Sattuneesta syystä meirän mukuloosta on kotona vain vanhin ja nuorin. Keskimmäiset (sekä Elämäni Valo) ovat viikon aivan toisaalla. Melkein kuin olisi vain yksi lapsi, kyllä on elämä helppoa. Mitä nyt sitä pienintä saa tosissaan nukutella, se kun tuppaa heräämään siinä 30 - 45 minuuttia yöunille käymisensä jälkeen. Eikä meinaa taintua enää millään, vaikka silmät ei pysy auki ja väsyttää. Kas kun pitää mennä sängyssä nelivedolla niin että pää kolisee, sylissähän ei voi mitenkään olla, ja että se äitee sitä kikkiäkin aina tuputtaa, vaikkei ole nälkä. Phyi, sanoo Sulo ja vetäisee itsensä raivosta kaarelle.
Kun sitten ikkunan alle (no melkein alle, siihen vastapäiselle nurmikonpläntille kuitenkin,) parkkeeraa lauma kovaäänisiä krannin kakaroota kiljumaan elämänriemua ja milloin mitäkin, Sulolta menee hermo, ja niin menee äiteeltäkin. Jossei olisi pitänyt rauhoitella naama punaisena karjuvaa tenavaa, olisin mennyt itse, ehkä hieman punakkana minänkin, karjumaan ne kakarat siitä muualle. Sen tähden olikin hyvä, että ne ehtivät kadota siitä ennen kuin minulla oli tilaisuus viimeistellä maineeni kiukkuisena, lapsivihamielisenä ämmänä. Hilkulla oli.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Kun esikoinen oli vauva, uudenvuoden ilotulituksen sai aloittaa heti joulun jälkeen. Vauvan ulkona nukuttamisesta ei tullut mitään kun naapurin kakarat paukuttelivat vauvan korvan juuressa paukkujaan.
Mulla on kova ääni, mutta koko Hervantaa en silti onnistunut saamaan hiljaiseksi.
Lähetä kommentti