tekee. Tätien Virallinen Vuositapaaminen oli tänä vuonna hieman myöhässä, kummipoika täytti vuosia jo kolme viikkoa sitten. Mutta ihanaa oli, taas kerran. Tätitapaaminen todella voimaannuttaa väsynyttä ihmistä.

Väsynyt minä nimittäin olen. Kevät, talvi ja syksy olivat raskaita. Uuteen työpaikkaan sopeutuminen ei ole kevyttä touhua sekään. Oloni on ristiriitainen. Toisaalta pidän itse työstä, enimmäkseen. Olen päässyt siihen nopeasti sisälle, esimieheni on suorasanaisesti ilmaissut olevansa vaikuttunut panoksestani. (Ensimmäisen kerran kolmantena päivänäni uudessa paikassa, kahden viikon jälkeen se jo konkretisoitui muunakin kuin puheina. Olen kaikkea sitä mitä lupasin, ja vieläkin enemmän.) Toisaalta kulttuuriero Firmaan on kolossaalinen. Tiesin sen etukäteen, sillä missään ei ole samanlaista kuin Firmassa. Mutta silti se tuli jonkin asteisena järkytyksenä. Niin se on tullut muillekin, jotka ovat vaihtaneet Firmasta toisaalle. Mutta olen jo alkanut tottua, hyväksyä sen, että nyt on näin, ja sillä mennään mitä on. Ei tämä huono ole ollenkaan.

Jos se huonolta alkaa tuntua, voin aina vaihtaa. Minulta on viikon sisään kysytty kiinnostusta kolmeen eri työtehtävään ja halukkuutta haastatteluun. Jostain se sana headhuntereille näköjään kiirii, vaikkakin vähän myöhässä. Kivahan se on huomata olevansa vielä täysin kurantti yksilö työmarkkinoilla, näin kypsähkössä iässäkin.

Otsikon tarjosi sloganizer.net

Ei tunnu miltään, vai tuntuuko sittenkin

Tänään oli viimeinen työpäiväni Firmassa. Kaikki kyselivät kilvan, että miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Pieneltä paniikilta korkeintaan. Menin tavalliseen tapaan aamukuudeksi töihin, painoin hommia hartiat jäykkinä ilman vessa-, tee- tai lounastaukoa iltaneljään. Olisin painanut pidempäänkin, jollei olisi tarvinnut hakea jälkikasvua päiväkodista. (Sulo huomautti, että hän on jo odotellut. No kai, kun olin tunnin normaalia myöhemmin paikalla.) Läksiäiskakkua, kahvia, lahjoja ja puheita ehdin sentään nauttia iltapäivällä. Pakko tosin tunnustaa, että silloinkin ajattelin koko ajan, että kehtaisko sitä tästä painua koppiinsa urakoimaan.

Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.

Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.

Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.

On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.

Salakähmäily johti eroon

Lokakuussa se alkoi, marraskuulta tammikuun loppuun pidin taukoa ja aloitin vamppaamisen sitten tosissani. Salamyhkäisiä puheluita, epämääräisiä selityksiä, pitkiä lounaita. (Pitäisi oikein tehdä lista, että mitä, kuinka monta ja millä tuloksin.) Eroonhan se sitten loppuviimein johti. Kolme viikkoa vielä, ja soon moro, Firma!

Firmassa on paljon hyvää, erityisesti ihmiset. (Paitsi että ai niin: ne parhaathan ovat joko jo lähteneet tai lähtevät heti kun voivat. ) Siellä on myös paljon huonoa, sekä näkyvää että pinnanalaista. Joitain asioita kaipaan varmasti, toisia ei taatusti tule ikävä. Katumusta en tunne, ainakaan vielä. Aika saattaa kullata muistot, mutta silloin pitää vain palauttaa mieleensä syksyinen ahdistus ja nykyinen helpotuksen tunne. Siitä se ura taas urkenee.

Jalat maassa

Ei se sittenkään ollut sitä miltä se välitysfirman edustajan suulla kuulosti. Ihan hyvä ja harkinnan arvoinen työpaikka, mutta ei The Unelmaduuni sittenkään. Ja harkita tässä täytyy, sillä voin pistää vaikka koko kirjastoni (köh) ja Hesarin kestotilauksen pantiksi siitä, että saan sen paikan.

Kummallista, että kun tosissaan pitäisi lähteä, alkaa jääminen tuntua houkuttelevalta. Mieli askartelee menetettävissä neljässä lomaviikossa (kevään talviloma, ensi kesästä kaksi viikkoa ja seuraavalta talvelta viikko, ja jääkö minulta väliin myös Tätien perinteinen pitkä viikonloppuretki), vaikka tiedän, että ne ovat puhtaasti neuvottelukysymyksiä. Miten sitä löytää paikkansa uudessa työyhteisössä, tulenko uusien ihmisten kanssa toimeen? Mitä jos ne eivät pidäkään minusta, gauheeta!

Samaan aikaan olen jo puoliksi menossa. Koska tunnen itseni, tiedän että tyytymättömyyteni vain kasvaa. Minulla on enemmän annettavaa kuin mitä nykyisessä työssäni vaaditaan. Haluan käyttää resurssejani kattavammin. Haluan vaientaa äänen, joka väittää koko ajan äänekkäämmin minun haaskaavan kykyjäni. Turvallisuushakuista Lazuria hirvittää, mutta sporttinen sisäinen Sinikka valmistautuu jo hyppäämään kyytiin kun juna pysähtyy kohdalle.

Lähtölaskenta

Kuppi meni nurin, vieteri napsahti poikki, mitta tuli täyteen. Nyt katsotaan kelpaako kokenut ja pätevä ammattilainen, jolla on kahden alle kouluikäisen verran händikäppiä, enää mihinkään, vai joko yli nelikymppinen nainen on työmarkkinoille ylikypsä.

Viimeksi olisin saanut joka ikisen hakemani paikan, mutta ikää ja lapsia oli silloin vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, ettei kukaan varmaan kuvitellun minun enää lisääntyvän. Nythän en enää lisäännykään, kohta se ei edes ole mahdollista. En hetkeäkään epäile, ettenkö saisi töitä. Kysymys on vain siitä, saanko niistä tyydyttävän korvauksen. Katsotaan, kuinka ämmän käy.

Järki lähtee just

Ei missään olisi tarvetta hyvälle taloushallintohenkilölle? Halvalla ei irtoa, mutta hinta-laatusuhde on kohdallaan.

Kolme päivää myyntikokousta takana

Kuvittele kuvan tyypille 20 kg tykkyä lihaa luiden ympärille. Solen mä.

Sun äitis yllytti mun tähän.

Tunnollinen Työläinen, tunnetaan myös nimellä Lazur

Minähän tein tätä jo keskikouluaikoina. Ensin sairastin tuhkarokon joululomalla, vesirokon vuoro oli hiihtolomalla. Enimmillään minulla taisi olla 12 poissaolotuntia yhtenä lukuvuonna.

Nyt olen ollut jo jonkin aikaa vähän tukkoinen, olo on ollut epämääräinen ja puolikuntoinen, muttei kuitenkaan selvästi sairas. Pitkäperjantaina heräsin aivan kirjaimellisesti vihreä räkä poskella ja kurkku karheana, mutta käväisin silti töissä vääntämässä yhden raportin loppuun ja tulostamassa toisen aineiston valmiiksi tiistaita varten. Kun kerran kuitenkin ajoin Helsinkiin viemään perheen junalle, niin samoilla dieselelillä sitä käväisisi töissäkin, silkkaa säästöä on se. Lankalauantaina heräsin kolme varttia normaalia aiemmin, eli neljältä. Päätä särki, kaularauhaset olivat turvoksissa ja vilutti. Kahdeksalta mittari näytti 38, 2 astetta, ja minulla kun ei ikinä ole kuumetta.

