Sulon vatsassa on paljon lemahtavaa ilmaa, joka onneksi tulee sieltä hereästi ulos, eikä jää kipeästi kipristelemään. Olen pitkään miettinyt, mistä tuo hieman keitettyä maitoa tai kananmunaa muistuttava haju on tuttu. (Paitsi niistä keitetyistä elintarvikkeista.) Eilen sen sitten keksin. Surun haju.John Irvingin kirjassa Kaikki isäni hotellit oli ilmavaivoista kärsivä musta labradorinnoutaja, jonka nimi oli käännetty Suruksi. Kun talvella 1982 -1983 luin kirjaa, naapurillamme oli musta labradori, jolla oli tapana päästellä haisevia leijoja. Mielessäni tuon opaskoiran haju yhdistyi Suruun. Ja eilen siis Suloon.
Hajusta huolimatta Sulo on ihana. Hän on ihana, vaikka nukkuukin päivisin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. (Mutta öisin hän nukkuu kaksitoista tuntia heräten vain kerran syömään.) Hän on ihana, vaikka kuorruttaa sekä minut että ympäristömme runsailla, happamilla maitopulautuksilla. Hän on ihana, koska hän on.
3 kommenttia:
Oikein hyvä kirja! Siitä tehty elokuva oli myös hyvä.
Pidin enemmän Garpin maailmasta tehdystä elokuvasta. Ei Hotel Newhampshirekaan huono filmatisointi ollut, mutta kun on ensin lukenut kirjan niin en ihan pääse leffassa tunnelmaan. (Garpin maailman luin vasta nähtyäni elokuvan.) Irving kuuluu suosikkeihini, kyllä.
Minäkin pidin Garpin maailmasta enemmän, sekä kirjana että elokuvana. Kaikki isäni hotellit elokuvassa tökki ehkä eniten se, että karhupuvun sisällä oli Nastassia Kinski, tosi vaatimattoman näköinen naishenkilö joo. Jodie Foster oli kyllä omassa roolissaan hyvä.
Meillä on kotona vanha koira, ja hajupäästöt ovat melkoisia. Toisen päivät kuluu nykyisin eri paikoissa makaillen ja piereskellen.
Lähetä kommentti