Valtakunta suklaalevystä

Sulo nyt ei muutekaan ole mikään erityisen pitkiä päiväunia ottava tyyppi, mutta viikonloppu kyllä vei mehut meistä molemmista. Lauantaina aamuyöstä hoksasin, että levottamasti nukkuvalla heppulillahan on kuumetta ihan reippaasti. Suppoa perään, ja taas unta palloon. Koska kuume ei juuri supolla laskenut, kävimme jopa lääkärissä tk-päivystyksessä. (Sivunmennen sanottuna sinne sai ajan tunnin päästä soittoajastani. Tätä minä kutsuisin jo hyväksi palveluksi. Yksityiselle on kesälauantaisin turha yrittää, kiinni on lääkäriasema. Eipä sillä, että sitä juuri käyttäisimmekään. ) Virusperäistä, kuten epäilinkin.

Sulo otti sellaisia vartin torkkuja, oli kärttyisä, kitisevä, eikä missään ollut hyvä, ei edes sylissä. Koska parasetamolisupolla oli niin mitätön vaikutus, tuuppasin ibuprofeiinisuppoa sisään. Sulo tuuppasi sen ulos. Minä tuuppasin puoliksi sulaneen takaisin. Sulo tuuppasi sen pontevasti ulos. Ei ihme, että suppo ei vaikuta.

Koska aloimme molemmat olla jo aika epätoivoisia, pistin lapsen rattaisiin ja läksimme kävelylenkille. Sulo oli varsin rento, mutta ei millään suostunut nukahtamaan. Tunnin ja neljänkymmenen minuutin patikoinnin jälkeen silmät ummistuivat, kymmeneksi minuutiksi. Palasimme siis suorinta tietä kotiin, koska kärryttely riitti sillä erää Sulolle.

Illalla kuume alkoi taas nousta kohti uusia komeita lukemia, eikä toivoakaan saada lasta nukahtamaan. Suppoja en tahtonut enää käyttää, joten konsultaatiosoiton jälkeen tuuttasin Suloon naprokseenia oraalisuspensiona. Ja katso: tunnissa kuume laski, lapsi piristyi ja muuttui takaisin omaksi hilpeäksi itsekseen. Tunti vielä, ja sitten hän nukkui. Kahden tunnin pätkissä, mutta kuitenkin.

Aamulla kuumetta oli vielä hieman, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi lääkettä tarvittu. Mutta uni, se oli kateissa. Sulo valvoi kahdesta kolmeen tuntia, enimmäkseen kitisten ja rätisten, piti silmiä kiinni viidestä viiteentoista minuuttiin, ja taas jaksoi 2 - 3 tuntia. Kahden tunnin ratasajelu ei tuottanut unta yhtään. (No ei tuo muutenkaan koskaan oikein ole ulkoilmassa nukkunut, mutta pitihän sitä silti yrittää.)

Iltapäivällä puoli neljältä oli Sulon kanniskelusta aivan naatti. Lapsi nukahti vihdoin, laskin hänet pinnasänkyyn mennäkseni itse lepäämään. Ehdin juuri asettautua vaakatasoon, ja silloin hän avasi silmänsä, nousi kontilleen ja katsoi minua sen näköisenä, että johan tässä nukuttiinkin. Silloin minä heittäydyin lattialle ja itkin suureen ääneen. Olisin maksanut mitä tahansa levyllisestä Fazerin sinistä, ihan mitä tahansa.

Kahdeksan jälkeen illalla koitti autuas hetki. Sulo nukkui. Hän nukkui yhteen, tankkasi ja jatkoi uniaan vielä kymmentä yli kuuteen. Nyt hän nukkuu taas. Voi onnea!