Iltapäivällä matkamittari pyörähti jälleen kierroksen ympäri. Jos elän yhtä kauan kuin äidinäitini, minulla on reipas vuosi aikaa. Ei riitä. Jos elän yhtä kauan kuin äitini, aikaa on rapeat 15 vuotta. Ei riitä sekään, enää. Elvishän on ( olettaen, että hän syntyy elävänä ja pysyy elossa) silloin vasta rippikouluiässä, siis liian nuori. Jos elän yhtä kauan kuin isäni äiti, elettäväksi jää vielä 36 vuotta. Se riittää.
Vanhenemistani en ole eritysemmin koskaan juhlinut, paitsi silloin kun täytin 30. Silloin pidin hilupilttuuta kaiken yötä. Olin kuvista päätellen pavun ruskea, normaalipainoinen, kiharatukkainen, nauravainen, ja rohkenen sanoa: seksikäs. Mitä on jäljellä nyt? Nauru. Muu on mennyttä.
Mitä on tullut tilalle? Kokemuksia, itsetuntoa ja -varmuutta, rohkeutta, lapsi, kiloja, harmaita hiuksia, onnellisuutta. Tietoisuus siitä, että minä olen minä, tässä ja nyt. Olen nainen, puoliso ja äiti. Olen hyvä näin, tällaisena kuin olen. Elämästä on tullut ilo. En haluaisi takaisin siihen elämään, jota elin kolmekymppisenä. Näin on hyvä. Näin on hyvä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Eihän vanhenemista juhlitakaan,vaan sitä, että on saatu elää kaikki ne vuodet. Mä luulin, että se on selvää kaikille, joiden läheisiä on kuollut nuorena, kesken kaiken...Heinämö
Kas, eipä mennyt hukkaan tämäkään päivä. Kiitos uuden näkökulmasta, Heinämö! En ollut tuota tullut ajatelleeksikaan, vaikka olen juuri näitä kesken kaiken kuolleiden läheisiä.
Taidanpa ryhtyä täst'edes juhlimaan elettyä elämää joka vuosi.
Onnea! :) Jospa omakin elämä sitten nelikymppisenä ois noin seesteistä. ;)
Lähetä kommentti