Tästä on olemassa pitkäkin tarina, mutta ketä kiinnostaa. Tästäkin tuli ihan liian pitkä.
Maanantaina 21.11.2005 klo 6.00 herään viiltävään kipuun vatsassa. En noteeraa sitä sen kummemmin, samanlaista kipua on ollut ennenkin. Jokin kaasukupla siellä vain suolenmutkassa viiltää. Nousen vessaan ja kevennän oloa, palaan takaisin sänkyyn.
Juuri kun olen saamaisillani unenpäästä jälleen kiinni, vatsassa viiltää taas. Ja kymmenen minuutin päästä uudelleen. Viimein alan tajuta, että tämä ei nyt ole ihan tavallista suolistokipua, etenkin kun vatsa selvästi kovettuu käsien alla. Nousen ylös ja siirryn alakertaan.
Klo 6.30 pitää jo nojailla keittiön pöytään ja puuskuttaa. Supistuksia tulee tihenevään tahtiin. Zot tulee keittiöön ja kysyy, onko minulla synnytyssupistuksia. Vastaan myöntävästi, ja ihmettelen että nyt jo sattuu näin paljon. Yleensä kipu on tätä luokkaa vasta ihan avautumisen loppuvaiheessa. Zot istahtaa pöydän ääreen ja ilmoittaa, että hänellä on huono olo. Ehdin vain sanoa, että hän ei voi pyörtyä nyt, kun mies valahtaa velttona tuolilta lattialle. Pidän Zotin jalkoja ylhäällä, puuskutan kireän supistuksen vallassa ja mietin pitäisikö tilata ambulanssi ja otettaisiinko meidät molemmat kyytiin ja mihin Lintunen laitetaan. Zot kuitenkin virkoaa eikä ambulanssia tarvita.
Klo 6.56 soitan sairaalaan ja ilmoitan tulevani näytille. Kätilö kehoittaa tulemaan, vaikka epäileekin että supistukset saattavat vielä loksahtaa. (Tarkoitti varmaan lopahtamista, kätilön äidinkieli oli selvästi ruotsi.)
Klo 7.11 tilaan taksin. Taksissa yritän uskotella itselleni, että saatan tulla sairaalasta vielä takaisin, että ei tässä tänään vielä synnytetä. Ja kuitenkin tiedän, että tuskinpa vaan tulen ilman Elvistä kotiin. Sairaalaan soittaessani paine alapäässä oli jo sitä luokkaa, että kotisynnytys tuntui todennäköiseltä mikäli en heti lähtisi matkaan.
Klo 7.30 astun synnytysosaston ovesta sisään. Vastaani tulee kätilö (ei sama, joka vastasi puheluuni) ja kätilöopiskelija. Opiskelija on ruotsalainen, eikä puhu suomea. Ilmoitan ymmärtäväni tässäkin tilassa sekä ruotsia että englantia, mutta en usko kykeneväni tuottamaan puhetta kummallakaan kielellä.
Klo 7.40 opiskelija tekee sisätutkimuksen. Hänen mukaansa kohdunkaula on hyvin pehmeä, mutta kanavaa on jäljellä vielä kaksi senttiä. Kiroilen mielessäni ja mietin, että tällä kertaa taidan tarvita muutakin kipulääkitystä kuin ilokaasua ja synnytyslaulua, kiitos. Jos nyt jo sattuu näin paljon, eikä kohdunsuu edes ole alkanut avautua. Kätilö varmistaa tilanteen, onneksi. Kohdunsuu on seitsemän senttiä auki, ja se pehmeä, opiskelijan kanavaksi luulema on pullottava kalvorakkula. Siirrymme suoraan synnytyssaliin.
Klo 7.50 - 8.00 opiskelija pitää sydänääniä ja supistuksia mittaavia antureita vatsallani, sillä koko osastolla ei ole riittävän pitkiä remmejä ylettymään muhkeuteni ympäri. Inisen kätilölle, etten ole ollenkaan henkisesti valmistautunut synnyttämään tänään. Näillä viikoilla! Kätiö rauhoittelee, että hyvin se menee, eikä kestä enää kauan. "Laulan" supistuksia pois, ja yhtäkkiä tulee niin voimakas supistus, ettei laulu oikein kulje. Kätilö tarjoaa ilokaasua, mutta en halua sitä. En osannut sitä viimeksikään ottaa oikeaan aikaan, siitä tuli vain huono olo. Päätän siirtyä synnytyssänkyyn.
Klo 8.05 kätilö toteaa, että kohdunsuu on täysin auki, saan alkaa ponnistaa heti kun halua. En halua. Minua ei yhtään huvita ponnistaa. Ei. Ei yhtään.
Klo 8.14 ruumiini viis välittää haluistani. On pakko ponnistaa, halusin tai en. Työnnän ensin varovasti, sitten pari kertaa pontevammin, ja kolmannella kerralla kalvot vihdoin puhkeavat poksahtaen. Lapsivesi syöksähtää kahtena pallona kohden vastapäistä seinää, kunnes loiskahtaa noin puolentoista metrin päässä lattialle. Näky on unohtumaton, ja komea. (Harmi, ettei siitä jäänyt videota tai muuta tallennetta. Sillä voisi huvittaa perhevalmennuksessa ensisynnyttäjiä.)
Minä työnnän, hengitän, pidätän hengitystä ja työnnän taas. En tiedä kuinka monesti, mutta aika tuntuu ikuisuudelta. Jokaisella työnnöllä huudan ääneti Elvikselle: "Tule ulos! TULE ulos! Tule ULOS!". Sattuu niin vietävästi, että epätoivoissani kiljun mielessäni nuijanukutusta, epiduraalia ja sektiota. Mietin, miten maailmassa ne naiset, joiden synnytys kestää puoli vuorokautta ja ylikin kestävät. Minä kehno en tahdo kestää edes kahta tuntia.
