Rauha ja Räyhä ne yhteen soppii

Kommenttini Kiltin pohdiskeluun paisui yli laatikon reunojen, joten päätin siirtää sen tänne.

Meillä minä olen se, jonka sytytyslanka palaa loppuun ennen kuin toinen ehtii edes tajuta sen käryävän. Zot on se, jolla suuttuessaan tuskin silmäripsi värähtää, joten minä en aina edes älyä, että toinen on vihainen. Tästä temperamentti-erostamme huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, meillä riidellään hyvin vähän, verisesti ei vielä koskaan. Ollaan eri mieltä, väitellään, kinataan ja kiistellään kyllä, mutta mitään, mitä varsinaisesti voisi sanoa riidaksi, ei saada aikaiseksi millään. (Jotkut ovat sitä mieltä, että tällainen peli ei parisuhteessa vetele. Riidat puhdistavat ilmaa jne. Tiedä häntä, meillä nyt kuitenkin eletään näin.)

Minun oli vaikeampi sopetua tuohon tyyneen mieheen kuin miehen minun räjähdysherkkyyteeni. Hän kouliintunut moiseen käytökseen jo äitinsä ja sisarensa kanssa, minulla taas ei ollut kokemusta viilipyttymiehistä. Silti arvioisin, että Zot kärsii enemmän minun räiskähtelyistäni kuin minä hänen rauhallisuudestaan. Tasaantumista on tapahtunut, puolin ja toisin. Minä saatan nykyään ottaa varsin stoalaisesti asian, josta muutama vuosi sitten olisin riehaantunut niin että naapurissakin olisi tiedetty. Zot taas toisinaan hämmästyttää minua suorastaan korottamalla ääntään ja paiskomalla tavaroita. Muutos on ollut huomaamaton ja pakottamaton, kumpikaan ei ole toista vaatinut muuttamaan käytöstään. Se on vain tapahtunut.

Mikä meidät, näin erilaisen ja epätodennäköisen pariskunnan on saanut pysymään yhdessä? Miksi toisen kanssa on niin hyvä ja helppo olla? Ehkä syynä on se, että aiemmista suhteistani tuttu valtataistelu ja parisuhdepelit loistavat poissaolollaan. Tilalla on aito kunniotus ja toisen hyväksyminen erilaisuksineen, kummallisuuksineen ja virheineen. Kuulostaa mahtipontiselta, mutta on totta. Mutta miksi juuri nyt, juuri tämän miehen kanssa, miksei yhdenkään niiden kolmen aikaisemman kanssa? Minä en tiedä.

Eräs ystäväni totesi kerran, että helppoahan se on toisen hyvien ominaisuuksien kanssa tulla toimeen. Temppu on siinä, miten sietää niitä huonoja puolia. Voisimmeko olla niin onnekkaita, että olisimme oppineet sen tempun?

No nythän huomaan, että punainen lanka katosi taas matkalla. Sellaista se on, kun pitää välillä tehdä töitäkin. Eihän tässä ole päätä ei häntää, jos ajatellaan tätä kommentiksi Kiltin postaukseen. Olipa hyvä, etten tukkinut tätä Kiltin kommenttilootaan.