8. syyskuuta 2005

Kurkistusluukun keittiössä

Meillä syötiin eilen risottoa. Se on aika harvinaista arki-iltaisin, sillä arkikokkaus on yleensä minun osani, ja se tarkoittaa mahdollisimman nopeaa ja vaivatonta vääntöä lieden ääressä. Zot ruokkii perheen viikonloppuisin, ja se puolestaan merkitsee kiivasta reseptikokoelman selausta, monimutkaisia ateriakokonaisuuksia, tuntikausien pilkkomista, paistamista, paseerausta ja huseerausta. Lopputuloksena on yleensä herkullinen ateria ja jumalaton sotku. (Herra Gourmet ei yleensä jaksa ankaran paistinkäännön päälle enää siivota jälkiään.)

Risotto taitaa olla monimutkaisinta, mitä minä tapaan valmistaa, eikä sekään ole kovin monimutkaista. Raskaimmat osuudet ovat sipulien (salotti- & valkosipuli) pilkkominen, liemen kauhominen ja ankara hämmentäminen sekä (ehdottomasti aidon) parmesaanin raastaminen. Jos laiskottaa kovin, saatan korvata parmesaanin valmiilla Grana Panado -raasteella.

Perusrisoton ohje on alunperin Jamie Oliverin kirjasta Alastoman kokin paluu (WSOY, 2003), jonka saimme Zotin siskolta joululahjaksi. Zot ei pidä tästä keittokirjasta, sillä Oliverin ohjeissa ei aina ole täsmällisiä mittoja. Resepteissä puhutaan kourallisista ja hyppysellisisitä ja muista epämääräisistä määristä. Zot haluaa tarkkoja desilitroja ja grammoja. Hän noudattaa reseptejä pilkulleen, kun taas minulla on tapana enemmäkin käyttää niitä pohjana, korvata raaka-aineita toisilla ja säveltää muutenkin. Zotin tavanomaisin avaus ruokapöydässä seurustelumme viitenä ensimmäisenä vuonna olikin: "Onko tähän joku resepti vai teitkö omasta päästäsi?" Päästäpä päästä, enää tuo ei vaivaudu kyselemään. Minä kun saatan katsoa mitä kaapista löytyy ja sen jälkeen miettiä mitä niistä voisi saada aikaiseksi.

Takaisin risottoon. Peruspuuroon heitetään höysteeksi mitä mieli tekee tai mitä sattuu olemaan. Mieli olisi tehnyt metsäsieniä, vaan niitä ei ollut. Niinpä risottoa tymäköitettiin pekonilla, broilerilla ja rucolalla. Perään vielä aimo keko parmesaania. Oli niin hyvää, että lopun iltaa makasin sohvalla kuin antiloopin nielaissut python. Aamulla sormien tilalla oli nippu nakkeja: risoton suolapitoisuus ei tainnut ihan olla suositusten mukainen.

Me molemmat pidämme ruoanlaitosta, ja syömisestä. Jonkin aikaa meillä oli tapana pitää ruokapäiväkirjaa. Siihen merkittiin mitä oli tehty, mistä resepti löytyy, mitä viiniä mahdollisesti oli nautittu kyytipoikana, ketkä kaikki olivat aterioimassa ja mitä kukin ruoasta oli mieltä, kannattaako tehdä toiste ja kannattaisiko jotain ainesosaa laittaa enemmän tai vähemmän tai korvata se jollain muulla. Pitäisikin oikeastaan kaivaa päiväkirja taas esiin, sen pitäminen oli hauskaa.

Jälkikasvu näyttää ainakin toistaiseksi olevan myös kiinnostunut kokkaamisesta. Sweetiellä ja Juniorilla pysyy kauha kädessä ja maukasta jälkeä syntyy. Lintunen keskittyy enemmä leipomispuoleen. Hän ehdottelee pullan leipomista tai pizzataikinan tekoa. Siinä jauhot pölisevät ja posket punoittavat. Lopputulos ei ehkä aina ole vieraskelpoinen, mutta syömättä tuotokset eivät koskaan ole jääneet, ja Lintusesta touhu on aina ollut mukavaa. Vielä kun saisi kunnon keittiön, jonne mahtuu kerralla useampi kokki. Nykyisessä ei ole tarpeeksi tilaa eikä työtasoja. Siihen on kuitenkin tyytyminen, näillä asuntojen hinnoilla.

Parempia aikoja odotellessa pitääkin tästä lähteä kohta kotiin kokkaamaan. Tänään Kurkistusluukun keittiössä syödään tonnikalapastaa. Ohje ei ole omasta päästä, mutta mukailtu kuitenkin, kuinkas muuten.

1 kommentti:

Svanhild kirjoitti...

Meillä on samanlaiset ruuanlaittajat kuin teillä. Mä en erityisemmin edes pidä ruuanlaitosta, mutta kun mulla on siitä enemmän kokemusta, mä yleensä sen teen, kun on kiire.

Mies taas tykkää kaikenlaisista monivaiheisista näperrysruuista, joiden tekemiseen menee multa hermo. Lisäksi sillä pitää aina olla tarkat mitat ja kellosta se katsoo ruuan kypsentämisajat, mitä mä en tajua ollenkaan. Ruuasta _näkee_ kun se on kypsää.