Klo 8.27 tunnen, että hetki lyö. Työnnän voimieni takaa, tunnen kuinka kudokset venyvät, minä venyn äärimmilleni, polttaa, sattuu ja sitten loppuu supistus. Kätilö sanoo, että kerran vielä, ja minä vikisen, etten pysty! Kätilö toteaa julmasti minun pystyvän, ja minä päätän pystyä. Vedän keuhkot täyteen ilmaa, työnnän viimeisen kerran ja niin Elvis syntyy alkukantaisen kiljaisuni saattamana. (Onneksi en ole scientologi, niiden pitää kuulemma synnyttää ääneti.) Lapsi parkaisee melkein saman tien, ja kaikki kivut ovat poissa. Verinen ja kinainen Elvis nostetaan rinnalleni, ja näen että hän on poika.
Klo 8.40 syntyy istukka, ja kätilöopiskelija alkaa tikata repeämiäni. Saadakseni muuta ajalteltavaa soitan Zotille ja ilmoitan, että lapsi on syntynyt. Zot on ällikällä lyöty. Että mitä, syntyi jo. Missasiko hän jotain? Hän ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että todellakin synnyttäisin tänään. Hän oli kuvitellut, että minua tarkkaillaan osastolla ja saatan joutua jäämään sairaalaan viimeisiksi viikoiksi, joten hän ei ollut edes ajatellut lähteä sairaalaan perässäni. Elvis, joka ei muistuta vähääkään Elvistä, vaan blondina enemmänkin Suloa, yllätti meidät kaikki. (Minullekin jäivät synnytyksen ajaksi jalkaan Sparin ruskeat nylon-nilkkasukat. Kenelläkään ei ollut aikaa riisua niitä ennen kuin menin suihkuun synnytyksen jälkeen.)
Neljästä synnytyksestäni tämä oli nopein ja rajuin, ja henkisesti kaikkein vaikein. En ole koskaan saanut (= ehtinyt saada) ilokaasua kummempaa kivunlievitystä, enkä aiemmin ole niin kokenut edes moista tarvitsevani. Olen tyytyväinen, suorastaan onnellinen, etten enää synnytä. Jos synnyttäisin, tarvitsisin luultavasti käynnin tai pari pelkopolilla. Olen miettinyt miksi tämä kerta oli niin erilainen, vaikka sekä Junior että Lintunenkin syntyivät pian sairaalaan tulon jälkeen (Junior alle 45 minuuttia ja Lintunen vajaat 1,5 tuntia sisäänkirjautumisesta). Kaksi syytä on mielessäni päällimmäisenä. Ensinnäkin kipu oli niin voimakasta heti alusta asti, ja toiseksi en todellakaan ollut valmistautunut synnyttämään näin pian. Edellisenä perjantaina mikään ei vielä viitannut synnytyksen olevan lähimaillakaan, ja maanantaina (jolloin minulla muuten oli alunperin äitipoliaika kokoarvoita varten, mutta se siirrettiin perjantaille,) lapsi oli jo maailmassa. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että kaikki on onnellisesti ohi, vaikka laskettu aika on vasta viikon päästä. Ensimmäistä kertaa voin varmuudella (ja ilman haikeutta) sanoa, että minä en synnytä enää koskaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Yleensä mua itkettää synnytyskertomuksia lukiessa ihan poikkeuksetta (omissa synnytyksissä ei ole itkettänyt ikinä), mutta nyt jossain paikoissa jopa nauratti:-O Etenkin tuo ihan pihalla ollut isä;)
Minunkin viimeinen synnytykseni oli nopein ja rajuin kaikista (ja oikeasti ajattelin että tästä ei luomukonsteilla enää selvitä), mutta pelkotiloja ei onneksi jäänyt. Kaikki oli niin nopeasti ohi.
Huh, aikas rajulta kuulostikin. Vaikka muakin paikoitellen nauratti :) Alku kuulosti ihan samalta kuin mun edellinen (en uskalla sanoa että viimeinen!) synnytys, kun ihmettelin vaan unenpöpperössä että miten ihmeessä maha voi olla näin kipeä...
Aika tutulta kuulosti paikka paikoin. Mä tosin olin jo valmistautunut synnyttämään, kun viikkoja oli 40 ja risat, ja tiesin että pikavauhtia sieltä tullaan, joten sikäli ihan erilainen tilanne. Onneksi miehellesi ei sitten tällä kertaa sattunut pahempaa.
Onnea pienestä pojasta perhellenne!
Synnytyskertomuksesi on pitkään aikaan ensimmäinen, jonka kykenin lukemaan loppuun saakka. Vaikka synnytyspelkoista karmaisikin, niin tapasi kirjoittaa on niin... lohdullinen :)
Mammarosa: Vai lohdullinen, hauska kuulla :) Minun osani on aina työpaikan rönsyilevien taistelukertomusten jälkeen rauhoitella kalpeita ja vapisevia lapsettomia naisia ja miehiä, että ei se synnytys nyt aina välttämättä niin karua touhua ole. Että toisenlaisiakin tarinoita on, ja että jokainen synnytys on omanlaisensa. Että jos minäkin olen jo kolmatta/neljättä kertaa asialla, niin ei se nyt niin sietämätöntä voi olla. Kun en ma kuitenkaan mikään masokisti ole, eikä minulla ole poikkeuksellisen korkeaa kipukynnystä, enkä ole edes erityisen urhea, ja olen vanha ja huonokuntoinen ja kaikkea. Että uskokaa pois, se voi olla ihan hieno kokemus, etenkin jälkeenpäin muisteltuna.
Lähetä kommentti