Nimittäin töihinpaluu. Töihinpaluu edellyttää hoitopaikkaa lapsille. Päiväkodista kyseltiin, että aionko hakea lapsille paikkaa juuri sieltä. Aionpa hyvinkin. Paitsi että kyseinen päiväkoti on Lintuselle tuttu, se on myös meitä lähinnä. (Jos pitää kauemmas viedä, joudutaan investoimaan toiseen autoon. Kallista touhua on se.) Kannattaa kuulema sitten hakea ajoissa, sillä täyttä on, tungosta tulossa. Ahistaa!
Nyt ahisti perjantaiaamuna vielä lisää. Naisen paikka on kotona, kotihoito on lapsille parasta. Just. On minulla kaksi kymmenkuisina päiväkotiin hoitoon kiikutettua ja siitä huolimatta ihan tasapainoista ja kelpo teiniä, joten ei se päiväkotikaan perkeleestä ole. Mutta silti. Etenkin kun ihan mielelläni jäisin kotiäidiksi. Taloudellisesti se ei kuitenkaan ole mahdollista. Nyt joku siellä nyökkii tietäväisenä, vino hymy huulillaan, että valintakysymyshän se. Elintaso laskee, mutta laatu kasvaa. Niinhän sitä luulisi, kun sivusta seuraa. Olen varma, että meillä ei voisi laadusta paljon puhua, jos vaihdan palkkani kotihoidontukeen, 294,28 euroa/kk, tai sisaruskorotuksen kanssa 344,74 euroa, ja verot pois. Kuntalisää ei tässä kunnassa tunneta. Kirjanpitoani en tähän leväytä, mutta kassavirta päätyy pahasti pakkaselle tuolla summalla. Uskokaa pois, ei tarvitse olla edes alan ammattilainen pystyäkseen laskemaan tuon.
Ei auta, töihin on mentävä. Hoitopaikka päiväkodista on löydyttävä. Perhepäivähoitoon en lapsiani luota, eipä sillä että sitä täällä juuri olisi tarjollakaan. Omat huonot kokemukset eivät kannusta, ja mitä enemmän perhepäivähoitajien juttuja hoidokeistaan kuuntelee, sitä vähemmän perhepäivähoito houkuttaa. On niitä työtään ja hoitolapsiin nuivasti suhtautuvia hoitajia päiväkodissakin, mutta siellä on muitakin. Perhepäivähoidossa lapsi on sen yhden ja ainoan hoitajan armoilla. Sori vaan kaikki perhepäivähoitajat, etenkin ne loistavat ja lämpimät, joita varmasti myös on.
Kannattaa varmasti alkaa stressata tällä asialla jo nyt. Johan se on töihin mentävä yhdeksän kuukauden päästä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Kun nyt kerran otit puheeksi niin ahistaa muakin. Eikä äitiysloma ole vielä edes alkanut. ;) Meiltä kun hoitoonvietäviä tulee sitten olemaan vielä kolme.
Omalla kohdalla kyllä pitkälti valintakysymys: jos emme haaveilisi uudesta kodista niin töihinkään ei olisi kiire. Tosin en usko että kahta vuotta kauempaa (jos sitäkään) missään tapauksessa kestäisin tolkuissani pelkästään kotona.
Vaan eiköhän tämäkin asia aikanaan selkiydy.
Perhepäivähoitajista olen semmoista mieltä, että yksin omassa kodissaan lapsia hoitavalle pph:lle en omiani veisi, mutta ryhmäpph on oiva ratkaisu. Täällä ei alle 5-vuotiaita pääsääntöisesti päiväkotiin oteta edes.
Älkää niitä pph:ta haukkuko, jos ette yhtään tunne, meillä on ainakin loistava, lapsi haluaa muuttaa sinne :) Eikä varmasti tarvitse pelätä, että "yksin hoitaa kotona"...
No kun tunnen,siinäpä se juuri onkin. Yhdellekään tuntemistani en lapsiani laittaisi. Olen kuullut, että loistaviakin on, mutta meikäläisen arpaonnella ei lapsia sellaiselle saa. Joillekin osuu ne ihanatkin, kiva että sellainen sattui sinun lapsellesi :)
Ällös huoli, anonymous, tunnen kyllä. Ja vielä enemmän olen sivusta saanut seurata. Perhepäivähoitajia vastaan minulla ei sinänsä ole mitään, mutta en luota järjestelmään. Mukavaa että sinä pystyt luottamaan ja olet onnistunut hyvän hoitajan saamaan.
Samat on olleet mietteet kahden nuorimmaisen kanssa. Esikoisen kanssa olin niin köyhä, että sain parempaa kotihoidontukea kuin äitiyspäivärahaa, joten silloin kannatti olla kotona kolme vuotta. Kotihoidon jalostava vaikutus esikoisen persoonaan on tosin jäänyt mysteeriksi, mutta se on toinen juttu.
Kaksi nuorinta ovat aloittaneet päiväkodissa 1-vuotiaana ja 1,5-vuotiaana. Heidänkään persoonistaan on vaikea erottaa sitä pahaa, jonka päiväkoti on mahdollisesti saanut aikaan.
Pph:t ei nappaa täälläkään: mulla on liikaa traumoja 70-luvulta, jolloin lapsia hoidettiin milloin kenenkin kodissa vasemman käden pikkusormen kynnellä. Eipä sillä, että meillä päin pph:ita edes olisi tarjolla.
Ällös huoli Lazur: se menee niin kuin se on tarkoitettu menevän.
Huokaus. Teillä, jotka olette sen lapsen (ne lapset) saaneet, tuntuu aina keikahtavan saman tien ajattelu sille puolen, että mitä 'kannattaa' tehdä, rahallisesti siis. Miettikää tilannetta, jossa olette ensi säästäneet 'ei-mistään' ja sitten tuhlanneet yli kymppitonnin rahaa hedelmällisyyshoitoihin (kun vain yksi pariskunnasta on työssä, ja pienipalkkaisessa), jotka eivät kuitenkaan auttaneet(jos keskenmenoja ei lasketa avuksi).
Jos me saisimme lapsen, en miettisi toimeentuloamme sekuntiakaan vaan pohtisin vain sitä, mikä on itselleni ja lapselle paras vaihtoehto. En ole lasten kotihoitohysteerikko, mutta uskon, että lapselle on parasta, että vanhemmat jaksavat ja haluavat tehdä niin kuin tekevät -eli jos haluat jäädä kotiin, jäät kotiin! En ole vielä koskaan kuullut, että Suomessa perhe oikeasti kuolisi nälkään tai muuhunkaan kurjuuteen, koska kotihoidontuki on liian pieni, vaikka toinen vanhemmista on (?) töissä. Eli juuri niin, pyörittelen päätäni ja hoen: se on valintakysymys.
Hyvä Anonymous: Sympatiani hedelmöityshoitoihin käytetylle ajalle ja vaivalle ja rahoille ja henkiselle rasitukselle.
Fakta on kuitenkin se, että ei omaa elämäänsä suunnitellessa voi alkaa miettiä, että miten nyt tahattomasta lapsettomuudesta kärsivät (tai lapsensa menettäneet tai vammaisen lapsen vanhemmat tms.) nyt nämä mun mietteeni kokevat.
Toimeentuloa nyt vaan on pakko miettiä, etenkin jos lapsia on useampia. Minun ratkaisujani on säädellyt melko pitkälle 80- ja 90-luvuilla nostettu opintolaina. Kun sitä olen ottanut, minulla ei ollut aavistustakaan, että lyhentäessäni sitä minulla on myös kolme lasta elätettävänä.
Lähetä kommentti