Naisten välisestä ystävyydestä

Kun kirjoitin ensimmäisen viestin odottavien äitien nettipalstalle, en tosiaankaan kuvitellut kuusi vuotta myöhemmin kiipeäväni samassa seurassa lokakuisena yönä Erottajan pelastusaseman torniin ihailemaan öisen kaunista Helsinkiä. Sinne minä kuitenkin eilen kipusin, epäkäytännöllisissä korkokengissä, reidet kivistäen, keuhkot pihisten ja pulssi takoen kuin viimeistä päivää. Voin kertoa, että kannatti. Näkymä öiseen Helsinkiin oli sanoinkuvaamattoman hieno.

Jotain sanoinkuvaamattoman hienoa on mielestäni myös siinä, että vaikka suurinpiirtein ainoa meitä yhdistävä tekijä on se, että jokaisella meistä on noin viisivuotias lapsi, me tulemme pitkienkin matkojen takaa, jopa ulkomailta asti, viettääksemme muutaman tunnin yhdessä. Itse olin tänään varsin nuutunut ja hiljainen flunssan jälkimainigeissa ja edellisen illan aamuyöhön venyneiden rientojen jäljiltä, mutta tunsin oloni kotoisaksi seurassa. Taustojen, elämäntilanteiden, ammattien, persoonien ja miksei ikävuosienkin kirjo on varsin laaja, mutta silti, tai ehkä pikemminkin juuri siksi koen yhdessäolon antoisaksi.

Pidän näistä naisista. Uljaista, pätevistä, lahjakkaista, älykkäistä, kauniista, kunnioitettavista tavallisista suomalaisista naisista. Mikä parasta, minä olen yksi heistä. Saa kadehtia.

Lääkitys kohdallaan

Perjantaina Saksikäsi Lintunen muotoili vyötärölle ulottuneet hiuksensa uuteen uskoon. Varsin laiha lohtu on se, että lopputulos olisi voinut olla hurjempikin, kampaaja saanee tuhon jäljet siistittyä ihan kivasti, ja kasvaahan se tukka takaisin. Harmitti ihan vietävästi, mutta jostain syystä myös nauratti.

Hieman sen jälkeen Vaahteramäen Sulo kokeili millaista jälkeä saa aikaiseksi riippulukon avaimella auton oveen. Ja toiseen oveen, ja kolmanteen. Onneksi kaikki ovet olivat meidän farkku-Corollassamme, eivätkä esimerkiksi naapurin Touranissa tai toisen naapurin Octaviassa. Rahanmeno ketuttaa, uusi maalipinta kolmeen oveen ei ole halpaa lystiä. Mutta silti taas naurattikin.

Jos olisin itse ollut todistamassa edellisiä episodeja, en luultavasti olisi suhtautunut niihin kovin suurella humöörillä tapahtumahetkellä. Mutta kun olin autuaan tietämättömänä töissä, ja jälkikasvun tekoset paljastettiin minulle viinin ja illallisen äärellä viihdyttävän elokuvan jälkeen, oli helppoa lähinnä virnuilla ja päivitellä, että miten ne osaa aina yllättää.

Eniten nauratti myöhemmin se, kun huomasin Zotin säilöneen katkotut kutrit tyhjään pahvilaatikkoon ja loppusijoittaneen laatikon parikymmensenttisine hiustupsuineen kirjahyllyyn. Se mies rakastaa pahvilaatikoita syvästi, eikä todellakaan heitä koskaan mitään pois. Luultavasti jossain on pahvilaatikko, johon hän on huolella kerännyt kynsienleikkuutuokioidensa tulokset. Sitä laatikkoa en totisesti halua löytää.

Eilen illalla kesken viikon kovalevytallennusten katselun televisio sanoi poks ja pimeni. Ääni sentään jäi. Arvaatte varman, että harmitti, mutta myös nauratti. Uusi töllötin on ollut hankintalistalla jo ainakin vuoden, mutta koska Zot haluaa harkita ja vertailla ja tutkia ja hieroa ja vetkutella päätöksiä, uusi töllötin on vielä kaupassa. Eilen päivällä hän vihdoin viimein sai päätetyksi mihin ominaisuuksiin ja kokoon hän on valmis panemaan rahaa, ja heti illalla vanha poksahtaa.

Mikähän mukava yllätys tällä päivällä onkaan varalleni varattuna. Lääkitykseni on olematon, ja se toimii.

Tukka putkella

Perjantaina oli Konsernin kesä/kevätjuhla tai ehkä sittenkin Konserni-päivä. (Kaikkia näitä nimityksiä kuulin käytettävän, virallista nimeä en tiedä, sillä en saanut alunperin ilmoitusta juhlista kun nimeni ei ollut vielä postituslistalla.) Ensin toimitusjohtaja puhui yleisestä tilanteesta kiitettävän lyhyesti, sitten julistettiin vuoden konsernilainen 2007 sekä kunniamaininnan saajat, nostettiin lasi kuplivaa ja painuttiin Linnanmäelle Isohupi ranteessa. En ole vuosiin käynyt missään Karusellia hurjemmassa kieputtimessa, koska olen joko ollut raskaana tai lasten kanssa liikenteessä. Nyt olin päättänyt vatkautua Konsernin laskuun kaikessa mahdollisessa. Ja totisesti vatkauduinkin. Kirnussa ja Salamassa jopa kahdesti. Kirnu-kyyti tuntui toisella kerralla puolta lyhyemmältä kuin ensimmäisellä, Salama taas jymähti ensimmäisellä kerralla kesken kierroksen mäkeen toviksi jos toiseksikin.

Kaikkein hurjinta kyytiä antoi kuitenkin Kieppi. Se todella vatkasi tehokkaasti joka suuntaan. Laitteen turvaohjeissa ei turhaan kehoteta varomaan korvakoruja: koukulliset, lukottomat korvariipukseni tuntuivat hilautuvan väkisin korvalehdistä omille teilleen. Surin jo niiden menettämistä, mutta onneksi ne pysyivät kuin pysyivätkin korvissa. Uusia samanlaisia olisi ollut ehkä mahdoton saada, sillä ne ovat kaunista, uniikkia ja ehtaa kotimaista käsityötä. (Yhtään ei lohduttanut, että minulla on samaa laatutavaraa kuusi muunlaistakin paria, ja lisää tulee heti kun kehtaan tilata.) Oli aivan mahtavan kivaa!

Konsernin naiset olivat parkkeeranneet aurinkolasit silmillä terassille nauttimaan virokkeita, ja ihmettelivät miten minä naisena uskalsin mennä kaikkiin niihin vatkuttimiin. No sitä vartenhan minä sinne olin tullut, tietenkin. Ripsivärit poskilla, tukka kaikesta pyörityksestä takussa ja olkapäät turvakaarista mustelmilla istuin sitten myöhemmin illallisella. Pöytäseura oli kovin puheliasta sorttia, ja melkein yhtä tuoreita tulokkaita kuin minäkin, mutta mukavaa meillä oli.

En voinut välttää vertailemista Firman juhliin. Firman juhlissa oli yleensä varattu 4-5 drinkkikuponkia per lärvi, mutta Firman luottokorttia vingutettiin päinvastaisista kirjallisista säännöistä poiketen täysin ilman tuskaan minkä kerittiin, toimitusjohtaja etunenässä. Ainakin näissä Kornsernin juhlissa piikki oli avoin, (yksityistilaisuus, ei muita ravintolassa), mutta silti väki otti, sanoisinko sivistyneesti. Firman juhlissa ei sivistyksestä useimmilla ollut jäljellä pienintäkään pintasilausta, se oli silkkaa sikailua ja örvellystä. Nyt poistuin (liikennepoliittisista syistä) ennen puoltayötä kuin Tuhkimo konsanaan, mutta kukaan ei vielä ollut örvellyskunnossa.

Hyvät juhlat. Linnanmäellä olisin viihtynyt pidempäänkin, mutta mukavaa oli myös illallisella. Ruoka oli hyvää, pöytäseura oli loistavaa, bändi soitti menevää musiikkia, (tosin liian lujaa, jos minulta kysytään,) läksin ajoissa pois enkä saanut krapulaa. Oikein onnistunut ilta.

Se kahdeksas kääpiö

Lauantaina ennen saunaa kuultua:

Lintunen: Sulo, tiedätkö mikä on älykääpiö?
Sulo: Noo, en.
Lintunen: Se on kääpiö, jolla on älyä.

Nyt mekin tiedämme.