Naisten välisestä ystävyydestä

Kun kirjoitin ensimmäisen viestin odottavien äitien nettipalstalle, en tosiaankaan kuvitellut kuusi vuotta myöhemmin kiipeäväni samassa seurassa lokakuisena yönä Erottajan pelastusaseman torniin ihailemaan öisen kaunista Helsinkiä. Sinne minä kuitenkin eilen kipusin, epäkäytännöllisissä korkokengissä, reidet kivistäen, keuhkot pihisten ja pulssi takoen kuin viimeistä päivää. Voin kertoa, että kannatti. Näkymä öiseen Helsinkiin oli sanoinkuvaamattoman hieno.

Jotain sanoinkuvaamattoman hienoa on mielestäni myös siinä, että vaikka suurinpiirtein ainoa meitä yhdistävä tekijä on se, että jokaisella meistä on noin viisivuotias lapsi, me tulemme pitkienkin matkojen takaa, jopa ulkomailta asti, viettääksemme muutaman tunnin yhdessä. Itse olin tänään varsin nuutunut ja hiljainen flunssan jälkimainigeissa ja edellisen illan aamuyöhön venyneiden rientojen jäljiltä, mutta tunsin oloni kotoisaksi seurassa. Taustojen, elämäntilanteiden, ammattien, persoonien ja miksei ikävuosienkin kirjo on varsin laaja, mutta silti, tai ehkä pikemminkin juuri siksi koen yhdessäolon antoisaksi.

Pidän näistä naisista. Uljaista, pätevistä, lahjakkaista, älykkäistä, kauniista, kunnioitettavista tavallisista suomalaisista naisista. Mikä parasta, minä olen yksi heistä. Saa kadehtia.