Aina kun tunnen olevani vailla ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, ajattelen Tätejä. Tätejä on kuusi, kolmekymppisestä yli viisikymppiseen, ja minä olen yksi heistä. Seitsemäntenä joukossa on Äiti, jota ilman ei mitään Tätejä olisi.
Äidillä oli unelma, hän halusi perustaa teatterin. Niin tapahtui, teatteri syntyi, kasvoi ja voi edelleen hyvin. Teatteria synnyttämässä olivat myös Tädit, vaikka silloin me vielä emme olleetkaan Tätejä. Tätejä meistä tuli vasta, kun Äiti alkoi odottaa Leopoldia. Joukko naisvoimaa teatterista järjesti Äidille yllätysjuhlat asian juhlistamiseksi vähän ennen Leopoldin syntymää, ja Äiti päätti kutsua yllättäjät Leopoldin haltijakummeiksi. Leopoldia ei kastettu, vaan vietimme joukolla nimenantojuhlaa. Ja niin meistä tuli Tätejä.
Vuosien myötä maailma kuljetteli meitä eri suuntiin, ketä minnekin. Miehiä tuli, miehiä meni, lapsia syntyi, työpaikkaa vaihdettiin, teatterinkaan puitteissa ei enää tavattu. Soiteltiin, törmättiin joskus sattumalta, mutta ainakin kerran vuodessa kokoonnuttiin Leopoldin syntymäpäiville, vuodesta toiseen. Silloinkin, kun Leopold muutti Sveitsiin. Ja viime keväänä, Leopoldin syntymäpäivillä, Tädit päättivät lähteä katsomaan kummipoikaansa hänen nykyisiin kotimaisemiinsa.
Alkukesästä neljä kynnelle kykenevää Tätiä pakkasi kapsäkkinsä ja lensi pitkäksi viikonlopuksi Sveitsiin. Se oli hulvaton reissu, jolla syötiin, juotiin, puhuttiin, naurettiin, itkettiin ja taas naurettiin. Siltä istumalta päätettiin, että ensi keväänä lähdetään jälleen Tätien perinteiselle kevätretkelle. Päätettiin myös tavata elokuun 18. kuluvaa vuotta
Haikon Kartanossa kylpemisen ja lounaan merkeissä. (Päätettiin vielä jotain varsin teatraalista ja hauskaakin, mutta se on kovasti hys-hys, ja vaatii suunnittelupalavereja.)
Siispä lauantaina Tätejä hemmoteltiin Haikossa, mukana oli Äiti ja kaksi Sveitsissä reissannutta tätiä, ja yksi joka ei ollut matkalla mukana. Yksi sairastui viime metreillä, yhdellä oli langon 50-vuotisjuhlat (tylsempää sillä siellä oli kuitenkin, uskokaa pois,) ja yhdellä oli muuta menoa. Lounaan ääressä päätettiin lopullisesti totetuttaa hys-hys-suunnitelma ensi vuoden aikana, ja pitää ensimmäinen suunnittelukokous ja valokuvienkatseluilta joulukuussa, kun Äiti ja Leopold ovat palanneet Suomeen. Kalentereihin merkittiin myös Tätiretkueen seuraavaan perinteisen matkan ajankohta ensi keväänä, kohdetta vielä arvotaan. Päätettiin myös ottaa säännölliset elokuvateatterikäynnit ohjelmaan, kunhan Äiti (ja Leopold ja Äidin mies) ovat selvinneet muutosta (ja tupaantuliaisista) keväällä. Ja sitten ne vielä päättivät järjestää minut naimisiin. Jos siinä onnistuvat, pystynevät ne myös kävelemään vetten päällä. Toisaalta, kyseessähän ovat
Tädit.
En tiedä millaista elämäni olisi ilman Tätejä, mutta tajusin yllättäen, että ilman Tätejä minulla ei olisi Lintusta ja Suloa. Ilman Tätejä tuskin olisin koskaan tavannut Zotia. Alkaa huimata, kun sitä miettii. Ilman Tätejä elämässäni ei olisi Zotia, ilman Zotia ei olisi Lintusta ja Suloa, ilman Lintusta en olisi koskaan tullut ajautuneeksi osaksi muuatta joukkoa naisia (ja lapsia), joista on tullut minulle tärkeitä. Missä ihmeessä olisinkaan ilman Tätejä?
