Äkkiä, keskellä suuren, mutta vieraan suvun, tajuntani lävistää ulkopuolisuuden tunne. Tietoisuus siitä, että tässä meluisassa joukossa minä olen yksin ja erilainen, muualta tullut. Minulla on vain lapseni. Nuo kalpeat ja tummasilmäiset, minun näköiseni, ei suvun. Tässäkin kuulen moitteen, vaikkei sitä ehkä ole. Ehkä.
Minä olen maailmassa melkein yksin. Olen niin väsynyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Voi ei, tuo on niin kurja tunne :(
On meitä muitakin, pienen suvun ainoita vesoja. Mä olen lohduttautunut sillä, että ystävänsä saa aina valita, sukulaisiaan ei. Toisaalta on suurta vapautta, kun ei ole juuria missään. Vaikka kyllä mä totuuden nimissä sisaruksia olen vähän aina kaipaillut.
Lähetä kommentti