...kun Lintunen sanoo: "Äiti, kylläpä sinä olet laittanut hyvää ruokaa!", syö hyvällä ruokahalulla ja tahtoo lisää. Kehut ovat ylimääräinen bonus, pelkkä syöminen riittää ilahduttamaan, sillä se on niin äärimmäisen harvinaista.
...kun Sulo seitsemän viikon (melkein) päivittäisen harjoittelun jälkeen viihtyy kantoliinassa peräti puoli tuntia. Tähän asti kaikki yritykset ovat olleet itkua, parkua ja ankaraa protestointia.
...kun huusholli on siivottu viimeksi viikko sitten, ja täällä on edelleen melkein siistiä.
...kun Zotilla on peli-ilta, ja hän tulee kotiin vasta yöllä. Se tarkoittaa raivoamatonta iltaa Lintuselle. Ja hermolepoa minulle.
...kun pääsen sunnuntaina elokuviin. Ehkä.
...kun saan kerrankin istua päivällä koneella ilman Suloa käsivarella. (Öisin saisi istua useinkin, mutta öisin tapaan nukkua. Tai ainakin yritän.)
...kun laskut on maksettu, etukäteen, ja vielä jäi rahaa tilille. (Tänään oli viimeinen palkkapäivä, helmikuussa alan elää vanhempainpäivärahoilla.)
...kun mieli on pitkästä aikaa levollinen.
...kun ilahtuu niin pienestä, nykyään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Pakko kysyä, että _mitä_ teillä oli ruuaksi, kun lapsi noin loihe lausumaan?
Meillä moista saa kuulla vain silloin, kun on laittanut einestä pöytään;)
Usko tai älä: paistettuja silakkafileitä. Siihen nähden että me vanhemmat emme pidä kalasta, tuo lapsi on käsittämättömän suuri kalaruokien ystävä. Kaupassa pitää aina käydä ihailemassa kalatiskiä. Silakoitakin ostettiin aikoinaan ensimmäisen kerran Lintusen pyynnöstä, hän kun halusi pikkukaloja. Silloin mukaan lähti neljä filettä, ja kun ne menivät alas kerralla, niin olen niellyt vastenmielisyyteni ja laittanut välillä silakkaa sitten koko perheelle.
Kun osaa ilahtua pienestä, saa ilahtua usein. :-)
Silakkapihveistä tykkää meillä ainakin esikoinen. En oo tosin pitkään aikaan laittanut niitä, kun niitä tehdessä pitää _seistä_ hellan ääressä ja sitä pyrin välttämään viimeiseen asti.
Kai tässä on pakko ensi viikonloppuna ryhtyä paistamaan silakoita.
Lähetä kommentti