Ei ole kaksivuotiaan päiväkirjaa täällä, vaikka Google on sellaista jollekulle uskotellutkin. Ei ole enää kaksivuotiastakaan, Lintunen on melkein kolmen jo. Kaksivuotiaana elämä oli jokseenkin helppoa vielä, vaan nyt on toisin. Liekö syynä iän karttuminen, vai pikkuveljen syntymä. En tiedä, eikä tiedä Lintunenkaan, mutta hankalaa on.
Arkipäivisin kaikki vielä menee kuten ennenkin. Lintunen on oma hurmaava itsensä, kiukuttelee vain satunnaisesti ja on helposti rauhoiteltavissa. Mutta illat ja viikonloput. Yhtä huutoa, parkua, hammasten kiristystä ja suurta ahdistusta. Iltaisin ja viikonloppuisin isi on kotona. Lintunen haluaa, että isi leikkii hänen kanssaan. Isi leikkiikin, mutta aina jotenkin väärin, Lintusen mielestä. Ensin Lintunen vain huusi suoraa huutoa, kädet nyrkissä, pieni vartalo täristen ja kaulajänteet kireällä. Sitten hän alkoi lyödä, ja nyt hän heittelee tavaroita. Kaikki purkaukset kohdistuvat isiin, muu perhe ei joudu niiden kohteeksi.
Lintunen on kovin iloinen kun isi tulee töistä kotiin. Mutta sitten se alkaa. Aina vain kimeämmin: "Isi, leikitään! Isi, leiki tällä! Leiki tällä kädellä!" Mutta kun isin käsi ei koskaan pitele dinosaurusta tai hevosta niin kuin Lintusen mielestä pitäisi. Ja sitten seuraa järjettömiä purkauksia, jolloin koko lapsi tuntuu menevän aivan pois raiteiltaan, eikä mikään rauhoitteluyritys tehoa. Hän on kalpea, kireä ja ahdistunut, ei tunnu kuulevan, ei näkevän, ei vastaanottavan mitään.
Mustasukkaisuutta, menee ohi, sanotaan neuvolasta. Antakaa huomiota. Myönteistä huomiota on kyllä annettu ja annetaan kaiken aikaa. Mutta silti raivokohtaukset tuntuvat vain yltyvän päivä päivältä suurempiin mittoihin. Ero ennen niin rauhallisen ja tasaisen lapsen ja tämän raivoisan tuntemattoman välillä on valtava. Jaksamisen rajat alkavat tulla kaikilla vastaan. Minä kärsin, isi kärsii, ja ennen kaikkea Lintunen kärsii. Putken päässä näkyy pelkkää pimeää. Pelkkää pimeää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
No niinpä. Meillä oli aluksi vähän samaa, varsinkin miehen isyysloman aikana Essi sai enemmän huomiota kuin ikinä. Oli kerrankin kaksi aikuista paapomassa ja tekemässä kaikkea kivaa, Vauva kun periaatteessa vain nukkui. Vaan eipä se taida olla huomion määrästä ja laadusta kiinni, vaikka niin aina väitetään. Ehkä hyvä kortti syyllistää vanhemmat? Olette kuitenkin unohtaneet vauvan tultua KAIKKI vanhemmat lapset... ;)
Vaikka sitä kuinka järjellä ajattelisi, että tottahan sitä itsekin kohtauksia saattaisi järjestää jos mies raahaisi kotiin uuden puolison, niin ei se paljon auta. Tai että hyvä kun jotenkin edes purkaa pahaa oloaan ja reagoi. Tai että hienoa kun lapsi on lujatahtoinen, pärjääpähän elämässä. Mutta kun haluaisi harmoonista arkea juuri nyt eikä ainaista pahaa mieltä ja tappelua.
Voimia! Ehkä teilläkin käy kuten meillä, kaudet vaihtelee. Välillä kaikki sujuu hienosti ja sitten vedetään taas kivirekeä.
Kiitos tästä valonsäteestä pimeyteen, Kale!
Tuli mieleen, että tuleeko raivo yksissä ja samoissa leikeissä tai yksien ja samojen lelujen kanssa? Jospa yrittäisi laittaa ne lelut vähäksi aikaa jäähylle ja kokeilisi jotain muita/muuta tekemistä tilalle.
Lintusen leikkivalikoima on hyvin rajoittunut. Kaikki leikki liittyy hevosiin ja dinosaurksiin. Näissä leikeissä apuleluina (talli, pilttuu yms.) käytetyt duplot ovat maanantaista asti olleet jäähyllä, kun ne alkoivat lennellä varsin vaarallisesti. Samoin on takavarikossa kokoelma väärinkäytettyjä dinoja.
Tällä hetkellä ainoa tepsivä keino on pitää isä ja tytär erillään, mutta se on vähän sama kuin pitäisi sormea patoon tulleessa reiässä. Pitäisi saada jotenkin se pato korjattua.
Olipa hauska (niin no) lukea kuvausta meidän pikkuipanasta. Noita kohtauksia on tullut kaksi- ja kolmevuotiaana, mutta onneksi kausittain. Ja meillä ilman uutta vauvaa, ehkä päiväkodin aloittamiseen liittyen, mutta oli niitä jo ennenkin sitä.
Voisiko sitä selittää niin, että isällä on kunnia saada tiivistetty pakkaus ahdistusta ja ikävää iltaisin? Isä on tärkeä ja isää on ikävä päivisin, kun hän on poissa, ja kun isä on siinä, hän herättää muiston siitä ikävästä, kun hän oli poissa?
Kun sitten (ymmärrettävästi) isän ja perheen pinna kiristyy ja lapsi huomaa tämän, hän alkaa pelätä tunnemyrskyäänkin, ja niin hänellä on yhtaikaa ikävä ja pelko? Mitähän muita teorioita voisi kehittää...
Parhaiten meillä auttoi aika. Toiseksi parhaiten ne hetket, kun jaksoi olla kärsivällinen ja lempeä siinä karjuvan lapsen vieressä, niin että lopulta joskus, joinakin kertoina hän lopulta tuli syliin pehmeänä kuin pieni kipeä karhunpentu, yhtä hellyydenkipeänä ja taistelunsa käyneenä kuin liian pieni soturi.
Voimia täältäkin!
Lähetä kommentti