Mielen valtaa jälleen kaipuu

Kävin eilen teatterissa. Mieleeni nousi paitsi paljon muistoja, myös monenlaisia tunteita. Kymmenen vuotta sitten minä olin mukana synnyttämässä teatteria. Näyttelemässä, ompelemassa pukuja, hoitamassa puffettia, rakentamassa vanhasta tehdassalista oikeaa teatteritilaa, maalaamassa seiniä, ompelemassa verhoja, pitämässä kirjaa, pyörittämässä niukkaakin niukempaa taloutta.

Tunsin ylpeyttä siitä, mitä omin käsin olimme saaneet aikaan. Olin ylpeä kymmenen vuoden historiasta, vaikka kaikkialta povattiin koko touhun kuihtuvan omaan mahdottomuuteensa vuodessa, korkeintaan kahdessa.

Iloitsin siitä, että mukana oli joukko uusia ihmisiä, minulle entuudestaan tuntemattomia. Nuoria ja varttuneempia. Jokunen alunperinkin mukana ollut, kuusivuotiaasta nuoreksi mieheksi venähtänyt, tai pikkutytöstä äidiksi kasvanut, tai nuoresta aikuisesta hyvinkin keski-ikään ehättänyt. Miten nyt kukin kymmenessä vuodessa varttuu.

Tunsin haikeutta siitä, että en enää kuulu joukkoon. Että enää en mene teatterille, vaan teatteriin. Että minun paikkani oli katsomossa, ei näyttämöllä. Ei enää sitä maagista, hiljaista ja pimeää hetkeä, juuri ennen kun näytäntö alkaa. Ei heittäytymistä, ei jonkun toisen nahkaan ryömimistä, ei väkevää elossa olemisen tunnetta, voittoisaa riemua itsensä ylittämisestä.

Samaan aikaan olin kuitenkin huojentunut, että loputtomiin venyvät harjoitukset, ei-tästä-mitään-tule- fiilikset, muun elämän syrjään pistämistä vaativa sitoutuminen ja loputon tuskailu siitä, tuleeko takkiin vai ei, että kaikki sekin oli nyt jonkun muun elämää. Ei enää minun.

Istuin eturivissä, näkemässä, kokemassa ja aistimassa. Esityksestä itsestään olen jäävi sanomaan mitään, katson sitä niin toisin silmin kuin mitään siteitä tähän teatteriin omaamaton katsoja. Minä näin mielessäni harjoitukset, roolien hakemisen ja kehittymisen, kaiken sen työn, joka lopputuloksen takana oli. Olisin niin halunnut olla mukana.

Teatterin kanssa meni viisi vuotta. Oli ihanaa ja kamalaa, enimmäksen kamalan ihanaa. Sitä piti jatkua ikuisesti. Mutta tuli elämä, mies, työ toisaalla, lapsi. Ensin jäin pois kaikesta siitä, joka vaati tiukkaa sitoutumista. Sitten vähitellen luovuin myös muusta. Minä läksin teatterista, mutta teatteri ei lähtenyt minusta. Jonain päivänä palaan kotiin.