Piimää ja puuroa

Raskaanaolevilla naisilla väitetään olevan erikoisia mielihaluja. Minä en koskaan ole tuntenut erityistä viehtymystä muurilaastin syömiseen tai suolakurkkuihin, tai oikeastaan mihinkään muuhunkaan, jonka voisi lukea raskauden aiheuttamaksi himoksi. Mutta nyt ruumiini himoaa piimää ja kaurapuuroa.

Lauantai-aamuna tempaisin kitusiini puolisen litraa samettisen pehmeää kaurapuuroa. Olisin tempaissut enemmänkin, mutta kun ei ollut. Sunnuntaina sama juttu. Tänä aamuna en ehtinyt keittää puuroa, joten jouduin tyytymään Elovenan Hetki -pussiin työpaikalla. Ei mitenkään vedä vertoja kattilassa keitetylle puurolle, mutta kyllä sillä pahimmat vieroitusoireet taltuttaa.

Kauppareissulla piimähylly veti vastustamattomasti puoleensa. "Ei tykkää ", ilmoitti Lintunen nähdessään Gefilus-piimäpurkin äidin kädessä. Muistaa ilmeisesti jouluisen ensitutustumisensa piimään. (Puistatus, oksennusrefleksi, ja tädin ulkomaalaissyntyisen miehen lohdutus: "My first reaction exactly.") Armollisesti hän kuitenkin salli minun nostaa piimäpurkit ostoskärryihin kun vakuutin, että ne ovat äidille, Lintusen ei tarvitse maistaa.

Kotona avasin tölkin kädet täristen, kaadoin pitkän lasillisen ja join. Pehmeän raikas happamuus hiveli makuhermojani, ja minulta pääsi lasin tyhjennyttyä nautinnollinen ähkäisy. (Jota Lintunen nyt antaumuksella matkii aina kun saa oman lasinsa tyhjäksi maidosta. ) Ensimmäinen piimälitra meni lauantaina, toinen sunnuntaina. Onneksi kaupasta saa lisää.

Makeanhimon sen sijaan olen tyystin kadottanut. Ei tee mieli suklaata, ei salmiakkia. Hyvin erikoista, mutta ihan tervetullutta tällä vartalolla. Lounaaseen on enää pari tuntia. Mmmm... piimää....