Tänään olo on edelleen varsin sairas, vaikka kuumetta ei enää ole. Huomenna olen vielä paremmassa kunnossa, ja tiistaina täydessä iskussa. Näin saatiin taas yhdet pyhät ja harvinainen lapsi&miesvapaa viikonloppu käytettyä hyödyllisesti sairastamiseen, jotta työnteko ei kärsi. Ei sillä, että tulevalla viikolla mitenkään päin olisi edes voinut töistä pois olla. Raportointiviikko ja backup (=pomo) lomalla.

Syvään se on juurtunut, tunnollisuus.

Tää on taas niin tätä

Kerrankin kun ajattelin selata blogeja töissä. Niin tähän (klikkaa kuva suuremmaksi) se sitten tyssäsi. Ei ollut muuten ensimmäinen kerta.

Menen sitten perjantailettuja syömään. Kermavaahdolla ja hillolla. Jotain etuja tässäkin firmassa sentään on.

Letuttaa!

Kun edellisen kerran olin äitiyslomalla, unohtivat Firmasta kertoa muuttaneensa ja vaihtaneensa puhelinnumeroa. Soitin vanhaan numeroon, ja automaatti kertoi uuden numeron.

Tällä kertaa eivät viitsineet ilmoittaa, että koko [kirosana] konserni on myyty. Kilpailuvirastokin on siunannut asian jo yli kuukausi sitten. Puhtaan sattuman kautta ja sivulauseesta asia alkoi valjeta minulle eilen. Kiitti letuista, sanoisi teiniosasto.

Tsemppitorstai

Firman kesätsemppikokous oli tänä vuonna ihan vaan täällä toimistolla. Vaikka tälläkin kertaa puhuttiin toki paljon painavia, oli ohjelma muutoin kesäisen kevyt, "urheilullista" kisailua joukkueittain, tankkausta, nestetankkausta, saunomista (lisää nestetankkausta) ja loppuillasta illallinen ja normiördäystä. (Lista niistä ravintoloista, jotka eivät enää mielellään ota tätä remmiä asiakkaakseen, piteni luultavasti taas eilen yhdellä.)

Päivän vaikuttavin anti tuli vierailevalta tähdeltä. Veikka Gustafsson puhui kolme tuntia. Hän selkeä, hauska ja vakuuttava esiintyjä, ja pidin hänen "sanomastaan". Löysin siitä paljon uusia näkökulmia asioihin, jotka tuntuvat aivan itsestään selviltä sen jälkeen, kun joku on ne sanonut ääneen. Hän puhui vuorikiipeilykokemustensa kautta, mutta se mitä hän kertoi, on täysin sovellettavissa niin työ- kuin perhe-elämäänkin. Jostain syystä minua hymyilytti (mutta vain sisäänpäin) siinä kohdassa, jossa hän puhui paljon oksentamisesta.

Vuorikiipeily on ankarampaa touhua kuin koskaan pystyn varmasti kuvittelemaan. Olen aikalailla varma, etten itse koskaan halua lähteä samanlaiseen rääkkiin. Veikka Gustafsson on tehnyt sitä kymmeniä kertoja, välillä onnistuen pääsemään huipulle, useammin kuitenkin ei. Hän tietää mitä se on, ja kuitenkin hän on jälleen ensi keväänä lähdössä uuden vuoren rinteelle. Eikä hänkään oikein osaa sanoa miksi. Että uskokaa tai älkää, vuorikiipeily ja lasten hankinta on vähän sama juttu. Joku ei halua yhtään lasta tai kiivetä yhdellekään vuorelle, toinen taas haluaa päästä neljälletoista huipulle tai hankkia useita lapsia. Siitä huolimatta, että tietää miten kalliiksi se tulee, miten paljon fysiikkaa ja psyykeä se rasittakin, millaista unenpuutetta, oksentelua ja toisen ihmisen paskanhajun sietämistä se vaatiikin. Että sitä vain kuitenkin lähtee kiipeämään, jälleen yhtä vuorenseinää ylös. Että sitä vain lähtee ja kiipeää, vaikka tietääkin ettei lopussa välttämättä seiso kiitos.

