Tässä luukussa ei viime aikoina ole ollut paljon kurkistettavaa. Arjessa on niin paljon liikkuvia osia, etten ehdi kuin heilua mukana. Ei ole aikaa edes lukea blogeja, saati kirjoittaa omaansa. Mitään kovin ylevää tai yhteiskunnallisesti merkittävää täällä ei koskaan ole ollutkaan, ja sama laulu jatkuu. Ihan kokonaan en kuitenkaan luukkua vielä sulje, vaikka sekin vaihtoehto välillä käy mielessä. Viimeisin vilaus, olkaa hyvät:
Eihän siitä ole vielä kolmea kuukauttakaan, kun olin niin onnellinen, etten enää koskaan synnytä. Miksi siis mieleeni livahti kummallinen kaipaus lukiessani kirjaa, jossa erään päähenkilön synnytyssupistukset alkavat? Aika kultaa muistot, toden totta, kun kerran haluaisin taas kokea kaiken sen kivun, joka on niin erilaista kuin mikään muu kipu. Yleensä tämä halu tulee vasta siinä vaiheessa, kun nuorin lapsi on vuoden vanha. Ikäkö se pistää alkukantaiseen lisääntymisviettiin vauhtia?
Toisaalta on sellaisiakin päiviä, jolloin toivon kiihkeästi olevani kaksikymmentä vuotta vanhempi. Jolloin jälkikasvukin olisi siis saman verran ikääntyneempi. Ja nuorinkin jo muuttamassa pois äidin helmoista, omilleen ja opiskelemaan. Ah, sitä tyhjän pesän autuutta. Uskokaa pois, kahdenkymmenen vuoden päästä se ei varmaan niin autuaalta tunnukaan. Kyllä minä itseni ja häilyvän mieleni sen verran hyvin tunnen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti