Toukokuun viides

Silloinkin oli perjantai, aika lailla yhtä lämmin ja aurinkoinen toukokuun aamupäivä. Olin hikoillut koko aamun, vetänyt ilokaasulla pääni sekaisin, kieltänyt sulkemasta ikkunaa, vaikka kätilöopiskelija ja kätilö vuorotellen sitä ehdottivat. Synnytyssali oli vanhanaikainen, kahdelle synnyttäjälle mitoitettu, lavitsat rinnatusten ja verho välissä. Onneksi olin salin ainoa synnyttäjä. Kätiöiden huoneen avoimen oven kautta kuulin toisen synnyttäjän^*) tuskan parkaisuja. Minä en valittanut, vaikka sattui kyllä. Suoraan sanottuna sattui ihan stanasti. Imppasin ilokaasua, oksitosiini tippui verenkiertooni, ja ajattelin, että ei ikinä enää.

Sitten sain alkaa ponnistaa, ja kipu katosi. Punnersin ja punnersin, mutta valmista ei tullut. Lisää oksitosiinia, lisää punnerrusta, ja juuri kun luulin, että lapsi ei tule koskaan ulos, hän 57 minuutin ankaran pinnistyksen jälkeen solahti huutoni saattamana maailmaan. Hän oli nelikiloinen ja ruttuinen, ja kun hänet nostettiin rintani päälle, hän katsoi minua ensimmäisen kerran suurilla, tummilla silmillään. En tuntenut mitään suunnatonta riemua, olin väsynyt ja pelkästään tyytyväinen, että pahin oli ohi. Mutta sen katseen minä muistan yhä. Siitä on minuutilleen seitsemäntoista vuotta, juuri nyt.

Muistan senkin, kuinka kotiin tultuamme makasimme tuoreina vanhempina vaiti parisängyssä rinnakkain. Sweetie tuhisi rottinkikorissa sängynvieressä. Makasimme hiljaa, ja silloin se iski. Minä tunsin, kuinka vastuu laskeutui harteillemme. Siinä oli nyt uusi ihminen, ja hän olisi meidän vastuullamme. Meidän piti pitää hänestä huolta, ruokkia, vaatettaa, opettaa tapoja, siirtää perinteitä, kertoa tarinoita, lohduttaa ja iloita, antaa hänen valita tiensä ja pikkuhiljaa päästää hänet lopulta menemään. "Mitä tahansa, kunhan siitä vain ei tulisi kilttiä tyttöä", toivoi isä, ja minä nyökkäsin.

Siitä tuli kyllä oikein loistava, hyvin käyttäytyvä, itsepäinen, määrätietoinen ja kunnianhimoinen nuori nainen. Sellainen, mitä vanhempi kansa ehkä voisi sanoa kiltiksi. Mutta ei, ei siitä kilttiä tullut. Onneksi.


*) Joitakin tunteja myöhemmin osastolle samaan huoneeseen kanssani kärrättiin äiti ja poika, joka oli toista kiloa pienempi kuin Sweetie, mutta jolla oli paljon isommat kämmenet ja jalkaterät. Puolessa vuodessa poika oli jo kasvanut paljon Sweetietä isommaksi. Pari vuotta myöhemmin yhteys katkesi, mutta vuosi, pari sitten näin lehdessä pojan isän kuolinilmoituksen.