Nimittäin synnytyksenjälkeistä tehokkuutta. Ikinä ei meillä tiskipöytä ole päivästä toiseen kiillellyt niin puhtaana ja paljaana kuin reippaat kaksi viikkoa Sulon syntymän jälkeen. Suorastaan maanisena raivasin olohuoneen loputonta leluryteikköä useita kertoja päivässä. Pesin ja ripustin pyykkiä vihellellen (epävireisesti), olisin varmaan silittänytkin, jos se olisi käynyt päinsä vauva käsivarrella. (Vihaan silittämistä. Tässä perheessä silittäminen on Zotin heiniä. Vauva käsivarrella siksi, että Sulo vihaa kantoliinaa, mutta tahtoo olla sylissä.) Kahteen viikkoon minua ei juuri väsyttänyt vähäisestä unesta huolimatta. Missään muissa olosuhteissa (paitsi umpirakastuneena, ja sitä on tapahtunut harvemmin kuin olen synnyttänyt) minulta ei myöskään mene ruokahalu. Nälkä ei ollut yhtään, onneksi on Lintunen, jonka ruoka-ajoista piti huolehtia. Samalla saattoi pureskella itsekin jotain. Painoa oli tänä aamuna kahdeksan kiloa vähemmän kuin ennen raskautta ja yksitoista kiloa vähemmän kuin viimeisellä neuvolakäynnillä viikkoa ennen Sulon syntymää.
Vaan ohi on kaikenlainen tehokkuus. Tiskipöytä ei kiiltele, pyykkivuoret kasaantuvat ja olohuoneen lattiaa ei näy tavaran alta. On hämmästyttävää, että näinkin järjestystä ja järjestelmällisyyttä rakastavaksi ihmiseksi en kykene ollenkaan ylläpitämään sitä. (Paitsi töissä. Mikä onkin hyvä, ottaen huomioon ammattini.) Nälkää en oikein tunne vieläkään, mutta söisin mielelläni kaiken aikaa. Valokuvissa sohvalla istuu Jabba the Hutt minun vaatteissani Sulo sylissä. Olo on väsähtänyt, vetämätön ja veemäinen. Joulun läheisyys aiheuttaa paineita. Ja minä sentään olen ihminen, jonka parhaiden joulujen joukkoon kuuluvat ns. jouluttomat joulut. Ne, jotka olen viettänyt parhaassa seurassa: yksin. Siitä ne paineet varmaan tulevatkin, että perheelle pitäisi sitä joulua laittaa. Siivota, koristella ja kokata. Kun mielikuvissa on jotain Larssonmaista, mutta todellisuus ei koskaan yllä mielikuvien tasolle.
Ei auta itku markkinoilla. On valjastettava teinit hommiin, laadittava listoja ja käärittävä hihat. Asia kerrallaan, kaikki järjestyy. Kunhan vain saan pidettyä pääni kasassa ja alati vaanivan masennuksen poissa. Kyllä tämä tästä, taas kerran. On vain uskottava.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Kyllä se järjestyykin! Ei mitään ylimääräistä, joulu tulee vaikka ikkunoissa roikkuisi likaiset käsipyyhkeet ja piparit ois palaneita tai kaupasta ostettuja. :)
Niin vielä, mun äiti yleensä aina stressaa kaikesta (etenkin joulusta) ylenmäärin ja valmistelujen täytyy olla suunnilleen täydellisiä. Kerran lapsuudessa hän joutui sairaalaan juuri ennen joulua ja meillä oli joku keittiöremppakin kesken juuri silloin, mutta se onkin jäänyt mieleen mukavan stressittömänä jouluna myös lapsen kannalta :D Enin osa lahjoistakin käytiin yhdessä ostamassa vasta joulun jälkeen.
Lähetä kommentti