2. helmikuuta 2006
Älä itke Iiris-rukka, itkus menee hukkaan
Ainahan minä olen osannut eläytyä kirjoihin ja elokuviin ja tv-sarjoihin. Pieni talo preerialla oli varma kyynelkanavien avaaja, mutta silloin minulla olikin ikää melkein 30 vuotta vähemmän. Silti ihmetyttää, että miksi Steve Cranen kuolema tämän aamuisessa jaksossa Sydämen asialla -sarjaa oli sellainen järkytys, että sitä piti parkua melkein tunti. Ihan kuin joku oikea ja kovasti läheinen olisi kuollut. Joko olen tosi herkkä ja hormoonihäröinen, tai sitten tosielämäni on kovasti köyhää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Kohtalotoveri täällä, en mä tosin tuntia kyynelehtinyt mutta tirautin kumminkin... ;-)
Kun mää olin äitiyslomalla, mää katoin aina aamuisin Wycliffe, kun kuopus veti unta palloon.
Se ei kyllä koskaan itkettänyt.
Mä itkisin Pientä taloa preerialla varmaan vieläkin. Muistan edelleen, miten _itkin_ kun Mary sokeutui.
Sinut on haastettu!
Lähetä kommentti