Elämässä on oltava tavoitteita

Tädit kävivät eilen katsomassa Sinkkuelämää. Tädit tykkäsivät. Pidin elokuvasta jopa enemmän kuin sarjasta. Luultavasti siksi, että sarjassa naiset elivät elämää, johon en mitenkään kyennyt samaistumaan. Elokuva tuntui liippaavan lähempää omaa elämää.

Elokuvan jälkeen menimme syömään hyvin. Tilanne suorastaan vaati myös nostamaan kuohuvan maljan naisten väliselle ystävyydelle. Melkein päätimme lähteä New Yorkiin Manoloita ostamaan. Kipsutellessani kotiin kymmensenttisillä koroilla varustetuilla kauniilla kengilläni, jotka ostin hetken mielijohteesta vain siksi, kauneuden tähden, mietin milloin muutos tapahtui. Milloin ihminen, joka ei ikinä olisi ostanu tonnin stifloja, pannut tuhatta markkaa kenkiin, alkoi pitää 170 euron hintaa ihan hyväksytävänä? Mutta osaan kyllä sanoa, milloin se ihminen päätti, että menköön vaikka tuhannen euroa. Mutta Manolot on saatava.

Eilen.

Mörökölli vieköön

Pitäisihän se tietää. Että kun lupaa ja (melkein) vannoo, ettei ilmoisna ikinä, ei kuuna kullanvalkeana. Tai mörökölli minut vieköön. Niin sitä sitten yhtenä aamuna herää ja huomaa olevansa kihloissa.