Ei tunnu miltään, vai tuntuuko sittenkin

Tänään oli viimeinen työpäiväni Firmassa. Kaikki kyselivät kilvan, että miltä tuntuu. Ei tuntunut miltään. Pieneltä paniikilta korkeintaan. Menin tavalliseen tapaan aamukuudeksi töihin, painoin hommia hartiat jäykkinä ilman vessa-, tee- tai lounastaukoa iltaneljään. Olisin painanut pidempäänkin, jollei olisi tarvinnut hakea jälkikasvua päiväkodista. (Sulo huomautti, että hän on jo odotellut. No kai, kun olin tunnin normaalia myöhemmin paikalla.) Läksiäiskakkua, kahvia, lahjoja ja puheita ehdin sentään nauttia iltapäivällä. Pakko tosin tunnustaa, että silloinkin ajattelin koko ajan, että kehtaisko sitä tästä painua koppiinsa urakoimaan.

Silti oli lähtiessä tunne, että kaikki jäi kesken, sekaisin, kaaokseen. Enkä meinaa päästä irti tunteesta ollenkaan. Koko kevät on ollut työrintamalla rankka. Firman vahvuudesta on poistunut aika tarkkaan kuukauden sisällä seitsemän henkilöä, joista yksi jäi eläkkeelle. Uusia on saatu rekrytoitua tilalle kaksi, ja tänään kolmas korvaamaan minua kahden viikon päästä. Onneksi ehdin sanoa itseni irti ennen kuin homma meni siihen pisteeseen missä se nyt on. Muuten lähtöni olisi katsottu karkuruudeksi, jollei suorastaan petokseksi. Nyt sain lähteä kehuttuna ja kiiteltynä. Kyllä se kieltämättä hivelee, vaikka viimeaikaisten kiemuroiden valossa kauniit sanat tuntuivat ontoilta.

Menneet kaksi viikkoa olivat ehkä raskaimmat koko seitsenvuotisen työsuhteeni aikana. Jouduin vartin varoitusajalla avustajaksi tilanteeseen, jossa olisi vaadittu vähintään luottamusmiestason kykyjä ja tietoja. Minulla niitä ei ole, ja tunsin itseni todella huonoksi tueksi ja ystäväksi. Tuosta tapauksesta seurasi sitten viikkoa myöhemmin toinen, joka vei jo kovasti nilkuttaneelta osastolta kainalosauvankin. Nyt siellä pyöritetään Firman toiminnalle kriittisiä hommia alle puolella siitä väestä, jota sen pyörittämiseen tarvittaisiin. Eikä yksikään niistä, joiden harteille vastuu on kaadettu, ole niihin töihin perhetynyt, sillä heidät on muihin tehtäviin alunperin palkattu. Eniten myötätuntoni on lähimmän työparini (entisen työparini, entisen,) puolella. Hän tekee nyt omien, ei niin vähäisten töidensä lisäksi myös minun ja parin muun tyypin työt. Hän on mahtava nuori mies, jolla on edessään loistava tulevaisuus. Kunnioitan ja ihailen häntä vilpittömästi. Luulisin hänen olevan myös niin fiksu, ettei vedä itseään piippuun tulevina viikkoina.

Minä olen väsynyt. Olen niin väsynyt, etten saa öisin unta. Päivisin olisin voinut nukahtaa istualleni. Minun pitäisi olla nyt iloisella, odottavalla ja vapautuneella mielellä, innokkaana aloittamaan uudessa paikassa. Mutta olen vain tyhjä, jännittynyt ja ahdistunut, valmiina pakenemaan, valmiina puolustautumaan, pää täynnä katkeilevia ajatuksia ja huminaa.

On aika pysähtyä ja vetää henkeä, edes viikonlopun verran. Että olisin maanantaina taas tehokas itseni, valmiina antamaan panokseni, valmiina vakuuttamaan, valmiina hurmaamaan. Maanantaina minä olen. Nyt olen vain väsynyt.