Kevättä rinnassa

Omenapussin avaaminen on aina yhtä hauskaa, jollei välillä jopa hauskempaa.

Meidän uusperheemme taitaa poiketa valtavirrasta, mikäli mittarina pidetään autoilua. Meillä nimittäin vaimo on omistanut sekä kortin että auton kauemmin kuin mies. Vaimo kurvaa mukavasti perheen ainokaisella autolla töihin. Mies pukkaa kuopusta rattailla säässä kuin säässä päiväkotiin ja nousee sitten bussiin päästäkseen tienaamaan leipää laumalleen. Viikonloppuisinkin ratissa on enimmäkseen vaimo, eikä mies takuusti aukaise suutaan jaellakseen kultajyviä autoilun hienouksista. Meillä on siitä oikein sopimus: kumpikaan ei puutu toisen ajamiseen, vaikka mieli kovasti tekeekin, niin erilaiset ovat ajotapamme, ja kumpikin on luonnollisesti vakuuttunut oman tyylinsä ylivoimaisuudesta.

Minua polttelee autokuume, johan auto on kaksi vuotta vanha, ja mikä oleellisinta: mittarissa on jo yli 70 000 km. Vaihtaa se pitää, ja äkkiä sittenkin. Mutta ottautuuko mies tähän asiaan ollenkaan. Eipä tietenkään. Autollahan on ajettu vasta kaksi vuotta ja vasta 70 tkm. Ei mitään kiinnostusta koeajoja kohtaan, ei pienintäkään innostusta toinen toistaan houkuttelevampiin viikonloppunäyttelyihin.

Voisinhan minä sen auton vaihtaa omin päinkin, minun nimissänihän se on, ja olen minä autoja ostellut itsekseni ennenkin. Vaan kun se kuitenkin on meidän yhteinen kulkupeli. Eikä mielestäni tämän euroluokan ostoksia sitäpaitsi tehdä ilman toisen hyväksyntää. Että millä sen miehen mielen nyt kääntää. Tuota pikaa pyörähtää 100 000 rikki, ja ennen sitä se on pakko saada vaihdettua.

Ai niin, ja minä sain kokonaista 65 pistettä testistä, Zot sai 285. Onneksi autoa ei ajeta näppiksellä.