Hauskinta päivässä oli Firma Challenge 2005. Joukkuekisa urheilukentällä sisälsi useita yksilö- ja kolme joukkuelajia. Lopuksi laskettiin pisteet, jaettiin diplomit ja mitalit sekä poksautettiin asiaankuuluvasti kuohujuomat. Meidän joukkueemmen sijoittui kunniakkaasti kolmanneksi (kolmesta joukkueesta). Hopea oli käden ulottuvilla, mutta viimeisessä lajissa yksi joukkeemme jäsenistä keskittyi kannustamiseen niin täysillä, että unohti suorittaa osuutensa. Varma voitto osakilpailussa vaihtui jumbosijaan. Sellaista sattuu, ja minua sattuu oikeaan etusormeen. En huomannut kisan tuoksinassa, että olisin loukannut sormeni, mutta tunteja myöhemmin sormi tuli aina vain kipeämmäksi. Kämmenselässä, rystysten välissä on turvonnut kohta. Verisuoni pullottelee komeasti siinä kohdin. Yöllä koko kättä ja kyynärvartta särki, ja olin jo aivan varma, että siinä on vähintäänkin veritulppa. Aamulla turvotus oli vähän laskenut, mutta ei sormella vieläkään pysty mitään tekemään. Hidastaa vähän näppiksen käyttöä.

Illallinen oli, kuten sanottua, normiördäystä. Kauheaa kuultavaa on se, varsinkin kun itse on selvinpäin. Läksin kotiin heti jälkiruoan jälkeen, siinä yhdentoista pintaan. Yleensä matkaa taitetaan hiljaisuuden vallitessa, mutta tällä kertaa taksikuski sattui olemaan puheliasta sorttia. Kuski puhui huolellisesti artikuloiden kirjakieltä. Hänen puheessaan ei ollut pienintäkään vivahdetta mistään murteesta, ei myöskään minkäänlaista aksenttia. Ensin kuvittelin, että hän saattaisi olla eestiläinen, mutta puheista päätellen hän taisi kuitenkin olla suomalainen, joka puhuu äidinkielenään ruotsia. Saatan olla täysin väärässäkin, hän ei kuulostanut yhtään siltä, miltä tuntemani suomenruotsalaiset (ja heitä on paljon) kuulostavat, mutta kuulosti silti siltä.

Kyyti Itäiseen Kulttuurikaupunkiin maksoi 65,80 euroa, ja maksoin sen poikkeuksellisesti käteisellä, sillä pankkikorttini magneettiraita on entinen. Laskin kuskille huolellisesti ensin kuusi seteliä, ja ryhdyin sitten kaivelemaan loppurahaa kolikoista. Kuski levitti setelinipun ja sanoi, että laskepa uudestaan. Toden totta, kuusi seteliä, kaksikymppisiä jok'ikinen. Vakuutin, että en ole viinantippaa maistanut moneen kuukauteen, kuski ei tainnut oikein uskoa minua. Ketkumpi kuski olisi käärinyt setelit hiljaa taskuunsa, ja minä olisin ihmetellyt myöhemmin, että mitä olen onnistunut ostamaan kuudellakympillä niin, etten enää muista. Vanhuus ei näköjään tule yksin, se tulee rollaattorin kanssa.

Lisäys: Minä läksin kuulemma kotiin puoliltaöin, enkä yhdentoista pintaa. Pakkohan se on uskoa, kun taksikuitissakin on lähtöaika 23.55. Muisti pätkiin näköjään enemmän kuin huomaankaan.

Arki ja maanantai

Ensimmäiset kolme lomaviikkoa heräsin joka aamu viiden pintaan. Viimeisellä viikolla raottelin silmiäni ensimmäistä kertaa aikaisintaan seitsemältä, ylös en noussut kertaakaan ennen kahdeksaa. Niinpä virittelin varmuuden vuoksi kännykän herättelemään täksi aamuksi, mutta niinpä vain heräsin itsekseni jo ennen viittä. Hämmästyttävää.

