Vuosi sitten makasin sairaalassa puolen vuorokauden ikäinen Sulo kainalossa. Pieni yllätyspallero on tuosta päivästä venynyt pituutta 29 senttiä, saanut painoa lisää 6,5 kg, kasvattanut paljon vaaleaa haituvaista tukkaa, vaihtanut silmiensä värin sinisestä harmaan kautta ruskeaksi, saanut neljä hammasta.
Hän oppinut ryömimään, konttaamaan, seisomaan tuettuna ja tuetta sekä kiipeämään ylös ja peruuttamaan alas portaita, kiipeämään yleensäkin, tappelemaan sisarensa kanssa leluista, leikkimään erilaisia loruleikkejä, hajottamaan näppärästi kaukosäätimiä palasiksi, vetelemään kirjoja hyllystä. Hän on ottanut ensimmäiset askeleensa, varovaiset ja horjuvat.
Hän on kasvanut rauhalliseksi, valoisaksi, uteliaaksi, leikkisäksi ja kerrassaan hurmaavaksi pieneksi pojaksi. Ja kuitenkin hän on edelleen niin kovin pieni, vauvaanen. Ehkä se on pahnanpohjimmaisen osa? Mamman viimeinen mussu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti