Lomapäivitys

Elma on näemmä tänään viettänyt äiti-tytärpäivää. Minä olen viettänäyt kokonaisen äiti-tytärviikon vähän päälle kaksivuotiaan kanssa. Alkaa olematonta pipoa kiristää. Sielu huutaa lepoa, rauhaa ja yksinoloa. Ei ole näköpiirissä sellaista, ei.

Sweetie on edelleen muilla mailla vierahilla, Junior häipyi maanantaina isälleen remontti-reiskaksi, Zot tekee töitä ja harrastaa. Tänään en ole nähnyt koko miestä, kun oli aamulla lähtenyt ennen kuin Lintusen kanssa heräsimme ja tulee huomisen puolella. (On taas se jokatoinen perjantai, kun Elämäni Valo vetää roolipeliä. ) Lintunen herää samaan aikaan kuin minä, ja normaalisti minä olen meistä se, joka nukahtaa ensin illalla. Päiväunia lapsi ei enää nuku. Virtuaalielämää on turha yrittääkään viettää, Lintunen ei sellaista siedä. Hän tietää hyvin, mistä napista kone sammuu.

Ainoa paljon puhuttu oma aika tällä äidillä tällä viikolla oli keskiviikkona, kun kävin tunnin kestävällä opastetulla hautausmaakierroksella. Sekin oli vähän pettymys, sillä oppaana oli Sweetien ja Juniorin aikoinaan kastanut rovasti, yksi harvoista (?) naispuolisista Suomessa. Sinänsä ihan mukava ihminen, mutta ulosanti oli kovin epäselvä, kaipasin anekdootteja ja tarinoita, eikä hän oikein osannut vastata kysymyksiin. Pitänee siis mennä uudelleen jonkun toisen oppaan johdolla, sillä olen halunnut jo monta vuotta tehdä tuon kierroksen. Ja uuteen kierrokseen toisen oppaan johdolla rovastikin meitä kehotti, kuulemma jokainen opas kierrättää vähän eri muistomerkeillä ja keskittyy eri asioihin. Mutta opinpa ainakin, että Näsinmäelle on haudattu 80 000 vainajaa ja muistomerkkejä on 15 000.

Maanantaina painumme Lintusen kanssa Pendolinolla viikoksi mummolan lihapatojen ääreen. Mumma ja pappa siellä jo kovasti odottavat. Samalla reissulla treffaamme nenästä nokkaan tähän asti vain netistä tuttuja persoonia. Minä täällä jo kovasti odotan sitä. Vaikka tämä viikko on kyllä ollut harvinaisen vilkas noin tapaamismielessä, eipä sillä. Torstaina pukkasin sadekuurojen välissä Lintusen kärryillä kaupungille, ja heti kohta paikallisessa kauppakeskuksessa (köh köh) törmäsimme ensin yhteen ja sitten puoleen tusinaan entisiä ja nykyisiä teatterilaisia. Siinä muisteltiin menneitä ja kehuttiin kesän yleisömenestystä ja muodostettiin kohtuullinen ruuhka. Vähän myöhemmin näin pitkästä aikaa yhtä niistä ensimmäsistä ihmisistä, joihin tutustuin silloin vuonna 1982, kun aloin riiustella näillä kulmilla.

Sitten suuntasimme Lintusen kanssa askeleemme vielä kummipoikaani katsomaan. Kummipojan äitiin olen tutustunut teatterilla 9 vuotta sitten, ja isän tapasin ensimmäistä kertaa samana yönä kuin entisen aviomieheni, ööö... äkkiä laskien 23 vuotta sitten. (Jösses, että mää olen vanha. ) Olimme jossain välissä oikein perinteisiä perhetuttujakin (kyläilyä ja kortinpeluuta ja yhteisiä juhannusjuhlia ja sen sellaista) , mutta sitten tuli ensin eron meidän perheeseen ja vuosikymmen myöhemmin kummipojan isän perheeseen, ja yhteydenpito jäi satunnaisiin tapaamisiin työmatkabussissa tai kaupungilla. Mutta niin on elämä metka, että tässä sitä taas ollaan, perhetuttuina, mitä nyt on puoliskot matkalla vaihtuneet ja lapsia tullut molemmille lisää.

Niin, sitähän minä oikeastaan tulin vain sanomaan, että hirveästi ei kannata henkeä pidätellä uusia päivityksiä odotellessa. (Tapani mukaan vaan hieman rönsähdin tuossa välillä ajatuksen harhapoluille.) Mummolassa on pelit ja vehkeet, ja netissäkin tulee varmasti poikettua. Mutta polkkaamaan en taida siellä kuitenkaan ruveta. Luulisin.

Oho, yleensä olen tähän aikaan vuorokaudesta ollut jo ainakin tunnin unessa, mutta nyt ei nukuta yhtään. Pepsi-Max on ihmeainetta.