Töihin ajaessani tuli mieleeni, että vaihdoin salasanani lomaa edeltävällä viikolla. Eikä minulla nyt ollut hämärintäkään muistikuvaa siitä, että mikä se helposti muistettava viritelmä oli. Edellinen oli kyllä hyvin muistissa, mutta että mikä se voimassa oleva mahtoi olla... Ja ovikoodi, sekin pitäisi muistaa, tai sitten saisin odotella oven takana kunnes joku muukin tulisi töihin, puoli tuntia vähintään, pahimmassa tapauksessa kauemminkin. Kreit.

Ovikoodi tuli jostain lihasmuistista. Sormet onneksi muistivat oikean järjestyksen, vaikka aivoista ei irronnut edes oikeita numeroita. Sitten jännityksellä konetta avaamaan. Hetken miettimisen jälkeen salasanakin irtosi oikein heti ensimmäisellä kerralla, numerot ja isot kirjaimet kaikki oikeille paikoilleen. Teetä keittämään ja postin kimppuun.

Eikä tälle päivälle ollut mitään kiireellistä tehtävää. Vain rauhallisia rutiineja, pehmeä lasku arkeen. Onnistunut lomaltapaluu.

Kolme kuukautta ja vajaa viikko. Sitten sanon palkkatöille näkemiin, ainakin vuodeksi. Miten siihen tuntuu olevan niin vähän aikaa?

Häämöttää jo

Loma nimittäin. Mutta voidakseen lomailla levollisin mielin täytyy ainakin tämän työtätekeväisen painaa vielä pari päivää kuin viimeistä päivää. Ei kunnian kukko laula, jos henkilökohtainen loukkaus ei rapsahdakaan palkansaajien pankkitileille ei 15.7. Verottaja kiittää ja kuittaa korotuksilla, jollei tilitys ja ilmoitus ilmaannu ajallaan. Sijaista ei ole, mitä nyt pomo vähän pakollisia päällimmäisiä pöyhii, makselee laskuja ja sen sellaista.

Eilinen päivä meni kristallipalloa kiillotellessa ja likviditeettiä ennustellessa. Että mistä niitä euroja tulee, minne menee ja mitä jää kassan pohjalle. Viisi seuraavaa viikkoa ennustelee vielä ihan vaikka silmät kiinni, mutta tulevan vuoden toukokuun kohdalla kristallipallossa ilmenee jo häiritsevää sumeutta. Itse asettamani toleranssi heittojen suhteen on pieni. (Jostainhan sitä on stressiä revittävä, eikö?) No, enpä minä täällä vuoden päästä ole marisemassa, että myyntihenkilöt hei, yrittäkää nyt edes budjettiin päästä, kun tuli vuosi sitten silleen povattua.

Loma on loma vaikka sen enimmäkseen kotona vietänkin. (Zotin loma on lykätty hamaan tulevaisuuteen, joten meillä ei ole yhtään yhteistä lomaa.) Katselin eilen äkkilähtöjä sillä silmällä, että jos vaikka Lintusen kanssa pyrähdettäisiin mummolan lisäksi myös vähän kaukaisemmille maille. Sisso sentään, mitä matkailu nykyään maksaa! Vuonna 1999 olin Sweetien ja Juniorin kanssa viikon Kreetalla, matka maksoi 1495 markkaa. Nyt minä ja Lintunen emme kaksin olisi päässeet yhtään mihinkään alle tuhannen euron, ja sillä rahalla majoitus olisi joko ollut määrittelemätön tai hyvin vaatimaton, mikä taas ei kaksivuotiaan kanssa kovin houkuttele. Kallein silmään osunut viikon reissu maksoi 1600 euroa ja risat, mutta se olisikin ollut sitten All Included. Viisi vuotta sitten Zot ja minä pulitimme euroina suurinpiirtein saman verran kahdesta viikosta Bangkokissa ja Hua Hinissa, luksusluokan hotellissa, yhteensä, molemmilta. Että eipä pyrähdetä sitten Etelä-Pohjanmaata kauemmas. Onnistuu se lomailu kotioloissakin. Kokemusta on, sano entinen likka.

