Sain ajokortin melkein neljännesvuosisata sitten, enkä ole koskaan ollut osallisena kolarissa, mutta tänään kolahti. Olin lähtenyt töistä puoli tuntia normaalia myöhemmin, mikä tarkoitti sitten ruuhkaa Sturenkadun ja Mäkelänkadun risteyksessä. Jono seisoi vihreissä valoissa, minä viimeisenä. En ensin tajunnut, että miksi auto tärähti ja mikä oli se tympeän peltinen rysähdys, mutta äkkiäkös siitä tokenin noitumaan niin että peräänajaja varmasti kykeni lukemaan huulilta, vaikkei mitään kuullutkaan. Nöyränän poikana tuo heti myönsi syyllisyytensä, paperit täytettiin ja minä olin yllätyksekseni kolea kuin pohjoistuuli pakkasella.
Pelti on peltiä, henkilövahinkoja ei sattunut, vaikka niska vähän nitkahtikin ja päätä särkee edelleen. Onneksi peräänajajalla ei ollut vauhtia edes nopeusrajoituksen mukaista neljääkymppiä, tai jälki olisi voinut olla pahempaa, ja onneksi olin jättänyt edelläni olevaan hieman rakoa, tai muuten peltiä olisi ruttaantunut sekä edestä että takaa, ja vielä siitä edessä olleesta autostakin. Silti harmittaa ylimaallisesti, kaikki pellin oikomiseen tuhraantuva aika ja vaiva.
Huomenna on onneksi vapaa- ja huolehdi itsestäsi päivä. Nyt kun vielä malttaisi pitää päivän vapaana, eikä alkaisi lonksotella läppärin kantta ja ihan vaan pikkuisen rusnata pikku pikku raporttia. Ihan vaan pikkuisen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti