Kerta se on ensimmäinenkin

Kävin Lintusen kanssa kaupassa. Olisin halunnut mennä yksin, mutta Lintunen ilmoitti, että tulee mukaan. Kun vähän pettyneenä ihmettelin, että enkö voikaan mennä yksin (yksinäisyysosastollani on hirvittävää vajausta), Lintunen totesi hyvin tyynesti. "No, ilmeisesti et." Niin sitä sitten mentiin.

Yksikään lapsistani ei koskaan ole kiukutellut kaupassa. Ei mitään huutoa, kaarelle heittäytymistä tai kirkunaa karkkihyllyillä. Älkää kysykö miksi, en minä tiedä. Ne ovat kiukutelleet muualla, eivät koskaan kaupassa. Lintusenkin kanssa kauppareissut ovat sujuneet mallikkaasti, vaikka hän ei ole juuri kärryissä istunut sen jälkeen kun oppi kävelemään. Hän katselee kyllä tavaroita, hypistelee houkuttelevia suklaapatukoita, ehdottaa ostettavaksi partavaahtoa ja terveyssiteitä. Mutta kun hänelle sanoo, että emme tarvitse niitä juuri nyt, hän panee kaiken takaisin hyllyyn. Paitsi eilen.

Eilen hän halusi ostaa kaksi sinisävyistä kerää 7 Veljestä moniraita -lankaa. Hän kantoi ne kärryyn ja minä kannoin ne takaisin hyllyyn selittäen ettemme tarvitse lankoja. Hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn, hän kantoi ne uudelleen kärryyn, minä kannoin ne takaisin hyllyyn. Selitykset langan tarpeettomuudesta eivät tuntuneet menevän perille. Miten niin ei tarvita lankaa, kyllä hän tarvitsee. Juuri näitä kahta kerää, hän tarvitsee. Lopulta lankakerät jäivät hyllyyn. Vähän kärsineinä ehkä, sillä jouduin erottamaan kyynelöivän Lintusen langoista väkisin. Talutin pettymystään marisevan Lintusta kohti liukuportaita, sinne asti hän jaksoi nyyhkiä. Liukuportaissa lankakerät jo unohtuivat ja loput ostokset löysivät tiensä kärryyn ilman välikohtauksia.

Jos minulta olisi kysytty, että missä uskoisin lapsen todennäköisimmin kiukuttelevan kaupassa, vastaukseni olisi ollut leluosasto tai karkkihylly. Mutta Lintunen on erityisen ihmeellinen iltatähti. Hän osaa yllättää. Mihin sen kanssa vielä joutuukaan, ensimmäistä kertaa.