Paniikkia ilmassa

Huomenna pitäisi lähteä Firman vuosijuhliin Itämeren aalloille. Tulen merisairaaksi jo satamassa, ja nyt ulkona tuulee sellaiset 20 m/s. Huomiseksi Itämeren itäosaan ennustetaan 8-12 m/s, ihan riittävästi sekin. Varmaa vihertymistä tiedossa.

Sitäpaitsi olen alkanut pelätä, että koko paatti uppoaa. Miksi muuten olisin vuosikausia nähnyt unia, joissa olen milloin minkäkin kokoisessa purtilossa, (soutuveneestä valtamerilaivaan,) joka keikahtaa nurin. Viimeksi näin tällaisen unen kesällä, ja vieläkin pelottaa.

Varasin ultran yksityiselle reilun viikon päähän. Sama lääkäri, joka viimeksi totesi, että näkymä ei nyt vastaa viikkoja. Pelottaa, että taas käy samoin. Silloin tiesin sen jo oikeastaan etukäteen, nyt ei sellaista ennakkotunnetta ole. Ei ainakaan vielä, mutta onhan tässä vielä viikko aikaa sellainen hankkia.

Jos siellä sitten on elämää, niin sitten voikin alkaa pelätä, että kestääkö elämä kyydissä loppuun asti. Tai onko kaikki muuten kunnossa, jos vaikka on paha sydänvika tai kromosomiparissa numero 18 ylimääräinen kromosomi.

Ja pomollekin pitäisi sitten kertoa. Se nyt ei pelota, mutta jotenkin ikävä tehtävä sekin on. Ikäänkuin henkilökohtaisesti pettäisin esimieheni luottamuksen ja aiheuttaisin hänelle hankaluuksia. Ei tuo varmasti ylläty, mutta ei varmasti ilahdukaan. Ihan samanlaista reaktiota en odota, kuin syksyllä, jolloin esimieheni piteli dramaattisesti päätään ja hoki, että Lazur, sä et voi tehdä tätä mulle! Enkä minä sitten tehnytkään.

Se aika kuukaudesta

Kausi vaihtui. Tämä viikko menee edellistä kautta päättäessä ja raportteja laatiessa. Yleensä tähän aikaan kuukaudesta on kauhea kiire ja töitä tarpeeksi. Mutta nyt kaikki on tehty niin pitkälle kuin yleensä voi tehdä. Kaikki haalimani ekstra-hommelitkin (käännöstyöt ja ylimääräiset tilastoinnit) olen jo ehtinyt hoitaa. Ei tätä toimettomuutta tekevä nainen tahdo kestää millään.

Osittainen hoitovapaa loppui joulukuussa, ja arvasin jo silloin, että tekee tiukkaa saada täytettyä 1,5 h:n pidennys työaikaan, kun kuudessa tunnissakin ehti normaalisti tehdä kaiken ja vähän päälle. Miten ihmeessä minulla ennen äitiyslomaa oli aina kiire ja töitä rästissä, vaikka tein töitä keskmäärin yhdeksän tuntia päivässä? En käsitä.

Onneksi hienovaraiset vihjaukseni ylimääräisestä kapasiteetista on on kuultu, ja toimenkuvaani laajennetaan. Sellaiseen suuntaan, josta olen aina ollut kiinnostunut, jota olen aiemmassa työpaikassani jo tehnyt, ja epävirallisesti vähän täälläkin. Nyt voin saada koulutusta ja paneutua asiaan kunnolla. Merkittävä parannus työviihtyvyyteen, vaikkei tätä nyt niin tylsäksi ole voinut aiemminkaan moittia.